Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Ylöjärven lehmipoika

Herkkä runotyttö ja kiimainen kaupunkicowboy, puhtaan ja viattoman ja likaisen ja vilpillisen symbolit. Olisiko siinä nykyrunouden lyyrisen minän yleisimmät stereotyypit?

Ylöjärvellä asuva runoilija Marko Keskinen rikkoo runoissaan nämä muotit omintakeisella tavalla: hänen runoissaan lyyrinen minä rakentuu niin kiimaisesta kaupunkicowboysta kuin herkästä runotytöstäkin. Kysymys ei ole ainakaan yleisimmästä risteymästä kotimaisen runouden saralla.

Keskinen on julkaissut neljä runoteosta: Mikkolantien aamut (2005), Kuu Ylöjärven yllä (2008), Ylöjärven köyhät ja rakkaat (2012) ja Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö (2016), kaikki karkkilalais-pirkkalalaisen Kustannusliike Robustoksen kustantamia. Robustos, jonka runoilijoita itsekin olen, on siis linkki minun ja Keskisen teosten välillä, sitä kautta olen ne löytänyt. Se kuvastaa myös suomalaisen runouden hahmottamisen vaikeutta: ilman onnellista sattumaa jopa asiaa syvästi harrastavallekin Keskisen kaltaiset uudehkot, kiinnostavat tekijät uhkaavat jäädä pimentoon. Runoilijan on vaikea saada tunnettuutta, runoista puhumattakaan. Tämä on suomalaisen kulttuurikentän suurin perisynti: kauluspaita ja kulmahousut, kapea ja konservatiivinen ummehtuneisuus.

Kriitikko astuu kakkaan

Kritiikki on kiertänyt Keskisen runouden suhteellisen kaukaa. Tuija Salonen on kritikoinut Ylöjärven köyhät ja rakkaat Kiiltomatoon, ja Pirkkalainen-lehdessä (3.9.2008, sivu 9) on ilmestynyt Merja Rostilan lyhyt arvio teoksesta Kuu Ylöjärven yllä. Muita en netin syövereistä löydä. Jos joku löytää, linkatkoon vaikkapa kommenttikenttään tämä jorinan jatkeeksi.

Rostilan arvio on luonteeltaan peruspositiivinen, jopa kiittävä, jollaisia paikallislehtien kritiikit usein ovat. Miksipä sitä tarkoitushakuisesti tylyttäisikään, kun mielletään omaa kylää tuotavan esiin ja tallennettavaksi jopa paikallishistorioiden tapaan. Rostila argumentoi kuitenkin varsin osuvasti. Tuija Salonen tunnistaa arviossaan samaan aikaan Keskisen teksteistä sekä runon puhujan että itse runoilijan, ja tulee vielä jostakin syystä sekoittaneeksi ne: ”Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. […] Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa. […] Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin.

En malta olla ajattelematta, Salosen analyysia ja logiikkaa noudattaen, että tässä sitä nyt herkkä runotyttö kritisoi kiimaista kaupunkicowboyta. Biografismi siis palaa rikospaikalle, ammattimaiseen luentaan, ja kritiikki ottaa harppauksia taaksepäin.

Jotakin tuttua tällaisessa vastaanotossa on. Oma teokseni Onnen maa (Robustos, 2014) on joissakin kirjastoissa saanut asiasanakseen ”miesnäkökulma”, enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä se voisi tarkoittaa. Että ajatteleeko mies kiroilemisesta tai sukupuolielimistä jotenkin erilailla kuin nainen, kun se panee (pun intended) lyyrisen minän sanomaan runossa ”vittu”. Miehellekö tuonkaltainen rujous on korvamerkitty? Entäpä jos naisrunoilijan naista päällepäin muistuttava lyyrinen minä puhuu panemisesta ja vitusta, onko silloinkin siis kysymys miesnäkökulmasta? Sitäkin tapahtuu, you know.

Salosen luenta on sillä tavalla sukupuolittunutta, ja siksi rajoittunutta, että se menettää merkityksensä: runot unohtuvat, huomio keskittyy runoilijaan. Tämä on typerää ja täysin toisarvoista. Se on samalla runoilijan asettama miina, johon kriitikko (liuk-)astuu.

Otan esimerkin: runoilija, kirjailija Tapani Kinnunen tekee totaalisen samaa omissa teoksissaan kuin Keskinenkin, mutta Kinnunen on tiheästi esiintyvänä kotimaisen beat-runouden grand_old_manina jo niin tuttu ja pitkälle omalla urallaan kontannut, ettei hänen runojensa puhujaa kyseenalaisteta, haluta automaationa yhdistää itse runoilija-Kinnuseen, vaikka flirtti runoilijan ja lyyrisen minän välillä edelleenkin jatkuu eikä vähiten runoilijan itsensä toimesta. Marko Keskinen on samalla polulla Kinnusen kanssa: tarkoitus on luoda hahmo ylitse runoteosten, karkeahko ja liioitteleva sukulaissielu James Bondille. On siis ymmärrettävä, että nämä kyseiset lyyriset minät ovat omien maailmojensa jamesbondeja, eivät ianflemingeja. Kärjistäen: siinä missä Kinnusen runoteosten lyyrinen minä muistelee juopporeissujaan ja kummallisia sattumuksia runokeikoilta, Keskisen teosten lyyrinen minä naiskentelee ja itkee, toisinaan jopa samanaikaisesti.

Sukkahousujen alta

Palaan niityille, uusi alku. / Suutelen. En  voi mennä. Mustat sukkahousut, ilon verkot. Katson silmiin, huomaan, häkissä ei ole lintua.” (Keskinen, Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 74.)

Kriitikko Tuija Salosen silmin esimerkkirunossa voisi nähdä Keskisen suorittaman seinästä läpi ryskäävän paneskelun (eli ”pornografian”) lisäksi Kinnusen jalkapallohulluuden ja Tabermannin casanovamaista ”puhu minulle hellästi” -erotiikkaa tihkuvan viinipulloniityn, jota runoutta lukeva naispuolinen väestömme bonnellpatjahuulillaan kliseemäisesti hyväilee.

Tai sitten siinä voi nähdä pitkälle edenneen emansipaation. Suorapuheisen runouden yksi yleinen merkki on jonkinlainen miestä muistuttava, kömpelöksi surullisen hahmon ritariksi tekeytyvä lyyrinen minä. Keskisen runoissa puhuja nojaa samaan traditioon olemalla suomalainen mieshulttio, joka säälittävyyksissään on kierinyt niskavuoren jyrkkiä rinteitä alas kerjäten nyt osakseen sympatiaa – ja jota saakin, kun lähemmässä tarkastelussa osoittautuu rakkaudennälkäiseksi, yksinäisyydestä eroon pyrkiväksi romantikoksi:

Kun katson silmiin näen hymynmietin missä olet / pidätkö minusta. Kun astronautit tanssivat avaruudessa ja kasteiset kukat kukkivat,mietin kuka olet; anna minun tykätä sinusta, rusinahuuli.” (Olet kukka jota kastelen kun maailma lyö, s. 31.)

Loistava, ristiriitaisuudessaan kiinnostava hahmo siis. Kun tällaiseen hahmoon liittää vielä yhteiskunnallisen, toisinaan jopa voimakkaan poliittisen aineksen, saadaan varsin mielenkiintoinen, erilainen suomalaisen miehen cocktail tähän edelleenkin armeijaa ja sotaa ihannoivaan ilmastoon, jossa mies ei puhu eikä pussaa. Keskisen runoissa lyyrinen minä todellakin puhuu ja pussaa, mikä herättää positiivissävytteisiä ajatuksia siitä, joko suomalainen mieskin viimein murtautuu vapaaksi omasta häkistään, ja muuntuu eurooppalaiseksi romantiikkaa ylitsepursuavaksi rakkausastiaksi?

Keskinen. Pankaa nimi korvan taakse (vaihtakaa sen kyläkauppiaan tilalle).

Ja lukekaa runoutta!

Tässä Ylöjärven Uutisissa ilmestyneessä jutussa lisää runoilija Marko Keskisestä.

Kuunteleva mies

Pekka Hako – Kimmo Korhonen: Elämän mosaiikki – Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. 191 s. Siltala 2016.

Mitä tekee ihminen kaiken kiireen keskellä? Järjestää tietenkin itselleen lisää kiireitä. Sosiaalinen media näytti voimansa houkutellessaan minut mukaan kirjahaasteeseen (#hyllynlämmittäjä, löytyy ainakin Twitteristä ja Instagramista), jossa vuoden aikana luetaan omasta kirjahyllystä kaksitoista kirjaa. Ei kuulosta pahalta eikä sitä olekaan – kirja per kuukausi. Mutta arki on jo muutenkin yhtä lukemista, muiden töiden ohella, joten aika alkaa olla kortilla.

Silti päätin osallistua. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitunut Elämän mosaiikki on varsin uusi teos. Se on sitä samaa runsasta satoa, jota äskeinen Sibelius-juhlavuosi tuotti ja niitti. Kaltaiselleni sibeliaanille teos ei sinällään tuo mitään oleellista uutta tietoa esiin, lukuunottamatta lastenlasten kertomia hauskoja anekdootteja, jotka valottavat Sibeliuksen persoonaa nimenomaan isoisänä – ”pappana” – esiin, mutta kirjan lukuisat valokuvat ovat erityisen kiinnostavia. Teoksessa mainitaan, että ”Sibeliuksesta on säilynyt vain muutama värivalokuva” ja kolme värikuvaa kirja myös sisältää. Erityisesti lähikuva, jossa karismaattinen Sibelius istuu Ainolan salissa auringon valaistessa hänen hymynkareisia kasvojaan, on suorastaan ällistyttävän hieno. Siitä välittyy Sibeliuksen läsnäolo ja Ainolan salin tunnelma ainutlaatuisella tavalla. Syntyy olo, että tämän Georg von Wendtin ottaman kuvan myötä astun askelen lähemmäksi tätä myyttistä hahmoa, jonka taidetta olen vuosikausia ihaillut.

Yleisteoksena kirja on mallikas ja sujuva. Se ei nimensä mukaisesti niinkään keskity Sibeliuksen musiikkiin vaan on omanlaisensa henkilökuva Sibeliuksesta, syventäen sitä. Sibelius-ensikertalaiselle kirja soveltuu mainiosti, mutta sibeliaaninkin hyllyyn se runsaine kuvineen ja anekdootteineen eittämättä kuuluu. Suosittelen siis!

Ai niin, mitä tulee tuohon otsikkoon… Suosikkeihini kuuluu myös tunnelmallinen mustavalkokuva Sibeliuksesta istumassa tuolissa Ainolan pihalla. Veikkaan, että niissä hän – ainakin olevinaan (Sibelius oli kuulemma melkoinen poseeraaja) –  kuuntelee puita, kuinka tuuli soittaa niitä. Puut panin itsekin merkille viime kesänä, kun vaimoni kanssa vierailimme Ainolassa. Haapojako ne olivat, jotka helisivät. Humina, tuulen viulut. Minunkin teki mieli istahtaa penkille ja kaivaa muistikirja esiin lauseita ja huomioita varten, mutta en siinä muiden kävijöiden keskellä kehdannut. Tunne on silti edelleen muistissa.

Kruunu

Netflixin alkuperäissarja The Crown marssittaa eteemme edelleenkin Iso-Britannian valtionpäämiehenä istuvan kuningatar Elisabet II:n haparoivat alkutahdit valtaistuimella. Helsingin Sanomissa (8.11.2016) Timo Peltonen tituleerasi sarjaa Netflixin suursarjaksi, jollainen se eittämättä on; lavastuksessa ja puvustuksessa ei olla säästelty. The Telegraph -lehden mukaan Netflix on maksanut kahdestakymmenestä jaksosta 100 miljoonaa puntaa, joten kai sen jossakin pitää näkyäkin.

Sarja valottaa erinomaisella tavalla Iso-Britannian hyvin ristiriitaista hallintotapaa monarkian ja parlamentin välillä. Hyvin usein heidän intressinsä eivät kohtaa, vaikka samaa maata pyrkivätkin hallitsemaan. Erityisen mielenkiintoinen on kuningattaren (tai kuninkaan) ja pääministerin – voisiko sanoa: kummallinen -, pitkälti lyhyisiin audiensseihin perustuva suhde.

Elisabet II nousi valtaistuimelle verrattain nuorena ja hivenen vaivihkaa. Hän seurasi hallitsijana isäänsä Yrjö VI:ta, joka taas oli noussut kuninkaaksi veljensä Edvard II:n luovuttua kruunusta. Tämäkin käänne The Crownissa käsitellään laajasti, joskin yllätyksettömästi. Englantilaisnäyttelijä Claire Foy näyttelee mainiosti kuningatar Elisabetin roolin. Varsinaisen pommin jysäyttää kuitenkin John Lithgow sittemmin myyttiseksi hahmoksi kohotettuna, entisenä Iso-Britannian pääministeri Winston Churchillina.

Wikipedia mainitsee Churchillista mm. näin: ”Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä, ja vuonna 2002 Churchill äänestettiin BBC:n järjestämässä 100 Greatest Britons -kilpailussa kaikkien aikojen suurimmaksi britiksi.

Kun siis mainitsen Churchillin ”myyttiseksi hahmoksi” en lainkaan liioittele, pikemminkin totean vain sen, mikä ilmassa roikkuu. Saman toteaa jo edesmennyt kirjailija Christopher Hitchens mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (ilmestynyt alunperin v. 2002 The Atlantic-lehdessä, myös Avain-kustantamon v. 2007 julkaisemassa Rakkaus, köyhyys ja sota -kirjoituskokoelmassa.). Siinä hän toteaa saman myyttisyyden Churchillin ympärillä, nimenomaan hänestä kertovan kirjallisuuden valossa, ja ampuu sen myös osaltaan alas mainitsemalla voimakkaasti hänen epäonnistumisensa, jotka historiankirjoituksella on toisinaan tapana unohtaa:

”Iso-Britanniassa otettiin käyttöön eräänlainen vaihtoehtoinen kirjanpidon muoto, jossa hänen [Churchillin] suurenmoisen tarinansa mahtavat tappiot (Gallipolin taistelu, kannattamaton paluu kultakantaan, hallitsevan luokan roistomaisuus työväenliikettä kohtaan, Churchillin jääräpäinen imperialismi Intiassa ja hänen sotaa edeltänyt suopeutensa fasismia kohtaan) kirjattiin eri sarakkeeseen kuin niistä tarkasti erotellut ’kunnian vuodet’. Mutta jopa monet tappiot, fiaskot ja nöyryytykset lisäsivät jollain mystisellä tavalla hänen suuruuttaan.” (Kääntänyt Hanna Sola.)

Suuri henkilö Churchill toki olikin, myös kokonsa puolesta, ei vain niin tahraton jollaisena hänet aktiivisesti pyrimme muistamaan. Siispä jokseenkin epäilevin tunnelmin odotin Churchillin ilmestymistä The Crowniin. Mutta mitä vielä; Lithgow esittää Churchillinsa jo invalidisoituneena, vallankahvassa mustasukkaisesti roikkuvana ikuista ikäkriisiä kärsivänä vanhuksena, joka herkistyy liki kyyneliin istuessaan muotokuvamaalarin mallina samalla muistellen nuorena kuollutta Marigold-tytärtään. The Crownissa Churchillin ansioita ei kiistetä, mutta hänet on – pakostakin – jouduttu kirjoittamaan moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin mitä historiankirjoitus tunnistaa. Erityisen maukas kohtaus sarjassa on, kun nuori kuningatar Elisabet ripittää itseään huomattavasti vanhempaa, jo raihnaista ja edelleen kaikkitietävää Churchillia juonittelusta. Kuinka jäykkä valtiomiesmahti joutuu notkistumaan nuoren kuningattaren edessä. Upeaa.

Sarja olisi kaiketi ollut hieno ilman John Lithgown mukanaoloakin, mutta hänen roolityönsä on superkalliin produktion kruunu.

Kirje Yhdysvaltoihin

Valitsitte Donald Trumpin presidentiksenne. Sen jälkeen niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa on kuulunut iskulauseita siitä kuinka demokratia on toteutunut ja kansa puhunut.

Kansa puhui Hillary Clintonin puolesta, mutta Trump voitti valitsijamiesten äänillä. Mutta toteutuiko demokratia? Kyllä kai.

Karkeasti ottaen demokratiaa on kahdenlaista: edustuksellista ja suoraa. Länsimaissa edustuksellinen demokratia on huomattavasti yleisempi. Kansalaiset valitsevat keskuudestaan edustajia, joille antavat mandaatin edustaa itseään ja asioitaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Edustuksellisen demokratian yksi vahvimpia puolestapuhujia on ollut se, että se ikään kuin karsii suurimpien urpojen mahdollisuudet päästä valtaan kiinni.

Saanko esitellä: presidentti Donald Trump.

Hän on oikein hyvä esimerkki siitä, että edustuksellinen demokratiakaan ei mahda populismille mitään. Kaikenlaisten kopelointiskandaalien jälkeen voidaan todeta, että Trump tuli, näki ja koitti. Hän hyväilee nyt Vapauden jumalattaren ahteria seuraavat neljä vuotta and there’s really nothing you can do.

Trump nousi ilmiöksi ja ilmiö nosti hänet lopulta sellaiseen vallankahvaan, josta häntä ei helposti pois kammetakaan. Sekin nimittäin kuuluu olennaisesti edustukselliseen demokratiaan: vain kuolema teidät erottaa (jos vähän kärjistän). Mitään häpeän aiheuttamaa harakiria ette tule Trumpilta näkemään, sen saitte huomata hänen likaisen kampanjansa aikana. Sellaista tilannetta siis tuskin syntyy, että Trump esittäisi Teille eroilmoituksensa.

Kannattaa varautua siihen, että Trump johtaa käsi ahterissanne seuraavat neljä vuotta. Kenties jopa jatkokaudenkin, jos oikein haluatte. Kyyti voi olla kylmää kuin papa-kokeessa.

Kutsutte sitä vapaudeksi.

Toisaalta: historia toistaa itseään. Jos viimeistään Bill Clintonin myötä Oval Office muuntui Oral Officeksi, on Trumpilla mahdollisuus sisustaa se Anal Officeksi.

 

Naapuripolitiikkaa

Ruotsin armeijan kenraalimajuri Anders Brännström tuli kutsussaan puolustusvoimien Markstridsdagarna-tapahtumaan arvioineeksi, että Ruotsi voi olla sodassa muutaman vuoden sisällä. Se on jokseenkin hätkähdyttävä lausuma, vaikka pitääkin sisällään niin monta konditionaalia. Toki on niin, että tuollainen retoriikka on puolustuspolitiikan kulmakiviä; sen avulla pidetään itsenäisen puolustuskyvyn tärkeys ja rahoitus yhteiskunnallisessa keskustelussa mukana. Tälläkin kertaa se lienee siis kohdistettu ruotsalaisten keskinäiseen keskusteluun puolustuspolitiikasta, joka on Krimin sodan ja Isis-uhkien myötä ottanut suuntia takaisin vanhaan.

Brännströmin lausuma on siksi hätkähdyttävä, että se tuli Ruotsista. He eivät yleensä ole huolissaan oikein mistään. Suomessa tuollaisia ei sanota ääneen, vaikka kaikki toimintamme puolustuspolitiikan suhteen nojaa siihen maantieteellisesti muuttumattomaan seikkaan, että itänaapurimme on kovin kiinnostunut kansainvälisistä selkkauksista, nimenomaan aiheuttajana. Selkkaukset kutittavat huonosta itsetunnosta kärsivän Venäjän ja sen suurvaltapolitiikan munaskuita.

***

Christopher Hitchens mainitsee mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (Rakkaus, köyhyys ja sota, Avain 2007, suom. Hanna Sola) Churchillin parlamentin alahuoneelle 5. lokakuuta 1938 pitämästä puheesta, jossa Churchill on todennut: ”Minusta on sietämätöntä ajatella, että maamme joutuisi natsi-Saksan vaikutuspiiriin ja sen vallan alaiseksi ja että olemassaolomme alkaisi riippua heidän hyvästä tahdostaan tai mielihalustaan.”

Kenraalimajuri Brännströmin huoli ei siis kenties olekaan kovin yllätyksellinen vaan hyvinkin suunniteltu kommentti pitkälle tähdättyyn puolustuspolitiikkaan. Hätkähdyttävää sen sijaan on, miten me suomalaiset olemme onnistuneet elämään niinkin säällistä elämää kuin olemme eläneet, vaikka vieläkin ulko- ja turvallispolitiikkamme riippuu Venäjän hyvän tahdon tai mielihalun liepeillä.

Churchill ei Britanniaa Natoon vienyt, vaan maa liittyi puolustusliittoon Clement Attleen pääministerikaudella. En yllättyisi, jos Ruotsi ottaisi tulevaisuudessa varmempia askeleita Naton suuntaan.

Silloin niin sanottua Venäjä-osaamistamme vasta todella koeteltaisiin.

Kuinka minusta tuli minä, osa 1

Onko se sitten vanhuuden merkki, kun alkaa kiinnostua omista juuristaan? Vuosirenkaiden myötä tietynlainen vöyhöttäminen jää ja elämä rauhoittuu. On aikaa katsella taaksepäin.

Joitakin vuosia sitten aloin kirjoittaa Onnen maata ja taustatyö vaati tarkempaa paneutumista mm. Suomen lähihistoriaan. Tietysti sitä oli helpoin hahmottaa oman henkilöhistorian kautta. Likimain kaikkea on helpoin hahmottaa itsensä kautta. Näin kolmekymppisenä oma henkilöhistoria ei vielä yllä kovin kauas ja kun mittasuhteita tarkastelee, vertailee vaikkapa isovanhempiin ja heidän kokemustensa määrään, kolmekymmentä vuotta on suorastaan naurettavan lyhyt aika.

Aloin pohtia juuriani, mitä niistä tiesin. Vähänpä, totesin. Läheisistä perhesuhteista huolimatta oli sukujen historia tullut harvemmin esiin. Isovanhempieni henkilöhistoriasta tiesin ne yleisimmät eli vuosiluvun tarkkuudella milloin olivat syntyneet ja missä eläneet, mutta muistin varassa nekin roikkuivat. Kummatkin isoisät kuolivat, kun olin hyvin nuori. Kuolivat vieläpä samana vuonna; toinen huhtikuun lopussa, toinen heinäkuun alussa. Muistan sen vuoden sumuisena ja omituisena. Silloin suru kasvoi kylkeeni kiinni, eikä se oikeastaan koskaan ole siitä irronnutkaan. Kymmenen vuotta tästä kuoli äidinäitini. Olin silloin kahdeksantoista.

Noin nuorena ei jaksanut olla kovinkaan kiinnostunut torppariajoista. Olen hiljalleen ottanut vahinkoa takaisin, kysellyt ja udellut Terttu-mummoltani sukujuttuja. Se on ehdottomasti paras tapa selvitellä juuriaan. Kysykää, kun vielä ehditte!

Enpä arvannut, että kiinnostus lopulta johtaisi niinkin aikaavievän ja vakavamielisen harrastuksen kuin sukututkimuksen pariin. Varsinkaan, kun kaikki lopulta lähti liikkeelle sattumalta ja nykyajalle ominaiseen tapaan googlettamalla. Googletin niiden isovanhempieni vanhempien nimet, jotka tiesin. Tiesin niitä neljä, joista yksi tuotti tuloksen. Tämä suomenruotsalainen isoukkini löytyi Geni-nimiseltä sivustolta ja sinne hänet oli sukupuuhunsa lisännyt eräs sukututkija. Geni on maailmanlaajuinen sukututkimusharrastajien käyttämä sivusto, joka tarjoaa suhteellisen hyvän ympäristön sukupuun muodostamiselle ja apuja sukututkimuksellekin. Genin idea kaikessa yksinkertaisuudessaan ja samalla mahtipontisuudessaan on muodostaa koko maailman suuruinen sukupuuverkosto, yhdistää kaikki maailman ihmiset.

Polku siis vei minut sinne, oletetun esi-isän profiilin äärelle. Loin sivustolle tunnukset ja tarkastelin löytämiäni henkilöitä. Ne vaikuttivat etäisesti tutuilta. Ehkä niistä sittenkin oli joskus puhuttu, kun olin lapsi. Otin yhteyttä henkilöön, joka ne sinne oli lisännyt. Kävi ilmi, että olimme kaukaista sukua. Hän vuorostaan pyysi, voisinko tarkistaa muutamia tietoja ja yhtäkkiä huomasin lukevani muun muassa äitini ja tätini syntymätietoja. Äidin kanssa kävimme yhdessä läpi esiin tulleita nimiä ja vuosilukuja, ja täsmäsiväthän ne. Huimaa! You hit the jackpot, sanoisi amerikkalainen.

Näin matka sai alkunsa. Kävi ilmi, että omaan sukupuuhunsa tämä kaukainen serkkuni oli saanut lisätyksi valtavan määrän nimiä. Yhtäkkiä olin oikeastaan täydellisestä tietämättömyydestä tullut huomaamaan, että minullahan saattoi olla valtavasti jo edesmenneitä sukulaisia, ja että pelkästään kaikki kuvaruudulle ilmestyneet nimet olivat ”vain” toisen isoäitini juuria. Puhumattakaan niistä, jotka edelleen elävät. Mistä saatoin tietää, vaikka naapurini olisi minulle sukua, kenties melko läheistäkin? Yhtäkkiä tuli olo, että näitä asioita on pakko selvittää lisää.

Seuraavassa postauksessa kerron tarkemmin siitä, miten alkuun pääsee parhaiten, ja miten alusta eteenpäin.