4. huhtikuuta 2021

Otin taannoin hätäpäissäni junaan luettavaksi Pentti Saarikosken päiväkirjasarjasta viimeisimmän, vuonna 2019 ilmestyneen Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat (Otava, toim. Tommi Liimatta), joka käsittää päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1972-75. Olisi sitä voinut valita jonkin ohuemmankin; yli viisisataasivuisena tämä on melkoinen järkäle kantaa laukussa mukana. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun perusteella alkoholi määrittää Saarikosken elämää, mutta ei niin paljon kuin kirjallisuus. Myös lapset ja puoliso ovat ajatuksissa. Saarikoski tuntuu olleen intohimoinen yhteiskunnallinen ajattelija, mikä kaiketi tuohon aikaan oli ihan tavallista; nykyään tuntuu, että ihmiset eivät päiväpolitiikasta oikein välitä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan – he selaavat päivälehtensä saadakseen tietoa Temppareiden viimeisimmistä käänteistä ja julkkisten terveysmurheista, ja siinä samalla sitten tulevat silmäilleeksi muitakin otsikkoja. Jopa moni nykykirjailijakin tuntuu olevan vähän etäällä yhteiskunnallisista asioista. Mikähän sen irrottautumisen tai irtiolemisen syy on?

Huomionarvoista on, että Saarikoski kääntää paljon kirjallisuutta, vaikkei tunnu oikein edes pitävän siitä. Kääntäjänä Saarikoskelle on sittemmin syntynyt aika kyseenalainenkin maine. Käännöstyö tuntuu muodostuneen hänelle palkkatyöksi, taiteellisia intohimoja ei liiemmin ole irronnut. Silti, sitäkin työtä hän kuvaa ja usein hankaluuden kautta, useimmiten mainitakseen käännettyjen sivujen määrän, joka on ollut liian vähäinen. Edessä on aina deadline, mitä pitää pitää silmällä.

Jo tuohon aikaan kuuluisaksi, melkein legendan asemaan nousseeksi runoilijaksi Saarikoski suhtautuu runouteen nöyryydellä. Se on hivenen yllättävää. Hän mielellään sitä kirjoittaisi, mutta kun ei ns. lähde. Runous on hänelle sillä tavalla ylevää, että mitä tahansa hän ei viitsi kirjoittaa, se ei ole palkkatyötä vaan taidetta. Aiempiin teoksiinsa Saarikoski suhtautuu kriittisesti, minkä luen taiteilijalle ominaiseksi tavaksi katsoa eteenpäin. Oma taide ja taiteentekeminen kehittyvät ja mieltymykset ja maut siinä samalla.

Sen lisäksi että nämä kirjat ovat mukava ovisilmä runoilijan elämään, johon en muuten yltäisi – hän on kuollut elokuussa 1983, jolloin olin alle vuoden ikäinen, on palkitsevaa saada tutustua Saarikosken ajatuksiin runoudesta. Hän on jo edesmennyt kollega; usein tuntuu siltä, että runouteen intohimoisesti suhtautuvat ovat jossakin määrin samasta puusta veistettyjä. Ehkä se sitten on niin, että tarvitaan tietynlainen, omituinen ihminen tutkimaan ja kirjoittamaan runoutta. En tarkoita niitä itseään ilmaisevia sunnuntairiimittelijöitä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää, mitä runous on. Tästä muuten Billy Collins sanoi NPR:n haastattelussa pistämättömästi. En oikein edes tiedä mitä ajatella ihmisestä, joka kirjoittaa runoja mutta ei lue niitä ja ilmoittaa silti olevansa runoilija. Sellaisiakin tuntuu riittävän äyskäröitäväksi asti. Mutta eiväthän he tietenkään runoilijoita olekaan, ilmoittautumisestaan huolimatta. Korkeintaan wannabe-runoilijoita, kopioita jostakin mikä etäisesti runoilijaa muistuttaa. Kirjallisuuden ongelma on, että niin moni haluaa ilmoittautua milloin miksikin vailla minkäänlaista taiteellista intohimoa itse lajia kohtaan.

Huomaan, että olen Saarikosken (samoin Collinsin) kanssa poeettisista asioista usein samaa mieltä. Niin kuin esimerkiksi tämän suhteen (s. 48):

”Mutta miksi kaikkien kirjojen pitäisi ravita kaikkia ihmisiä? Mitä pahaa on runoudessa joka viehättää vain harvoja?”

Tämä on itselleni hieman hätkähdyttäväkin havainto: tosiaan, onko runous ollut koskaan ajassaan suosittua? Pitäisikö sen ollakaan? Onko tässä joku ajattelullinen ansa, että suosio on tavoite, hyve? Eikö riitä, että runous on tavoitettavissa, tavattavissa? Tarvitseeko sen maailman turuilla ilmoitella olemassaolostaan? Kun runous on muutenkin luonteeltaan hidasta, mihin ja miksi sen pitäisi kiirehtiä? Ja miten paradoksaalista kuitenkin se, että runous on varsin ketterä reagoimaan yhteiskunnallisiin asioihin, vaikka se on ehkä vähiten poliittinen kirjallisuudenlaji.

Häkkilintu

Howard Sounes: Locked in the Arms of a Crazy Life. Canongate Books 2009.

Kun brittiläinen toimittaja Howard Sounes alkoi tehdä elämäkertaa amerikkalaiskirjailija Charles Bukowskista, kirjan kirjoittaminen vei mukanaan niin, että hän päätti irtisanoutua toimittajan pestistään. Sounesin omistautuminen näkyy, sillä kirja on kerrassaan upea. Se on kaiketi laadukkain omalle kohdalleni koskaan osunut elämäkerta.

Henry Charles Bukowski (1920-1994) oli kiistanalaisessa maineessa paistatellut amerikkalainen kirjailija, jonka ura käynnistyi varsin myöhään: Bukowski oli neljänkymmenen, kun esikoisteos Flower, Fist and Bestial Wail ilmestyi. Vaikka Bukowski sittemmin tuli tunnetuksi paikoin hyvinkin autofiktiivisistä runoistaan ja proosastaan (esim. Postitoimisto), sanomalehdissä ilmestyneillä, varsin raflaavilla Vanhan likaisen miehen jutuillaan hän lopulta nousi kuuluisuuteen. Ja kuten yleensä, suosiota avitti oikeiden ihmisten tapaaminen matkan varrella ynnä muu tuuri. Näin on aina taiteen ja taiteilijoiden kanssa.

Charles Bukowski eli (ja on edelleenkin) rentturunoilijan maineessa, mitä hän itsekin piti tietoisesti yllä. Jonkinlaisen typerän ”äijärunoilijan” maineessa hän jopa täällä kaukaisessa pohjolassakin edelleen on, varsinkin niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänen tuotantoaan heikosti jos ollenkaan. On syytä selvittää kaksi asiaa: ensinnäkin tuo maine palveli Bukowskin kirjoittamistyötä hyvin. Ihmiset ostivat pääsylippuja luentatilaisuuksiin nähdäkseen Bukowskin, kuullakseen suorapuheista runoutta ja todistaakseen runoilijan ns. alamäkeä. Kun jo hyvässä vauhdissa maineeseen ollut Bukowski esiintyi totaalisen jurrissa eurooppalaisessa televisiossa, haukkui talk show -isännän ja alkoi rettelöidä, hänen suosionsa vain kasvoi. Renttuus palveli häntä.

Toiseksi: todellisuus oli kuitenkin toisenlaista. Charles Bukowski kasvoi Saksasta Yhdysvaltoihin emigroituneessa perheessä, jossa komento pysyi alati pieksevän isän otteessa. Äiti hiljaa hyväksyi väkivallan, kuten siihenkin aikaan tapana oli. Väkivalta oli paikoin silmitöntä, perheessä elettiin sen pelossa. Kun nuorelle Charlesille sitten vielä puhkesi erittäin paha akne, mikä vaikutti suuresti tämän itsetuntoon, voidaan puhua todella traumatisoituneesta lapsuudesta.

Charles Bukowski oli alkoholisti. Oli sitä jo ennen kirjailijanuraansa. Hän teki työtä, kaikenlaisia duunarihommia, mm. pitkän uran postilaitoksen palveluksessa ja muun liikenevän ajan hän joi. Mutta siitä huolimatta hän oli sivistynyt mies, luki kirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia. Harva tietää, että Bukowski arvosti Jean Sibeliuksen musiikin korkealle, oli hänen suosikkejaan. Voi ehkä todeta, että itsetuhoisenakin tapauksena kirjoittaminen ja siinä onnistuminen lopulta ”pelasti” Bukowskin elämän: hän sai viimein tehdä sitä mitä halusi eli kirjoittaa (ja elää vapaasti), kun törmäsi kustantaja John Martiniin, joka ymmärsi Bukowskin kirjallisen merkityksen taaten tälle mahdollisuuden kokopäivätoimiseen kirjoittamiseen.

Bukowski tuotantoineen on siis tullut tunnetuksi lähinnä renttuilevuudestaan, mutta se on pintaa ja kaiken lisäksi mielipide, joka ei pidä sisällään kummoistakaan käsitystä hänen runoudestaan. Bukowskin runotuotanto on valtavan monipuolinen ja värikäs, hän on vähemmistöön jäävän rentturunouden lisäksi kirjoittanut niin rakkaudesta kuin kuolemastakin, unohtamatta syvästi yhteiskunnallista materiaalia. Hän on katujen ääni, joka on noussut tietoisuuteen vain raflaavimman lööppimateriaalin osalta. Se on suuri sääli.

Tässä tietoisuudessa, sen lisäämisessä, Howard Sounesin kronologisesti etenevä elämäkerta Locked in the Arms of a Crazy Life kunnostautuu todella hienosti. Se on valtavan rikas kirja, joka värittää ääriviivoiksi muodostuneen hienon kirjailijan elämän ja teokset. Renttuus paljastuu silkaksi kuoreksi myös ihmisen kohdalla.

Jos yhtään on nauttinut Charles Bukowskin teoksista, suosittelen lukemaan tämän. Suosittelen kyllä muutenkin, sillä nähdäkseni kirja yltää elämäkertojen aateliin.

Koko kansan Pate

Pauli Antero Mustajärvi – Tina Finn: Pate Ikurista. Docendo 2017, 206 sivua.

Otsikko on ehkä liioittelua, mutta perustelen: Pate Mustajärvi on niin tunnettu kaveri, että hän kuulunee siihen melko harvalukuiseen sakkiin, jonka lähes jokainen suomalainen tunnistaa. Osa sitten tykkää, osa ei.

Oma ensikosketukseni Popedaan ja Pate Mustajärveen taisi olla vuonna 1992, kun yhtye julkaisi Svoboda-albumin. Siitä lohkaistu sinkku Kersantti Karoliina soi tiheästi television musiikki- ja viihdeohjelmissa ja muistelen, että sitä kavereiden kanssa fiilisteltiin – onhan se kaikkinensa harvinaisen tunnistettava ja tarttuva. Mika Sundqvistin sanoitus on muuten melko yhteiskunnallinen, siinä ollaan erään tasa-arvokysymyksen äärellä, naisten ja armeijan.

Kersantti Karoliinasta alkoi sitten tutkimusmatkani yhtyeen muuhun tuotantoon, mm. Kuumaan kesään ja muihin ikonisiin tsibaleisiin. Yhteistä niille kaikille on, etteivät ne mitenkään järin korkealiitoista sanataidetta ole. Ei se Popedaan sopisikaan. Mutta poikkeuksellisen positiivisiakin yllätyksiä silti piisaa, esimerkkinä vaikkapa tämä palanen Punaista ja makeaa -kappaleesta (san. Mustajärvi):

”Kun kaduilla taistellaan, kuollaan, rakastellaan, / sä nouset sinne mistä ainoastaan katsellaan”

Onpahan kertakaikkisen upea säepari, jopa näin runoilijan näkökulmasta.

Olen aina mieltänyt Popedan enemmän livebändiksi. Biisit ovat vanhan liiton rokkia, suoraa ja tymäkkää jyystöä, ja ne kasvavat yleisön myötä. Uudenlaisia ulottuvuuksia löytyy Pate Mustajärven soolotuotannon puolelta. Sieltä löytyykin sitten lauluja laidasta laitaan. Ajauduin alkuvuodesta viime vuonna julkaistun Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä –albumin pariin, ja totesin aika nopeasti, että nyt ollaan taas jonkin uuden äärellä, konseptilevyssä kiinni. Nyt kerrotaankin tarinoita ihmiskohtaloista, mitä tervehdin ilolla. Aloin miettiä, saisiko kurkistettua minkälainen kaveri tämä Mustajärvi on pinnan alla, ja ajattelin että jospa tämä Pate Ikurista tarjoaisi vastauksia.

*****

Kirja on ohuehko, ihan hyvin kirjoitettu teos. Pate Mustajärvestä jutun jos toisenkin lukeneena ja huhun jos toisenkin kuulleena oli kivaa saada myös uudenlaista tietoa; en esimerkiksi tiennyt teatterin olevan niin suuressa roolissa Mustajärven elämässä. Myös hänen paljastumisensa lukumieheksi oli jonkinmoinen yllätys. Se että yksi Suomen suurimmista rokkikukoista on harvinaisen privaatti, yksityisyyttään vinhasti suojeleva mies, ei sen sijaan tullut mitenkään uutisena.

Kirjan anti jää ehkä hivenen kapeaksi, mutta se toisaalta ilahduttaakin minua: helvettiäkös se yleisölle oikeastaan kuuluu, millainen mies rokkistaran takana piileksii. Ja kaipaanko minä toisaalta tietoa, kaipaanko tirskistelyä? Oikeastaan onkin niin, että kirja on hyvin rajattu: siinä mainitaan lyhyesti Mustajärven veljet, vanhemmista turinoidaan enemmänkin, mutta esimerkiksi jälkikasvu jätetään kokonaan rauhaan – ja hyvä niin. Varsin käytännöllinen lähestymistapa: kiinnostusta on herättänyt miehen vetämä rooli, sen roolin biografian saatte myös luettavaksenne.

Kaikkinensa nopealukuinen, hauska kirja hahmosta nimeltä Pate Mustajärvi. Sen tehtävä on luullakseni saatella lukija Pate Mustajärven tuotannon pariin ja jättää Pauli Antero Mustajärvi syrjään, kuten taiteilija itsekin kaiketi tahtoo.

Miten runo syntyy?

Minulta toisinaan kysytään, miten runo oikein syntyy? Usein kysyjä ei ehkä itse kirjoita mutta on syystä tai toisesta kiinnostunut asiasta; joskus kysyjä taas on vasta-alkaja, joka haaveilee julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Voin vastata vain omasta puolestani, mutta luulen, että jokaisen runoilijan kohdalla pätevä vastaus on, että runo syntyy aivoissa. Se kuulostaa typerältä itsestäänselvyydeltä, mutta kirjoittamiseen onkin tapana liittyä turhaa mystifiointia.

Tiede ei ole vielä (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan) niin pitkällä, että kykenisi selittämään ihmisaivot ja sen toiminnan läpikotaisin. Se kuitenkin tiedetään, että ihminen kykenee muovaamaan omia aivojaan – aivot ovat plastiset, muovautuvat. Minä esimerkiksi olen keskittynyt pääosin runouteen viimeiset 20 vuotta. Työskentelen tavalla tai toisella runouden parissa joka ikinen päivä: joko luen tai kirjoitan tai, kuten yleensä, molempia. Analysoin ja tutkin runoutta, harjoitan kieltä ja teen siitä havaintoja. Katselen ympärilleni, nautin luonnosta ja taiteista, ihmisistä. Olen huomannut, että aivoni ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla: kun jotakin tapahtuu, kun teen havainnon, pääkopassani käynnistyvät ajatusprosessit työskentelevät runon työkaluin.

Annan esimerkin. Toissa viikolla kohtasin sellaisen ikävän tapahtuman, että odottaessani Hyvinkään asemalla lähijunaa Riihimäelle, näin kuinka muuan mies viileän päättäväisesti käveli aseman ohittavan Intercity-junan alle. Traaginen tapahtuma, jota seurasin ns. aitiopaikalta. Aivoni käänsi kokemuksesta kumpuavat ajatukset kohti runoa: mieleen alkoi tulvia symboleita, kielikuvia ja tarinaa, joita reilun viikon verran työstin runoksi. Eilen sain valmiiksi siitä kokonaisuuden, johon olen tyytyväinen. Jos hyvin käy, kyseinen runo ilmestyy seuraavassa runokokoelmassani.

Tuollaiset tapahtumat ovat tietysti ääriesimerkkejä. Useimmiten tilanteet ovat arkisempia, kuten toissa kesänä istuessamme vaimoni kanssa lounaalla eräässä rodoslaisessa ravintolassa. Odotellessamme annoksia huomasin viereisellä jalkakäytävällä kasvavan appelsiinipuun. Auringonvalo kävi siihen jotenkin kivasti, ja löysin kiehtovan huomion, joka kasvoi nelisäkeiseksi tarinaksi. Valitettavasti en voi sitä tähän kertoa, ilmestyköön sitten joskus jossakin yhteydessä jos niin on tarkoitettu tapahtuvan. Kirjoitettu se runo kyllä jo on.

Joskus jotakin mystiikkaakin kirjoittamiseeni liittyy, nimittäin toisinaan aivoista putkahtaa mieleen jokin säe, jossa on kiinnostava rytmi. Kuva voi olla syntynyt näköhavainnosta, mutta rytmin alkulähde jää mysteeriksi. Ehkä sitäkin selittää runsas runojen lukeminen ja muistiin kirjautuminen, ja toisaalta rakkauteni musiikkiin – siinä on nimittäin toinen taiteenlaji, joka on elämässäni mukana päivittäin. Usein huomaan ajattelevani, että runo ja musiikki kulkevat käsi kädessä: ilman toista ei ole toista. Onhan runossakin aina rytmi ja soinnukkuus.

Etenen runo kerrallaan, kirjaan muistiin, hion ja höylään. Jos löydän aiheen, josta mielestäni on runosarjaksi, alan ehkä kirjoittaa sitä kohti. Joskus kohdalle osuu niin mielenkiintoinen aihe tai teema, että sitä voi ajatella kokonaista kokoelmaa nimittäväksi tekijäksi. Raamit, hahmo siis, täytyy niin yksittäisillä runoilla kuin laajemmillakin kokonaisuuksilla olla. On helpompi kirjoittaa, kun suunnilleen tietää mitä on tavoittelemassa.

Kirjoitanko sitten runon ensin päässäni valmiiksi vai sylkäisenkö paperille ja alan siinä muokata? Sekä että. Joskus lyhyempi runo voi tulla valmiiksi mietittynä. Usein, varsinkin pidempien runojen kohdalla, tulee pyöritelleeksi joitakin aineksia, aihetta ja siihen liittyvää säeparia tai kahta, ne alkavat kutitella mieltä jolloin siirrän ne paperille tarkasteltavaksi. Olen intohimoinen muistiinkirjaaja, sillä olen huomannut, että hyvänkin aiheen voi unohtaa. Se harmittaa päiväkausia. Pidempien runojen kohdalla muistikirja auttaa asemoinnin ja rytmin hahmottamisessa. Sitten kun koen tarpeelliseksi, että aineksia siis on tarpeeksi, asetun läppärin ääreen. Silloin vasta alkaa se varsinainen työ, höylääminen ja hiominen, uuden kirjoittaminen.

Kokemus on vahvistanut ajatusta siitä, että vain harvoin runo on ensimmäisellä kerralla valmis. Lyhytkin runo ansaitsee useamman kerran tulla tarkastelluksi, voisiko sitä vielä kääntää niin että se toteuttaisi itsensä vielä paremmin. Uskon vahvasti, runon lukemisen lisäksi runon kirjoittaminenkin vaatii aikaa: hyvä, normaalin laajuinen (ainakin 60-liukainen) kokoelma ei valmistu vuodessa. Se vaatii enemmän aikaa ja kirjoitusprosessissani onkin vaihe, jota kutsun ”makuuttamiseksi”: kun teksteille ja kokoelmalle alkaa tulla sokeaksi, katse puuroutua ja ilmaisu tunkkaistua, päästän käsikirjoituksen hetkeksi käsistäni. Annan sen olla. Samoin teen hetkittäin yksittäisen runon kohdalla, oli se sitten mielestäni valmis tai ei. Vain aika ja etääntyminen antaa mahdollisuuden myöhemmin tarkastella tekstiä uusin silmin. Aloittelevan runoilijan akilleen kantapää onkin usein hosuminen: tarjotaan eteenpäin raakileita. Ihmeellistä kyllä runouden eri konventioiden vuoksi harkitsematon raakilemaisuus näkyy ja tulee lähes aina huomatuksi. Hosuminen onkin usein ajanhukkaa, viivytystä. Se ei omalle ”uralle” ole koskaan hyväksi. Kokeellisuus on sitten eri asia: paatunut runonlukija kyllä ymmärtää senkin päälle. Kokemuksen myötä omat työkalut kehittyvät; taival kohti haluttua ilmaisua taittuu helpommin.

Mistä aiheista ja teemoista runon voi sitten kirjoittaa? Mistä vain. Viimeisimpään kokoelmaani Kahden kaupungin runot kirjoitin runon riihimäkeläisestä risteyksestä. Se sattuu sijaitsemaan Riihimäen sairaalan kupeessa ja kävellessäni siitä kerran ohitse tajusin, että suojatietä merkkaavat valkoiset kaistaleet muistuttivat oikeastaan hauta-arkkujen kansia. Pidin sitä kiehtovana sattumana: sairaalan risteyksessä suojatiet kuin arkunkansia. Vastakohtia: turva ja vaara, hoito ja kuolema. Kiinnostavaa! Siitäpä sitten muodostui lyhyt ja aforistinen, kaupunginosan mukaan nimensä saanut runo Kirjaus (Kahden kaupungin runot, s. 54):

Sairaalan risteyksessä
suojatien paradoksi:
paljon haaleita
arkunkansia

Troubadour

Arto Melleri: Johnny B. Goethe. 56 sivua. Otava 1988.

Selasin Arto Mellerin koottuja (Runot, Otava 2006), koska en enää muistanut, missä kokoelmassa runo Pääkallolipun alla ilmestyi. Etsintään olin alun perin ajautunut Kalle Aholan upean Melleri-levyn (Pääkallolipun alla, 2011) tiimoilta, jonka toinen suosikkibiiseistäni kyseinen biisi on (toinen on levyn avaava Puukkobulevardi – joka muuten on kautta aikain yksi suosikkirunoistani).

Sehän se oli, Johnny B. Goethe. Mutta kootuissa Johnny B. Goethen ja seuraavaksi ilmestyneen Viiden aistin todistuksen (1990) väliin on laitettu Uusia lauluja -niminen osio, mikä yhtäkkiä tuntuu vieraalta. Olikos sellainen muka Johnny B. Goethessa? Vai missä? En yhtään muista. Nukun huonosti (parhaimmillaan runous vie yöunet), aamulla alan etsiä omaa kappaletta hyllyistäni että voisin varmistaa, en löydä, on pakko turvautua Riihimäen kirjaston massiiviseen valikoimaan.

Olin jäljillä. Johnny B. Goetheen on ympätty mukaan libretto Grand Hotel (1983). Harvat netistä löytyvät kirjablogiarviot menevät tässä sekaisin, väittävät Johnny B. Goethea ohueksi teokseksi, kun jättävät huomioimatta tuon Grand Hotelin. Ei se sen kanssa nyt mitenkään erityisen ohut ole. Ovat kaiketi siis lukeneet teoksen kootuista, paljastuvat amatööreiksi (ei sentään, koottujen laitoksen piikkiin menee).

*****

Ymmärtääkseni Johnny B. Goethea ei arvosteta kovin korkealle Mellerin tuotannossa. Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011) Melleri itsekään ei kokoelmalle anna juuri arvoa, hyvä jos edes armoa, ja minustakin teos kieltämättä jää epätasaiseksi – mutta vain siksi, että nyt puhutaan tuotannosta, jossa on ihmeellisen paljon painoa. Kyllä teos hyvinkin perustelee olemassaolonsa, siinä on paljon laatua, mutta sisältö jää hieman ohueksi – ja Grand Hotel irtonaiseksi, mikä on ehkä syypää sille vähän katkeralle jälkimaulle. Välityön makua siis, mutta silti teoksesta ovat nousseet esiin sellaiset ikivihreät kuin edellä mainittu Pääkallolipun alla, nimiruno Johnny B. Goethe, Tuulisella terassilla ja tietenkin teoksen päättävä Romua rakkauden valtatiellä. Myös Jääruusut, ja Grand Hotelista löytyvä Ensirakastaja on ehdottomasti mainittava. Suru syrämmessä (s. 25) on myös mainittava sen ollessa Mellerille niin epätyypillinen, mutta silti iskevä runo. Aloitus on mitä loistavin:

”Kun suru tulee sisään / se ei riisu kenkiään, kävelee / hitaastisulavat jäljet narahtelevaiseen lattiaan, / käpälöi vähän kaikkea […]”

Melleri kirjoittaa suoraan ja samoista aiheista niin kuin aina kirjoitti. Itseäänkin hän on katsellut, kuten eism. Pääkallolipun alla -runossa, jossa hän rehellisen ja uskottavan tuntuisesti kuvaa päihdekoukkua ja sen upottavuutta:

”Sain pestin aavelaivaan / nimeltä ’l’Heroine’, / ja alla mustan taivaan / näin sen painuvan / aaltoihin // Älä luota tähtiin yössä, / niiden valo on lainaa vaan. / Jokainen maksaa / laulujen lunnaat / omasta pussistaan. // Tänne saakka on tultu / pääkallolipun alla, / ja vasta sun luona / mä löysin sataman […]”.

Loputon romantikko, niin hyvässä kuin pahassa. Trubaduuri.

 

Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Hiljaa virtaa Iijoki, intro

ALKU

 

Kello 19:07 tuli ajatus, että minäpä tempaisen ja luen Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan. Pääkoppani toimii toisinaan niin, että ajatus on yhtä kuin päätös.

Kello 19:41 koko homma jo kadutti.

Aion silti lukea. Aion myös kirjoittaa urakasta tänne blogiin.

Ensin ajatuksena oli lukea norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni-sarja, mutta kun pääkoppani on myös rakennettu sillä tavalla, että koskaan ei ole tarpeeksi ja mikään ei riitä, päädyin sitten Iijoki-sarjaan. Iijoki-sarjaan verrattuna Taisteluni tuskin olisi mikään kummoinen taistelu (olen lukenut ensimmäisen osan ja pidin siitä); hiekkalaatikkoflaidis, korkeintaan.

Luku-urakka on tolkuton joskin kiinnostava; Selkosten Proustin osin omaelämäkerrallinen magnum opus tullee koettelemaan lukijan sietokyvyn kauimmaisimpiakin rajoja, mutta onhan siinä – niin laajuutensa kuin aiheensakin puolesta – haastetta kerrakseen. Luulen, ettei näin massiivista sarjaa tulla koskaan kirjoittamaan (dekkarit pois lukien). Luulen, ettei suomalaisesta kirjallisuudesta voi siis löytää samankaltaista, yhtä isoa haastetta.

On mahdollista, että menetän järkeni. Se ei huoleta, sillä luultavasti olen jo tullut hulluksi.

Totta puhuakseni epäilen, että Iijoki-sarjakin (jonka oikea nimi kuuluu Juuret Iijoen törmässä) kasvaa lopulta osiaan suuremmaksi. Niin kirjallisuuden kanssa aina käy, jos ei käsillä ole aivan tolkuttoman huonolaatuisia tekeleitä. Harvoinpa on. Sitä paitsi kyllähän Päätalo kirjoittaa osaa, ja on ainakin elämästään tehtyjen elokuvien perusteella elänyt varsin normaalin eli kiinnostavan elämän. Olen lukenut jonkin novelli- vai pitäisikö sanoa kertomuskokoelman häneltä (Mustan lumperin raito, mahdollisesti), josta muistaakseni pidin, joten aivan ummikko en sentään Päätalon teosten suhteen ole. Myös Viimeisen savotan olen lukenut, ainakin melkein. Mutta Iijoki-sarjaan en ole koskenut, mitä nyt muutamaa opusta silmäillyt rivin tai kaksi.

Idea tästä on virinnyt jo pidempään: Parisen vuotta sitten Päätalon lapsenlapsi Vilja Päätalo aloitti saman urakan ja kirjoitti siitä blogiinsa – Helsingin Sanomiinkin (verkkosivuille), jos en väärin muista. Luin niitä kirjoituksia ja inspiroiduin. Nyt se sitten jalostuu teoksi, seikkailuksi.

***

Systeemi on tämä: en lainaa kirjoja vaan hankin ne itselleni, jotten ainakaan laina-ajan täyttymisen vuoksi tule kiirehtineeksi. Kolme ensimmäistä osaa löytyykin jo kotikirjaston hyllystä. Uumoilen, että koska urakka on niin valtava, myös sen vaikutus tulee olemaan valtava, joten luultavasti haluan pitää kirjat hyllyssä urakan jälkeenkin.

Kirjoitan vähintään yhden postauksen per kirja, mutta luultavasti useammin sillä aiheita varmasti riittää. Tekee samalla pääkopalle hyvää.

En lue teoksia peräkanaa. Ei sellaiseen ihminen pysty. Jos joku on pystynyt, hän ei ole ihminen.

En tiedä, meneekö tässä vuosi vai ikuisuus, mutta jos noista kahdesta pitäisi valita, valitsisin ikuisuuden.

Luen sarjan alusta loppuun eli aloitan Huonemiehen pojasta (1971).

Aloitan nyt. Kello on 20:57. Wish me luck.

Ajasta, urasta ja popliinitakista

Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet runot, joiden syntyprosessia pääsee salaa kurkistelemaan. Siitä saa inspiraatiota. Saa siitä vertaistukeakin; joskus runo ei kulje ja kirjoittaminen maistuu kuselta. Kivaa, että muillakin on niin.

En lue ensimmäistä kertaa Kejosen opusta, en edes toista. Enkä taatusti viimeistä. Luen sen säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein. On jonkunlainen lohtukirja siis mulle. Tällaisia saisi julkaista enemmänkin. On nimittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka toinen runoilija tarkastelee aikaa ja arkea. Päiväkirjamaisuus kiinnittää huomiot nykyisyyteen eikä kivikaudelle niin kuin muistelmateokset yleensä. Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelmassa vieraillut Olavi Uusivirta mainitsi runoilijoilla olevan eräänlainen taito kiinnittää huomio niin pieniin yksityiskohtiin ja asioihin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa, nimitti sitä ”runoilijan katseeksi”. Oivallinen huomio mielestäni. On siinä varmaan jonkunlaisesta näkökulmastakin kyse. Siis että on loputtoman kiinnostunut ihan kaikesta, mitättömästäkin, koska siinäkin on kauneutta ja symboliikkaa. Sellaisia me olemme, runoilijat. Aivan niin kuin lapsena, aikuisenakin kotimatka voi kestää kun on kaikenlaista ihmeteltävää. Ja joka helvetin mäki on laskettava – jopa ylämäki.

Nyt kuudennen kirjan kynnyksellä olen alkanut miettiä uraani. Liekö syy siihen jonkinlaisessa henkisessä darrassa, joka aina tuntuu seuraavan kun on päästämässä/päästänyt isosta työstä irti. Vai nouseeko tämä nyt hiljalleen rantautuvasta keski-iästä, elämän teatterin puoliajasta, jonka jälkeen katse alkaa kiinnittyä pikemminkin eiliseen kuin huomiseen.

Olen aika hidas kirjoittaja; tyytyväinen olen, jos saan julkaistuksi neljän vuoden välein. Ei sillä ettenkö saisi mitään aikaan; kirjoitan kyllä paljon, mutta enimmäkseen paskaa. Harjoitan siis eräänlaista kullanhuuhdontaa viemärissä. Pökäleet kelluvat jaloissa ja rotat syövät nilkkoja, mutta mageeta hommaa silti! Vähän niin kuin se kulunut sanonta, että kun kalassa ollaan, niin ei se saalis vaan se oleminen.

Ja se jos mikä on hirveää kusettamista. Kysykää vaikka Kejoselta, kovalta kalamieheltä. Hän vastannee, että juuri niin, se oleminen, ja kusettaa sen minkä kerkiää. Ehkä se on niin, että ei se saaminen vaan se yrittäminen. Vonkaaminen. Ja sit kun se natsaa, on siiman päässä vonkale.

”Ura” – miten tunkkaiselta maistuva sana. Ei ihme – kun siihen lisää k-kirjaimen, saa lastin vaippaan.

Laskeskelin, että elämää on jäljellä noin kymmenen teoksen verran. On se vähän hätkähdyttävä huomio. Taidan väljentää julkaisutahtia puolella. Ehtisi kalaankin enemmän.

Mä mitään väljennä. Kymmenen teosta on ikuisuus, perintö.

Selvittelin kyllä tuossa vuodenvaihteen tienoilla Riihimäen kalapaikkoja. Mieli vetää jo Vantaanjoen latvuksille, pusikoihin, uistinta heittämään. Vähän epäilyttää se mies ja pusikko -kombinaatio; sellaista karsastetaan kaupungeissa. No, täytyy jättää popliinitakki himaan.

Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Kuunteleva mies

Pekka Hako – Kimmo Korhonen: Elämän mosaiikki – Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. 191 s. Siltala 2016.

Mitä tekee ihminen kaiken kiireen keskellä? Järjestää tietenkin itselleen lisää kiireitä. Sosiaalinen media näytti voimansa houkutellessaan minut mukaan kirjahaasteeseen (#hyllynlämmittäjä, löytyy ainakin Twitteristä ja Instagramista), jossa vuoden aikana luetaan omasta kirjahyllystä kaksitoista kirjaa. Ei kuulosta pahalta eikä sitä olekaan – kirja per kuukausi. Mutta arki on jo muutenkin yhtä lukemista, muiden töiden ohella, joten aika alkaa olla kortilla.

Silti päätin osallistua. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitunut Elämän mosaiikki on varsin uusi teos. Se on sitä samaa runsasta satoa, jota äskeinen Sibelius-juhlavuosi tuotti ja niitti. Kaltaiselleni sibeliaanille teos ei sinällään tuo mitään oleellista uutta tietoa esiin, lukuunottamatta lastenlasten kertomia hauskoja anekdootteja, jotka valottavat Sibeliuksen persoonaa nimenomaan isoisänä – ”pappana” – esiin, mutta kirjan lukuisat valokuvat ovat erityisen kiinnostavia. Teoksessa mainitaan, että ”Sibeliuksesta on säilynyt vain muutama värivalokuva” ja kolme värikuvaa kirja myös sisältää. Erityisesti lähikuva, jossa karismaattinen Sibelius istuu Ainolan salissa auringon valaistessa hänen hymynkareisia kasvojaan, on suorastaan ällistyttävän hieno. Siitä välittyy Sibeliuksen läsnäolo ja Ainolan salin tunnelma ainutlaatuisella tavalla. Syntyy olo, että tämän Georg von Wendtin ottaman kuvan myötä astun askelen lähemmäksi tätä myyttistä hahmoa, jonka taidetta olen vuosikausia ihaillut.

Yleisteoksena kirja on mallikas ja sujuva. Se ei nimensä mukaisesti niinkään keskity Sibeliuksen musiikkiin vaan on omanlaisensa henkilökuva Sibeliuksesta, syventäen sitä. Sibelius-ensikertalaiselle kirja soveltuu mainiosti, mutta sibeliaaninkin hyllyyn se runsaine kuvineen ja anekdootteineen eittämättä kuuluu. Suosittelen siis!

Ai niin, mitä tulee tuohon otsikkoon… Suosikkeihini kuuluu myös tunnelmallinen mustavalkokuva Sibeliuksesta istumassa tuolissa Ainolan pihalla. Veikkaan, että niissä hän – ainakin olevinaan (Sibelius oli kuulemma melkoinen poseeraaja) –  kuuntelee puita, kuinka tuuli soittaa niitä. Puut panin itsekin merkille viime kesänä, kun vaimoni kanssa vierailimme Ainolassa. Haapojako ne olivat, jotka helisivät. Humina, tuulen viulut. Minunkin teki mieli istahtaa penkille ja kaivaa muistikirja esiin lauseita ja huomioita varten, mutta en siinä muiden kävijöiden keskellä kehdannut. Tunne on silti edelleen muistissa.