Kirjablogeista ja -kritiikistä

Twitterissä Reader, why did I marry him -blogin pitäjä Omppu twiittasi lyhyesti:

Minä vuonna luulet, että tapahtuu sellainen ihme, että kriitikot ja kirjabloggarit keskustelevat keskenään vai tapahtuuko sitä ikinä?

Lennähdin vastaamaan: ”No nyt just parhaillaan! :)”.

Kysymyksellä viitattaneen stadin kirjamessuilla käytyyn kritiikkikeskusteluun, josta Omppukin bloggasi – näin. En puutu laajemmin kirjamessukeskustelun sisältöön, koska en ollut sitä kuulemassa, mutta ymmärrykseni mukaan ilmeisesti oli käynyt niin, että kirjailija ja kriitikko Esa Mäkijärvi oli tylyttänyt kirjablogeja jollakin tavalla laaduttomiksi. Tai ainakin jotkut olivat saaneet sellaisen kuvan hänen puheistaan ja pahoittaneet mielensä.

Kyllä minäkin olen törmännyt laaduttomiin kirjablogeihin, mutta tällöin olen verrannut niiden kirjoituksia kirjakritiikkiin, mikä on tolkuttoman tyhmää – ei kirjablogi ole automaattisesti ympäristö kirjakritiikille. Tai sitten olen voinut törmätä blogiin, jota joku pitää vaikkapa jonkinlaisena lukupäiväkirjanaan. Miksi senkään nyt pitäisi olla niin kieliopilleen.

Kirjablogi voi olla mitä vain. Jos siis osun jonkun kirjablogin yhteen tai kahteen kirjoitukseen, teenkö oikein muodostaessani sen perusteella mielikuvan yhdestä blogista saati koko blogiskenestä? No en. Enhän kohtele niin kritikoimiani runoteoksiakaan. Toisaalta osun useinkin, esimerkiksi Ompun blogissa, todella kiintoisiin bloggauksiin. Sitä paitsi, vastavuoroisesti: kyllä huonoja kritiikkejäkin näkee. Sellaisia, joita ei kritiikeiksi tohtisi edes nimittää. Niitä näkee niin pienilevikkisissä kulttuurilehdissä kuin Helsingin Sanomissakin. Mitäpä siitä: ei aina voi onnistua; saatan murahtaa, mutta perustelen kyllä. Sitä paitsi minua, näissä asioissa turhankin tosikkomaista, on hankala miellyttää. Otanpa senkin huomioon.

Jos kriitikolla on negaatioita kirjablogeja kohtaan, sen täytyy perustua jonkinmoiseen tuntemukseen siitä, että kokee kirjablogien astuvan omalle tontilleen. Tällaista ajattelua ruokkii se, että kirjakritiikin sija esimerkiksi sanomalehdissä on koko ajan huononemaan päin, eritoten marginaalikirjallisuuden kuten runouden kohdalla. Eihän sellainen itseluottamusta ja omanarvontuntoa ainakaan nosta. Samalla kustantamot ovat kirjojen kansiliepeihin nostaneet kirjablogeista hyvinkin juustomaisia, jäätävän tyhmiä, asiakokonaisuudesta irroitettuja kommentteja, kuten ”Tosi hyvä!” tai ”Taattua viihdettä!” Nämä siis tyyliesimerkkeinä, ei suorina lainauksina. Tällaista ei ennen nähnyt, sillä aiemmin kaikki kansimaininnat olivat kritiikeistä poimittuja kriitikon korkeakirjallisia toteamuksia, kuten esimerkiksi ”Vuoden kirjatapaus!” tai ”Lukijan ei taaskaan tarvitse pettyä!”

Alkuun nuo kansilievenostelutkin ärsytti, mutta toisaalta: jos lukija mainostaa toiselle lukijalle, että TÄÄ ON HYVÄ, OSTA!, niin eipä siihen kirjallisuuden maisteria tarvita väliin sormea heristelemään. Enkä mä mikään maisteri olekaan, en edes uimamaisteri. Kirjat saaavat näkyvyyttä, onks se paha? Noup.

**********

Aloin Ompun twiitin myötä miettiä kirjablogin ja kirjakritiikin rooleja. Selvää on, että kirjakritiikki on etääntynyt lukijasta aika kauas. Näin on käynyt varsinkin runokritiikkien kohdalla, ja tähän olen omassa freelancer-kriitikkoudessani (Hämeen Sanomat) yrittänyt rakentaa siltaa. Rakentaminen edelleenkin jatkuu. Haukkumakirjeitä ei ole ainakaan minulle asti toimitettu, joten uskaltanen olettaa ainakin jonkinlaista onnistumista kohdalleni (hyväksyivät minut Suomen arvostelijain liittonkin, joten sysipaskakaan en ammattilaisten mielestä ilmeisesti ole).

Samanlaista siltaa rakentavat kirjablogitkin. Kritiikki on lajina aika jähmeä, ainakin perinteinen lehtikritiikki. Koen, että sillä on selkeähkö muoto ja tavoite. Samalla se on lukijoiden palvelua. Itse lähestyn kritiikkiä aina taide edellä: toisinaan se voi mennä melko vaikeaselkoiseksi maallikon silmin. Kuinka hienoa silloin olisikaan, kun joku astelisi siihen väliin kirjabloggauksellaan ja tasoittaisi tietä!

Jos taidekritiikki asettuu mielestäni aika tiukastikin taiteeseen kiinni, ja yrittää niiltä jalansijoilta palvella lukijoita, kirjablogi voi asettua mihin vain. Siinä on sen vahvuus. Se voi ottaa juuri sellaisen lähestymistavan kuin tahtoo, olla ihan mitä haluaa. Toisinaan se voi olla kirjaesittely, maininta, kirjoitus tai valokuva kauniista kansitaiteesta, mielipide, lukupäiväkirja, kritiikki, kulttuuriuutinen. Kirjablogi on melkoinen hybridi oikeastaan, sitä on ehkä mahdotontakin ulkoa käsin määrittää. Tarpeetontakin.

Kirjablogien ja kirjakritiikin välillä ei pitäisi nähdä minkäänlaista railoja. Kirjakritiikki on mitä on, se on loppujen lopuksi helppo tunnistaa. Kirjablogilla voi olla niin monta roolia, että yleistämiset voi heittää samantien huitsin nevadaan; niitä pitää lähestyä kirjoitus kerrallaan, tekstilähtöisesti, ja samalla pitää mielessä, että saattaapa siinä kirjallisuuskritiikkikin ottaa kehitysaskeleita.

**********

Asiasta viidenteen, kritiikistä vielä: olen jo aikoja sitten puhunut, että esimerkiksi Helsingin Sanomien, Parnasson, kaikkien kirjallisuuden kannalta oleellisten sanoma- ja aikakauslehtien tulisi mahdollistaa nettiin jonkinlainen blogiympäristö kirjakritiikille. Jos se ei kerran kannata lehden sivuilla, blogiympäristöhän on likimain ilmainen. Joku ”passintarkastus” siinä portaalin ovella, että millainen kirjoittaja, ehkä joillekin bloggaajille voisi maksaakin, mutta muuten vain portit auki pikkutsekkauksen jälkeen, ettei lukija huku tulvaan. Siellä voisi sitten vaikka kirjallisuuslajien mukaan erottautua, tai aiheiden, miten ikinä. Ei sellainen voi kovin paljon maksaa, mutta paljon se kyllä palvelisi.

Mainokset

Kansallisen lukutaitofoorumin mahdoton tehtävä

Oli tarkoitus pohtia muutamalla sanasella Antti Hurskaisen mainioita esseitä, mutta sitten törmäsin tähän Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteeseen: ”Kansallinen lukutaitofoorumi vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon haasteeseen”.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut joukon asiantuntijoita (vierastan nykyisin tuota sanaa todella paljon) ”laatimaan suuntaviivoja lasten ja nuorten lukutaidon ja lukemisharrastuksen kehittämiselle”, kuten tiedotteen ingressissä todetaan. Joukko on varsin laaja, kaikkinensa nelikymmenpäinen, joista reilut kolmekymmentä on jonkinlaisia asiantuntijoita. Muut ovat sitten sitä byrokratiaa – jos tällainen ilmaus sallitaan. Määrärahaksi on varattu vaatimattomasti miljoona euroa, ja vaatimattomalla tarkoitan nimenomaan sen denotatiivista merkitystä: kun ollaan pelastamassa lasten ja nuorten alati hupenevaa lukutaitoa, miljoona euroa kuulostaa kovin pieneltä summalta.

Aihe ja agenda ovat mielestäni hyvin tärkeitä, mutta kun tarkastelen nyt asetetun foorumin kokoonpanoa, tulen ajatelleeksi, että kenties emme täällä Suomessa osaa suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Kaikki foorumin asiantuntijat (oh, dear) ovat likimain saman alan sisältä, kasvatustieteilijöitä, kirjailijoita ja lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvien instanssien henkilöitä. Kapea-alaista on. Tämä hämmästyttää ja huolestuttaa minua.

Kirjoitin aiheesta vastikään; kirjoituksessa mainitsen mm. Nicholas Carrin, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin: Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita). Tämän kirjan tulisi olla pakollisena oppikirjana foorumilaisille. Miksei ihan kaikille ihmisille, päättäjistä alkaen. Tästä linkistä voit katsella Carrin puheen, jos lukeminen ei maistu.

Suomi ei ole asiassa yksin. Esimerkiksi Ruotsin radio on uutisoinut jo vuonna 2011 samanlaisista havainnoista. Johtopäätökset ovat Carrin kanssa osin yhteneväisiä:

”Sweden used to be in the lead when it comes to young people’s reading skills. But over the last 20 years this has changed dramatically, according to new research.

It is the increased use of computers that can explain the development, according to professor Monica Rosén at Gothenburg university.”

Norjalaisessa, vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään teknologisten käyttöliittymien vaikutuksia nuorten luetun ymmärtämiseen.

”Main findings show that students who read texts in print scored significantly better on the reading comprehension test than students who read the texts digitally. Implications of these findings for policymaking and test development are discussed.”

Tulee mieleen oma yläasteaikani. Yksi luokka toimi pilottiluokkana, mikä tarkoitti sitä että kyseisen luokan jokainen oppilas sai kannettavan tietokoneen opiskelun tueksi. Nykyään niitä on jo kaikilla, ja onko peräti niin, että lukiossa on melkeinpä pakko olla sellainen? Vai vieläkö on mahdollista palauttaa essee konseptipaperille kirjoitettuna?

Kaikki ok, toistaiseksi. Tähän asti foorumi pääsee kuivin jaloin: kenties se voisi suositella muuttamaan opiskelutapoja, vähentämään sähköisten ympäristöjen käyttöä ja painottamaan enemmän paperikirjoja ja konseptipaperikirjoittamista. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

Muutama vuosi sitten University of California, Los Angeles (UCLA) uutisoi omasta tutkimuksestaan tähän tapaan:

”UCLA scientists found that sixth-graders who went five days without even glancing at a smartphone, television or other digital screen did substantially better at reading human emotions than sixth-graders from the same school who continued to spend hours each day looking at their electronic devices.”

UCLA on siis tullut tutkimuksessaan päätelmään, että mobiililaitteita tms. vekottimia käyttävät kuudesluokkalaiset tunnistivat huonommin ihmistunteita (ilmeistä) kuin he, jotka eivät käyttäneet. Kyse ei siis olekaan pelkästään siitä, että mobiililaitteet muovaavat lukutottumuksia ja vähentävät lukutaitoa, vaan ne muovaavat aivoja. Tähän samaan päätelmään Nicholas Carrkin on tullut: internet muovaa aivojamme. Carr perustelee väittämäänsä mm. hyperlinkeillä ja internetin nopeatempoisella luonteella. Ihminen surffaa sivustolta toiselle, Facebook-seinää pitkin poikin, samoin Twitter-feediä. Uutismedioiden otsikot selataan ja jos jokin mielenkiintoinen aihe löytyy, se luetaan – kursorisesti. Ihmisaivot janoavat informaatiota, ja me elämme jatkuvan informaatiotulvan keskellä. Keskittymiskykymme herpaantuu, huononee. Olemme liian uteliaita olemaan keskittyneitä.

Carrin ja edellä mainittujen tutkimusten päätelmät ovat loogisia. Nykyisellään tiede tunnistaa aivojen valtavan plastisuuden, muovautuvuuden, joka jatkuu läpi eliniän. Sitä silmällä pitäen kuntoutetaan esimerkiksi aivohalvauspotilaita. Voi siis karkeasti ajatella, että kaikki mitä teemme, mitä ajattelemme, muovaavat aivojamme. Esimerkiksi viime vuosina on noussut otsikoihin tutkimustietoa musiikin soittamisen suosiollisista vaikutuksista aivoihin.

Mitä lukemiseen tulee, mutu-tuntumalta näyttää siltä, että ihmisaivot ovat muovautumassa nopeatempoista, lyhytaikaista lukemista suosiviksi. Aivojen plastisuus takaa sen, että railo vain syvenee ellei aleta toimia radikaalisti toisin yhteiskunnallisella tasolla.

*****

Jos oikein julmasti ajatellaan, on suuri mahdollisuus siihen, että teki ministeri Grahn-Laasosen asettama lukufoorumi oppimisen ja lukemisen suhteen millaisia johtopäätöksiä, kannanottoja – jopa suosituksia tahansa, niillä ei välttämättä ole mitään merkitystä. Saadaan aikaan asiallisia lausumia, joilla on yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta ei lukutaidon parantumista ajatellen. Näin, mikäli niihin tutkimuksiin on uskominen, jotka väittävät että nimenomaan tekniset laitteet heikentävät luetun ymmärtämistä, lukutaitoa, eivätkä niinkään kasvatusmetodit, Netflix ja ”epäkiinnostava kirjallisuus”. Varmasti niilläkin on osansa, mutta pelkästään ne huomioimalla kaivatunlaisia tuloksia ei tulla saamaan aikaan.

Foorumin pitäisi yltää mahdottomuuteen: saada aikaiseksi muutos nyky-yhteiskunnassa, nykyajan kulttuurissa, globaalissa mielipiteessä. Miten sellainen voisi olla edes mahdollista? Kuinka moni aikuinen olisi valmis radikaalisti vähentämään älypuhelimen, tabletin, tietokoneen äärellä vietettyä aikaa? Onko siihen edes mahdollisuutta, kun ottaa huomioon nyky-yhteiskunnan vaatimukset esimerkiksi opinnoissa, työelämästä ja sosiaalisista tilanteista puhumattakaan? Elämä järjestyy yhä enemmän teknisten vempaiden ympärille; olisiko nyky-yhteiskunta todella valmis – edes jossakin määrin – luopumaan lempilapsestaan, sähköisistä ympäristöistä, internetistä?

Kun nyt katselen uudemman kerran ministeri Grahn-Laasosen asettaman lukufoorumin kokoonpanoa, panen merkille yhden seikan: joukossa ei nähdäkseni ole ainuttakaan aivotutkijaa, neurologia, edes aiheeseen vihkiytynyttä toimittajaa tai tietokirjailijaa. Siellä on asiantuntijoita kapealta sektorilta. Arvaan heidän lopputulemansa: se pyörii täysin lukemisen ympärillä, kun sen pitäisi pyöriä aivojen ympärillä.

 

Tuntemattomampi Tuntematon

Ajattelin, että koska Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas on saanut kolmannen filmatisointinsa, olisi aika lukea kirja uudelleen. Edelliskerrasta on kulunut aikaa noin tuhat vuotta, joten jäljellä olevat muistikuvat ovat hataria ja epäluotettavia; ihminen muuttuu, ja niin muuttuvat sen mieltymyksetkin. Pieni esimerkki: keskiajalla Metallican levyt olivat suoranaista tykitystä, mutta nyttemmin suhtaudun niihin nostalgisella varauksella ja pienellä myötähäpeällä. Ehkä Tuntematonkin olisi kääntynyt toisinpäin, olisi tällä kertaa kiinnostavampi.

Olin Ärrällä ostamassa vesipulloa, kun huomasin kapeahkossa pokkarihyllyssä Sotaromaanin. Ostin sen, ajattelin että olisi kiintoisaa lukea poistetut kohdat ja saada vähän osviittaa sen aikaisesta sensuurista, jos sellaista sitten oli. (Tietenkin oli, suomettumisen supervuosina.)

Tulin kotiin ja huomasin, että nyt mulla oli kaksi Sotaromaania. Perkele. Järkeilin niin (tämän reaktion ja siitä kummunneen ajatuksen tunnistanee jokainen vähänkään maaninen kirjanostaja), että luen pokkaria työmatkoilla, jolloin kovakantinen säästyy repun nuhjuunnuttavalta efektiltä. Sitä voin sitten lukea kotona. (Mikähän siinäkin muuten on, että vaikka laittaisi upouuden niteen suljetussa metallilaatikossa viikoksi reppuun tai laukkuun, olisi se repaleinen ja tahrainen kun laatikon taas avaisi?)

Luin. Pitkään ja hartaasti. Aloin muistaa, kuinka vuosia sitten vihasinkaan murteiden lukemista. Tuntui, että se hidasti urakkaa. Nyt hihittelin varsinkin Hietasen ja Rokan puheita, suputtelin niitä itsekseni keskellä yötä, ettei vaimo heräisi (ja pitäisi hulluna).

Lukukokemus oli huomattavan miellyttävä. Linnan tyyli on vetävää, sivu kääntyy kevyesti ja rytmi on hyvä. Henkilöhahmot kantavat, ja niiden onkin kannettava, koska juoni on lievästi sanoen yksinkertainen. Metsäretkien ja raskaan sotimisen jälkeen oli suorastaan vapauttavaa, kun komppanian miekkoset pääsivät Petroskoihin tanssittamaan Veeruskaa – kuin pitkällinen paise olisi päässyt puhkeamaan. Ja ehkä joku muukin. Jonkinlainen absurdin katarttinen efekti (viittaan helpotukseen sodan karmeuksien keskellä). Lopun vetäytymistaistelut taas tuntuivat toki perustelluilta (todenmukaisilta), mutta puuduttavilta – toisaalta nyt psykologinen osasto pääsee enemmän esiin inhimillisyyksineen kaikkineen.

Entäpä ne Tuntemattomasta sotilaasta poisjätetyt kohdat? Kyllä, herra- ja naapurivihaa, mutta enimmäkseen ideologista, selittelevää monologia tai muunlaista tyhjäkäyntiä. Oma näkemykseni on, että Sotaromaanilla on omat kiinnostavuutensa, mutta Tuntematon sotilas on parempi romaani.

Se pakollinen kirjamessujuttu

Aina pitää kirjoittaa kirjamessujuttu. No ei oikeasti pidä, mutta jos on käynyt messuilla niin kirjoittaa sitten kuitenkin.

Kävin tänään, messujen viimeisenä päivänä esiintymässä Takauma-lavalla yhdessä Tiina Lehikoisen ja Tommi Parkon kanssa. Kumpikin kirjailija on meritoitunut erityisesti runouden saralla. Olin viisaampieni joukossa, joten oli helppo olla. Kiitos heille!

Ei ole mikään salaisuus, että vierastan kaikkea sitä messuhärdelliä ja ihmisvilinää. Mutta kun Kirjailijaliitosta pyysivät esiintymään, ja kun runous oli agendana, en runomiekkosena tietenkään saattanut kieltäytyä. Tarkemmin ottaen puhuimme ekologisesta runoudesta ja vähän sen ympäriltäkin. Kivaa oli! Kirjailijaliitolla oli muutenkin kiintoisaa ohjelmaa Takauma-lavalla. Itse tykkäsin kovasti akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän haastattelusta (liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen haastatteli). Hannu – jota muuten katson todella jyrkästi ylöspäin monestakin syystä – nauratti yleisöä hauskoilla anekdooteillaan uransa varrelta. Näkyi ja välittyi se kertojan lahja myös jutellessa. Erityisesti jäi mieleen juttu Finlandia-palkinnosta, jota Hannu sanoi vastustaneensa alusta asti voimakkaasti. Vuonna 1995, jolloin hänelle itselleen se myönnettiin romaanista Mestari, hän vastusti sitä vähän vähemmän, mutta sen jälkeen taas voimallisemmin. Hannulla on siihen pätevät syynsä, ja niistä samoista syistä minäkin Finlandia-palkintoa vastustan: se kutistaa kirjallisuutta. Huomio kaventuu vain romaaneihin, mikä sysää runot, novellit ja muut vähälevikkiset kirjallisuudet entistä syvemmälle viidakkoon. Miten sellainen voisi olla positiivinen juttu? Varsinkin kun nykyihmiselle takapihalla kasvava pihlaja on metsä. Hannu Mäkelä paljasti, että hänelle läheisin kirjallisuudenlaji on runous. Se lämmittää runoilijan sydäntäni kovasti. Haluaisin kovasti, kovasti keskustella Hannun kanssa kirjallisuudesta, varsinkin jo ennen syntymääni edesmenneestä Samuli Parosesta, jonka kustannustoimittajana ja – voi kai sanoa – ystävä Hannu oli.

Tapasin myös kustantajani Robustoksen porukoita eli Heikkiä ja Jounia, ja siinähän se messujen suurin suola kohdaltani taitaa ollakin: mahdollisuus sosialisoida mukavien immeisten kanssa. Viihdyn heidän kanssaan ja ilmeisesti tunne ainakin joiltakin osin on molemminpuolinen, kun eivät ole minulle vielä porttikieltoa hommanneet.

Minulla siis oli kivaa, mutta millaiset messut oli noin niin kuin muuten? Absurdit. Istuessani siinä Takauma-lavan mukavalla nahkajakkaralla panin merkille viereisen Unikulman osaston. Samassa aloin tarkkailla yleisöä (jota muuten oli ihan mukavasti), että millainen heidän vireystilansa on. Onneksemme peitimme äänentoistollamme Unikulman kuorsauksen.

Ymmärrän kyllä, että ”raha puhuu”, mutta arvoisa messuorganisaatio: nyt hereillä siellä! Raha puhuu sekavia.

Yhteen messuhallin kulmaan oli kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Kävelin parin päivän aikana useamman kerran siitä ohitse ja aina oli porukkaa tungokseksi asti. Arvaatteko, mitä siellä myytiin? Ei, ei ensi keväänä ilmestyvän runokokoelmani ennakkokappaleita. Siihen tungokseen ei yksi kulma riitä.

Alelaareja. Kyllä, alelaareja. Keltaisilla, katosta roikkuvilla norsunkokoisilla pahviläpysköillä mainostettiin kahden euron kirjoja.

”KAIKKI KIRJAT 2€!

Jos mulla olisi dementiaa, olisin luullut olevani Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Vieressä päivystäneet kustantajat olivat lievästi sanottuna vittuuntuneen näköisiä. Hankalahan se on tehdä kauppaa, kun metrin päässä poljetaan hintoja. Myypä siinä messuhintaan kirjoja, tuosta runokirja kympillä. ”Niinmuttakun tuolta saa kakkosella romaanin.”

Niin. Niinpä niin.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Kirjamessujen tarkoitus on kai kohottaa kirjan profiilia. Näiden messujen osalta kirjan profiili on nyt noin kahden euron korkeudella. Melkoista matalalentoa, varsinkin siihen korkeuteen verrattuna, missä Dan Brownin yksityiskone lentelee.

Tällä vauhdilla tulevaisuuden kirjamessut ovat seuraavanlaiset: niitä ei ole. Käy niin kuin Suomalaiselle kirjakaupalle, että liikkeet ovat kirjoja pullollaan, mutta eri nimekkeitä on esillä ehkä kymmenkunta. Viiden jääkiekkoilijan elämäkerrat, kolme dekkaria, yksi keittokirja ja yksi persevärityskirja, johon hierot ahterisi täysistunnon jälkeen. Se on rentouttavaa ja kehittävää! Varmasti jostakin löytyy asiantuntija, joka näkee siinä koordinaatiota kehittäviä puolia.

Dan Brownin vierailua tekisi mieli kritisoida, mutta oikeastaan ajattelen, että juuri hänenlaisiaan staroja Kirjamessut tarvitsevat. Siis huomio kirjailijoihin ja kirjoihin, ja jos oikein saa toivoa, paljon enemmän vähälevikkistä matskua esiin. Eli: kirjallisuutta.

Olisin muuten halunnut itsekin nähdä Mr Brownin. Olisin halunnut sammuttaa salista valot ja katsoa, loistaako ne leegot pimeässä.

Ennen kuin sielu puutuu

Olen surullinen, koska maailmassa tapahtuu kaikkea pahaa, kuten alati kökkö televisio-ohjelmatarjonta. Tällainen oli kuluvan vuoden syyskuun kolmannentoista (keskiviikko) ohjelmatarjonta:

– Ylen TV1-kanavalta tuli mm. neljätoista uutislähetystä. Tämä on sinänsä turhaa palvelua. Paitsi dementikoille.

– TV2-kanavalta tuli kotimaista draamaa, kuten Luottomies-sarjan kolme jaksoa, uusintana ja prime time -aikaan tietenkin. Kakkosen tarjonnan ainoa valopilkku oli Docventures-sarjan avaus.

– Maikkari lähetti neljä jaksoa Emmerdalea, kaksi jaksoa Salattuja elämiä ja samoin kaksi jaksoa Kauniita ja rohkeita. Terve aamu -ohjelma alkoi klo 17.

– Nelonen lähetti klo 10 Tulossa: Idols -ohjelman ja klo 20 se Idols sitten tuli.

– Yle Teema & Fem -kanava yhdistää kaksi äärilaitaa, taiteen ja ruotsinkieliset lastenohjelmat, ja lopputulos on: BUU-klubben. Se olisi täydellinen nimi taideohjelmalle, jossa Leijonan luolaan astelee taiteilija tuotteineen, joiden rahallista potentiaalia viisi kriitikkoa tarkastelee.

– Sub lähetti yhden jakson Ihmemies MacGyveria (sarja, jonka viimeinen jakso on valmistunut 25 vuotta sitten), kaksi jaksoa Ninja Warriorin kutoskaudelta, yhdet jaksot Supernaturalin 12. kaudelta ja Amazing Racen 22. tuotantokaudelta.

Tekisi mieli itkeä, mutta en voi – Neloselta tulee parhaillaan Mies ja alaston ase (1988).

Oikeastaan ajatus tähän kirjoitukseen tuli Ylen Sohvaperunat-sarjasta, johon sattumalta törmäsin tänään. Ennustan suoratoistopalveluille todella loistavaa tulevaisuutta, sillä en tiedä mitään surullisempaa kuin ihmisen katsomassa televisiosta ihmistä, joka katsoo televisiota.

Paitsi kanavapaikka seitsemällätoista näkyvän Aito Iskelmä Harju & Pöntisen. Kyseinen kanava ei lähetä mitään ohjelmaa ja ihmeellistä kyllä se on varsin kannattavaa; Ilta-Sanomien (ja Finpanel Oy:n tutkimuksen) mukaan vuonna 2016 sillä oli yhtä paljon katsojia kuin Nelosen kaikilla maksukanavilla yhteensä.

Haluatteko kuulla vitsin?

Haluatteko kuulla vitsin?

Olipa kerran suomalainen erityisopettaja, josta tuli kansanedustaja, joka totesi että evoluutio ei ole totta.

Eikö naurattanut?

Olipa kerran kansanedustaja joka ehdotti, että suomalaisvankeja passitettaisiin ulkomaille kärsimään tuomionsa.

Naurattiko?

Olipa kerran kansanedustaja, jonka yhtenä kuntavaaliteemana oli ”Haikararaha”. Siinä jokaisesta lapsesta maksettaisiin tuhat euroa.

Eikö vieläkään?

Tulipa kerran päivä, että tämä kyseinen kansanedustaja asettui ehdolle Suomen Tasavallan presidentiksi.

Sen pituinen se.

Huomenna hän poksahtaa

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. 87 s. Sammakko 2016.

Luen kokoelmaa pitkään ja hartaasti, edestakaisin ja sieltä täältä. Muodostan oman mielipiteeni ennen kuin googletan, mitä muut ovat siitä ajatelleet. Usein on niin, että googlettelu on turhaa – runoista ei paljon kirjoitella. Uskon kylläkin, että tämä tulee muuttumaan. Pelkästään tänä vuonna runous on saanut yllättävän kivasti tilaa kirjablogeissa.

Maisema ennen sadetta on lavarunomies Harri Hertellin neljäs teos. Tällä kertaa hän astelee turkulaisen laatukustantamo Sammakon loimissa ulos. Olen hirvittävän tyytyväinen, että lahjakas herra Hertell on siirtynyt nimenomaan Sammakon talliin eikä sen suurempaan pilttuuseen, sillä sellaisessa häntä ei juuri ruokittaisi. Ja kuten tiedämme: tämän hetken kiinnostavin runous tulee pienemmistä puljuista kuten Savukeidas, Robustos (köh), Poesia, Sammakko, miksei Sanasatokin. Näiden lisäksi vielä hyvät haastajaehdokkaat Aviador, Kirjokansi ja Kolera. Ja ntamo, joka on tekemässä eräänlaista comebackia uuden vetäjän johdolla, on tietysti syytä mainita myös. Muitakin kenties on, sellaisia joita en juuri nyt jaksa muistaa.

Kokoelman ulkopuolelta on todettava, että Harri Hertellin runoudessa kiteytyy paljon nykyrunouden ja perinteisten kustantamojen kummallisesta suhteesta: hänen runoillaan ei luullakseni koskaan puhkaistaisi esimerkiksi Otavan seulaa, siihen runonsa ovat liian simppeleitä, konstailemattomia. Kummalliseksi asian tekee se, että Otava kuitenkin julkaisee tangokuningas Kyösti Mäkimattilan runoja ja näyttelijä Antti Holman runoja etäisesti muistuttavia pieruvitsejä ja pillujollotuksia. Holman ”runot” ovat loppusoinnullista tekstiä, joilla ei runouden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, ja Mäkimattilan runot ovat noin sata vuotta myöhässä. Mutta ilmeisesti ne myyvät kuin häkä ja hyvä niin – muutenhan niitä ei olisi mitään järkeä julkaista. Sanottakoon, että Mäkimattilassa voisi olla ainesta jahka hän saisi sparrausta kirjoittamisessaan ja tulisi perehtyneeksi nykyrunouteen.

Hertell ei tarvitse Otavaa, hän näyttää istuvan Sammakon selkään hyvin. Maisema ennen sadetta jakautuu materiaaliltaan puoliksi: Metsän herkkä vihreä sisältää luontorunoa ja Kuuntelen tyttäreni hengitystä vielä luonnollisempaa runoa, isäksi tulemisen pohdintaa ja fiilistelyä. Itse tykästyin enemmän luontomateriaaliin, sillä isä-runot, niin sanotut ”odotusrunot” (runoissa ollaan raskaana), osuvat ehkä liian lähelle Hertelliä itseään. Tarkoitan tunnepuolella: runoilija ei ehkä ole tarpeeksi etäällä teemastaan ja Ison Aiheen Tekstit – hyvin ymmärrettävästi – sisältävät niin paljon tunnelatausta, että jokunen runo jää anniltaan melko vaatimattomaksi. Tällaisesta minulla on omakohtaisiakin kokemuksia: toisinaan, esimerkiksi omasta perheestä tai historiasta kirjoitettaessa, ollaan liian voimakkaiden tunteiden parissa ja tullaan aiheelle sokeaksi; ei välttämättä nähdä, onko tekstistä oikeasti runoksi. Otan esimerkin (s. 69):

Sinapinkeltainen aamu / herättää minut / suurin hymyilevin silmin / miten onnellinen voikaan olla / täydestä vaipasta”.

Tässä ollaan isyyden syvien tunteiden vallassa. Teksti ehkä toimii lavalla luettuna jonkinlaisena sympaattisena tyrskähdyksenä, mutta lopultakin kyse on vain kakkarunosta, tunnelmoinnista. Ehkä tekstissä purkautuu jonkinlainen vanhemman huoli lapsesta, siis että sillä on kaikki hyvin, kun paskat on vaipassa. Absurdia kyllä tässä mielessä runossa on mielenkiintoinenkin taso jännällä, vinolla tavalla.

Ja paskat! Negatiivisesta ensihuomiostani huolimatta ”odotusrunoissa” on myös paljon hyvää. Esimerkiksi kielikuva kylkiluista ksylofonina (s. 65) on tajunnanräjäyttävä. Se on jopa niin hyvä, että sitä alkaa pohtia, eikö kukaan tosiaan ole aiemmin sitä keksinyt käyttää? Ja kun siinä on vieläpä niin kiehtova allitteraatiokin (kyl-ksy). Ja kun runo kuvaa vielä syntymättömän vauvan sitä ksylofonia soittelemaan, saadaan odotusajasta, myös vanhemmuuden odotuksesta, varsin heleän positiivinen runokuva.

”Pahimmillaan” Hertellin runot ovat yhden kuvan varassa kelluvia tunnelmointeja, mitä ei kovin suureksi paheeksi voi sanoa. Vai mitä sanotte tästä (s. 37):

Pienet hyönteiset yläpuolellamme / kuin hautaristit / kohoamassa kohti taivasta.

Aivan kuin legendaarinen Risto Rasa olisi kääntynyt saatananpalvontaan. Sympaattinen huomio luonnosta saa tummanpuhuvan viitan yllensä. Hyvin, hyvin omaleimainen mikstuura. Samaa tematiikkaa on sivun 35 runossa, jossa kerätään pihalta ”puiden pudonneita sormia”. Tykkään tällaisesta!

Parhaimmillaan Hertell on rohkean romanttinen. Hänellä ei ole edes aikomusta uudistaa vaan olla perinteessä kiinni niin hyvin kuin osaa. Ja hyvinhän hän osaa. Kuten jo todettua: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen jos tuntee instrumenttinsa. Aina ei runoudessakaan tarvitse uudistaa (vaikka jotkut niin kovasti väittävätkin. Runoudella voi olla sen miljoona tehtävää), ja väkisin sitä ei pidä koskaan tai menee väkisinmakuuksi. Simppeliäkin voi olla (simppeli ei siis minun sanavarastossani todellakaan omaa pelkästään negatiivista konnotaatiota), hyvällä tavalla, kuten sivun 29 runo osoittaa:

Ranta kieltää nauttivansa / aaltojen pehmeistä kosketuksista / laiturin narinan / hiipivästä mielihyvästä.

Siinäpä on sitä rakkautta, rakkauden ja rakastamisen vaikeutta! Kahden hyvin erilaisen, mutta toisiinsa peruuttamattomasti liitoksissa olevan ihmisen välinen suhde. Tai: yksilön kielletyn tunteen kokemisen vaikeus. Kyseisen runon voi avata hyvin monella eri tavalla ja niistä jokaisesta saada aikaiseksi konkreettisen kolmen tunnin keskustelun – joko itsensä tai jonkun muun kanssa. Voiko runolta enempää vaatia? Ei, eikä välttämättä edes saada.

Entäpä seuraavanlainen eksistentiaalinen huomio sivun 24 nelisäkeisestä: ”katsella katoavia saaria / meissä jokaisessa.”

Tämäkin on – ei HPC – vaan hc-kamaa. Mulla menee kylmät väreet kun alan lukea tuota vanhenemista vasten. Kylmät väreet, koska ajatus esimerkiksi muistisairaudesta, joka vie ihmisestä palasia kuin saaria kerrallaan, on jokseenkin kylmäävä. Luopua vähitellen mutta vääjäämättä omasta identiteetistään ja seurata sitä vierestä, jopa omalta kohdalta…

Luopua persoonasta – siinäpä ihmisyyden suurin tragedia. Maisema ennen sadetta tilkitsee aukkoja ihmisyydessä. Se on yksi taiteen suurista tarkoituksista: auttaa meidät läpi elämän.

Harri Hertell tuodaan lähes poikkeuksetta esiin lavarunouden yhteydessä. Häntä se tuskin haittaa, mutta minua haittaa nyt luettuani kyseisen teoksen. En panisi pahakseni, jos Maisema ennen sadetta saisi jonkin kirjallisuuspalkinnon. Se saisi sen aiheesta. Teos on hieno esimerkki siitä, että edelleenkin on mahdollista lukea hyvää runoutta ilman runolaborantin koulutusta tai sellaisen omaavanakin.

Vesa Haapala totesi kritikoidessaan Hesariin (30.9.2014) Hertellin teoksen Kutsumme sitä kodiksi (Helsinki Poetry Connection 2014), että ”paperi on armoton alusta Hertellin runoudelle.” Nyt voi, kaikella kunnioituksella, iisisti todeta:

vitut on.

Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Tiedätkö mitä haluat, jos haluat runoilijaksi?

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen kirjoitti kirjailijuudesta niin puhuttelevan blogikirjoituksen, että mieleni minun tekevi kirjoittaa sille jonkinlainen itsenäinen jatko-osa.

Edustamme Koskisen kanssa monella tavalla kirjallisen kentän ääripäitä: hän kirjoittaa proosaa, minä runoutta. Hän on kohtuullisen menestynyt, minä en (tällä tarkoitan ehkä enemmänkin tunnettuutta kuin rahatilannetta). Hän on ammattikirjailija, minä käyn palkkatyössä voidakseni harrastaa kirjailijuutta. Hän julkaisee vuosittain useamman kirjan, minulta kestää vähintään muutama vuosi saada aikaan edes yksi.

Näkemyksemme kirjailijana toimimisesta on silti sama: vaikeaa on ja työsarkaa riittää.

Väittäisin, että alati vaikeammaksi vain menee. Kirjailijaksi haluavia on jonoksi asti, joka vain kasvaa, ja luultavasti jokaisen jonottavan mielessä siintää sama egoistinen haave: glamouria pullollaan oleva kirjailijaelämä, joka pehmeästi vie pitkin maisemaa. Näille haaveitaan todeksi tavoitteleville sanoisin, että ne vaaleanpunaiset lasit kannattaa ottaa jo jonossa pois ja alkaa katsella ympärille realistin silmin. On totaalisen eri asia haaveksia jostakin kuin tavoitella haaveitaan. Niin minäkin tein: riisuin pinkit lasit, mutta niin ennemmin tai myöhemmin jokainen kirjailijaksi tuleva joutuu tekemään. Kirjallisen kentän tuulikaapissa voi vielä haaveksia kun ulko-ovi on auki (terveisiä esikoisille!), mutta olohuoneessa alkaa jo olla ahdasta kun pitäisi aloittaa olemaan.

Kysymys on nimittäin siitä, millainen kirjoittaja olet. Ajattelitko olevasi prosaisti (niin kuin minä), mutta tulitkin runoilijaksi (jälleen kuin minä)? Vai aloititko runoudella, mutta kuoriuduitkin prosaistiksi (niin kuin niin moni)? Kenties sinusta tuli esseisti (voi surku…)? Puhkesitko sittenkin käsikirjoittajaksi? Vai riittikö esikoiskirja ja nyt tunnetkin olosi tyhjäksi? Veikö musiikki sittenkin mukanaan? Tai K-Marketin kassahihna? Taivaalle singahtanut uraohjus?

Kun oma kirjoittajuus alkaa selvitä, alkaa selvitä oma elämä ja mukautuminen siihen. Törmäät todellisuuteen: olet löytänyt alasi, mitä sinun on tehtävä selvitäksesi siinä.

Jos olet samoilla jalanjäljillä JP Koskisen kanssa, prosaisti siis ja tarkoitus on kirjoittamalla tienata elantonsa, suosittelen kuuntelemaan hänen neuvojaan tarkkaan.

Jos runous osoittautui alaksesi, niin kuin minulla, voit samantien unohtaa kaikenlaiset pegasokset ynnä muut taiteilijamyyttiä romantisoivat puheet ja alkaa etsiä työpaikkaa josta oikeasti maksetaan palkkaa, sillä runouden ympäriltä sitä ei löydy. Ellet sitten ole sattumalta perinyt loppuelämän ajaksi riittävää eurokasaa, saanut myöntävän eläkepäätöksen tai kohdannut paljon ymmärtävän ja kaiken maksavan puolison. On nimittäin täysin mahdotonta kirjoittaa ja julkaista vuosittain kaksi tai kolme runoteosta, puhumattakaan tienata niiden myynnillä tai saada ”tarpeeksi” apurahaa. JiiPeen mainitseman silpputyön määrä vain kasvaa runoilijan kohdalla. Tuskin sitäkään haluat, sillä runoilijanahan sinä rakastat taidetta ja taiteentekemistä, et leipätekstin rustaamista.

Jos et vielä suhtautunut runouteen taiteena, kannattaa alkaa. Sillä jos romaaneista puhuttaessa menestys mitataan myynnein ja palkinnoin, runoudessa menestyminen mitataan taiteellisin mittarein, runoudesta käsin. Tämä kuulostaa kärjistykseltä, mitä se tietysti onkin, mutta vain vähän.

Mutta: muista haaveksia! Ja haaveksiessasi muista ennen kaikkea, että kun alat haaveita tavoitella, ne muuttavat muotoaan.

Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.