Klassikon jäljillä, osa 5: Rantatiellä

Risto Rasa: Rantatiellä. Otava 1980, 79 sivua. Päällys: Marjatta Saastamoinen.

Jatketaanpa vaihteeksi Klassikon jäljillä -sarjaa, jossa olen tähän mennessä kirjoittanut Idän pikajunan arvoituksesta, Helmestä, Shakaalista ja Uhrilampaista. Viidenneksi teokseksi valikoitui suomalaisen klassikkorunoilija Risto Rasan vuonna 1980 ilmestynyt runokokoelma Rantatiellä.

Rantatiellä on Rasan tuoreempaa tuotantoa; sen jälkeen on ilmestynyt vain pari tuotantoa kokoavaa teosta sekä Taivasalla (1987), toistaiseksi viimeisin Rasan julkaisema teos. Voinette kuvitella, miten kovasti toivoisin Rasan vielä julkaisevan.

Tässäkin teoksessa ollaan Rasalle ominaisen aineksen: luonnon, parisuhteen ja perheen äärellä. Runojen näennäinen arkisuus yhdistyy tyypillisesti sympaattiseen kuvaustapaan, mistä esimerkkinä vaikkapa sivun 42 kolmisäkeinen runo, jossa todetaan hyttysen hoitavan runon puhujan heinänuhaa akupunktiolla. Oivaltava ja sympaattinen.

(Tässä kohdin lienee sopivaa huomauttaa, että Rasan yleensä melko lyhyitä runoja on hankala siteerata niin, ettei tulisi siteeranneeksi niitä kokonaisuudessaan.)

Rasan runojen helppous tarkoittaa myös sitä, että osa runoista tasapainoilee liiallisen helppouden rajalla. Riskinä on, että niistä tulee latteita, kliseisiä. Ihmeellistä kyllä vain hyvin harvoin niin tapahtuu. Se on laadukkaan runoilijan merkki.

*****

Rasalta voisi käytännössä valita minkä tahansa teoksen ja nimetä sen klassikoksi, eikä kenellekään olisi siihen nokan koputtamista. Sellaiseen asemaan ne mielestäni ovat nousseet. Rasa on kiistatta suomalaisen luontolyriikan kärjessä. Sen lisäksi, että hänen tuotantonsa nauttii runoilijoiden keskuudessa arvostusta, on se myös lukijoiden keskuudessa rakastettu. Edelleenkin törmään lukijoihin, joille Rasan teokset ovat olleet ensimmäinen – ja joillekin valitettavasti viimeisin – portti runouteen, vaikkei Rasa tosiaan ole julkaissut uutta materiaalia sitten vuoden 1987. Hänen teoksensa kestävät aikaa.

Valitsin nyt itsevaltaisesti tämän Rantatiellä-kokoelman. Siinä on mukana jonkinlaista salakavalaa sentimentalismia ja vinoa synkkyyttä:

Sivu 60: ”[…] Suruvaippa on perhostutkijan runo.”

Sivu 61: ”Nähdä sypressit / ja auringon polttama maa – / kulottunut ruoho ja katajat / lohduttakoot kaipuutani.”

Niinpä, kaukokaipuuta minullakin on – Kreikkaan, tarkemmin sanoen. Kunnes sinne taas pääsen, minua lohduttakoon muistot ja taide.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: