Teemu maailmanympärimatkalla, osa 10: Slovenia

Tomaž Šalamun: Kultasilmäinen mies. WSOY & NVL 2006, 137 sivua. Suomentaneet Kari Klemelä ja Anni Sumari. Päällys Tuula Mäkiä, kannen kuva Kari Klemelä.

Aloittamisen mestari. Usein mietiskelin Tomaž Šalamunin kokoelman äärellä, että hänellä on aivan ilmiömäinen kyky heti alkuun parilla-kolmella sinänsä melko suorapuheisella säkeellä koukuttaa allekirjoittanut:

S. 54: ”Enkelien sisälmykset riippuvat kuin pyykki eivätkä / muutu ikinä lumivalkeiksi.”

S. 55: ”Oikean paavin ympärillä ei ole koskaan / autiomaata vaan ketteriä kardinaaleja, / jotka herkuttelevat kananpojilla. […]”

S. 65: ”11. marraskuuta 1954 kymmeneltä illalla / olin palaamassa kotiin Partizan- / voimistelusalista.”

S. 82: ”Kun viimeksi menetin eläessäni tajunnan, / oli tammikuun neljännen päivän ilta / Meksikossa. […]”

Joskus saatetaan vetää vähän absurdimpaan kuvastoon, joskus ollaan näennäisen arkisia. Joskus taas esitetään tarkka päiväys, vuorokauden aika ja paikka. Muutaman ensimmäisen säkeen jälkeen on pakko katsoa, että minneköhän tämäkin runo vielä menee. Ensimmäisillä säkeillä tehdään kivijalka runolle – ja lukijan kiinnostukselle.

Vietin Šalamunin teoksen äärellä pitkähkön tovin. Villejä assosiaatioita, huumoria, ilmeisesti suomennoksen mukana tullutta kiintoisaa rytmiä, uskomattomia tarinoita joista ei aina tiedä uskoako vai eikö. Äkillisiä, kummallisia käänteitä. Ei tällaista viikossa läpikäydä.

Teoksen esipuheessa kerrotaan, että Šalamun käytti ennakkoluulottomasti omaa elämäänsä aineksena runoille. Erikoista, ettei se mitenkään runoissa näkynyt. Jokainenhan meistä kirjailijoista käyttää omaa elämäänsä aineksena, jotkut vähemmän, jotkut enemmän; Šalamunin runoudessa minusta hienoa on juuri se, että se yltää yksityisestä yleiseen. Se on laadukkaan runouden merkki. Kävimme tämän slovenialaisen runoilijan kanssa keskustelua aivan kuin välissämme ei olisi ollut kieli- eikä kulttuurillista muuria.

Vietin Šalamunin teoksen äärellä siksikin niin pitkään, että viihdyin sen maailmoissa todella hyvin. Olen itse joskus lehtihaastattelussa sanonut, että runouden tehtävä on sanoittaa sanoittamaton. Siinä Šalamun onnistuu todella, todella hyvin. Lisäksi hän on humoristi, kuten niin moni slaavirunoilija tuntuu olevan. Hän sanoittaa synkistelemättä, liikoja romantisoimatta.

Mutta onpa hänessä filosofinkin vikaa. Runoilijoissa usein on. Kultasilmäisen miehen runot ovat useimmiten pitkiä ja runsaita, sekaan mahtuu kaikenlaista pohdintaa. Lyijykynäni oli tiuhaan käytössä, kun alleviivasin herkullisia kohtia. Tässä yksi niistä (s. 74): ”[…] Runous on pyhä kone, tuntemattoman / jumaluuden lakeija, joka tappaa kuin / liukuhihnalla. […]”

Useasti on tullut pohdiskeltua, mikä minutkin runouden äärelle on kirjoittanut, mikä on se voima joka saa minut tarttumaan kirjaan tai kynään ja kirjoittamaan runoutta. Olen olemiseni keskiössä, kunhan nyt ei sentään tappaisi kuin liukuhihnalla. Mitä ikinä se onkaan, samankaltainen voima on liikuttanut myös tämänkertaista slovenialaispoeettaamme ja ansioituneita suomentajiaan.

Lämmin kiitos kaikukoon Anni Sumarille ja Kari Klemelälle – ja ennen muuta Tomaž Šalamunille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: