Teemu maailmanympärimatkalla, osa 7: Yhdysvallat

Dan Fante: Unohda Guggenheim / Runoja 1983-2002 (A Gin-Pissing-Raw-Meat-Dual-Carburetor-V8-Son-of-a-Bitch from Los Angeles, 2002). Sammakko 2004, 61 sivua. Suomentanut Kari Aartoma. Kannen suunnittelu: Riikka Majanen.

Kaksi kirjallista kotimaatani: Suomi ja Yhdysvallat. Muihin kieliin ei kielitaito riitäkään. Nykyään tulee luettua paljon englanninkielistä runoutta alkukielellä – kiitos kattavien nettikirjakauppojen ja e-kirjojen, mutta nautin kyllä näistä käännöksistäkin.

Mielestäni Dan Fante kuuluu losangelesilaisen kirjallisuuden kaanoniin, jonka tunnetuimpia edustajia lienevät Raymond Chandler, Charles Bukowski ja John Fante, Danin isäukko. Fante senior oli leimallisemmin prosaisti, Dan Fante julkaisi pari runokokoelmaakin. Silti prosaistiksi Dan-poikakin itsensä mielsi.

Palasin siis vanhan tuttavani Unohda Guggenheimin pariin. Se olikin mainiompi teos kuin muistin. Muutamissa sen runoissa Fante palaa juurilleen Italiaan, josta hänen isovanhempansa olivat kotoisin. Haastatteluissa Dan Fante on peräänkuuluttanut Torricella Pelignan vaikutusta elämäänsä, koki sen kodikseen. Italialaisesta maisemasta ja amerikkalaisesta katurunoudesta kehkeytyykin kiehtova mikstuura.

Kuten Bukowskinkin (joka toisinaan mainitsi mm. Ask the Dustin kirjoittaneen John Fanten esikuvakseen), Dan Fanten runous keskittyy kokonaisuuksiin ja rytmiin. Kekseliäitä metaforia hän ei tarjoile. Tekisi mieli kutsua hänen runojaan rytmisiksi novelleiksi. Proosallisempaa runoa kuin proosarunous, kertovampaa. Siksi usein sanonkin, että tämä tyylisuunta on hyvä portti ottaa ensimmäisiä askeleita runouden maailmaan. Outouttavuuksia ei ole niin paljon.

Nautin kovasti Fanten tarinoista. Niiden ääressä ei ole tylsää – jos kohta naiset ja viinanjuonti ovatkin aiheina kovin kaluttuja. Fanten (kuten Bukowskinkin) runot ovat liiaksi viisaita ansaitakseen tulla dumatuiksi pelkästään aiheidensa vuoksi: naiset ja viina toteuttavat losangeleslaista kuvastoa, mutta teemojen suhteen ollaan syvemmissä vesissä. Runon puhuja vaikuttaisi olevan Fantea muistuttava kirjailija. Lajityypille poikkeuksellisesti menestykseensä heräävä, tekemisistään ylpeä kirjailija, siinä missä Bukowskin hahmot ovat kaikessa surkeudessaan jopa itseironisia. Fantenkin pompöösiuden taustalla sittenkin pilkistää puhujan epävarmuus, erilainen vain.

Kenties Dan Fante oli parempi prosaisti kuin runoilija. Hän on Bukowskin tapaan erityinen: hyvin harva kirjailija hallitsee sekä runouden että proosan.

Suosittelen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.