Teemu maailmanympärimatkalla, osa 2: Kuuba

Vihreä lisko: Kuuban uutta runoutta. Toimittanut ja suomentanut Pentti Saaritsa. Otava 1971, 107 sivua.

Maailmanympärimatkani raaputettavalla maailmankartalla alkoi Espanjasta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon myötä. Sieltä ponnahdin toiseen espanjankieliseen valtioon, Kuubaan – ja samalla romaanitaiteesta runouden äärelle. Kuubalainen runous oli minulle entuudestaan aivan vierasta, joten tällainen kahdentoista runoilijan antologia sopi paremmin kuin hyvin näyteikkunaksi. Harmittavasti vain yhtäkään naisrunoilijaa ei ollut mukaan mahtunut; olisi ollut mielenkiintoista saada lukea heidän näkemyksiään tuosta ajanjaksosta. Vihreässä liskossa ääneen pääsevät runoilijat Nicolás Guillén, Luis Marré, Roberto Fernández Retamar, Pablo Armando Fernández, Fayad Jamis, José Martinéz Matos, José Alvarez Baragaño, Heberto Padilla, Rafael Alcides, César Lopez, Miguel Barnet ja David Fernández.

Teos ilmestyi vuonna 1971. Ei siis kovin paljon Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen jälkeen. Saaritsa aloittaa esipuheensa hätkähdyttävästi:

”Puhuipa mistä nyky-Kuuban ilmiöstä tahansa, aina on puhuttava myös vuoden 1959 vallankumouksesta. Ja jos puhuu Kuuban uudesta runoudesta, siitä on suorastaan lähdettävä. Kun ottaa huomioon, että ennen vallankumousta lukutaidottomia oli yli 90 prosenttia kuubalaisista, voi ymmärtää miksi kokonaiset lyyrikkosukupolvet harhailivat taskut tyhjinä pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa: he etsivät lukevaa yleisöä, ja enimmäkseen turhaan.”

Jotakin hirvittävän koskettavaa tuossa kuvassa: runoilija etsimässä yleisöään.

Aiemmin Yhdysvaltojen puristuksissa ollut demokratia oli ajautunut Fulgencio Batistan diktatuurin alle, jota vastaan Fidel Castron johtama vasemmistolainen sissiliike – Che Guevara joukoissaan – alkoi sotia. Antologian runoilijat muistavat sekä Castroa että Guevaraa runoissaan. Vallankumouksen myötä maasta tuli kommunistijohtoinen – ja vaikka runoilijat kenties ”vapautuivatkin”, melko mielivaltaiseksi maan meininki sittenkin kehkeytyi. Ristiriitaista kaikki tyynni, kuten Rafael Alcides runonsa Kiitollinen lopuksi kirjoittaa (s. 76):

”[…] Ja niin siitä mitä minulla ei ole ollut / syntyy se mikä olen: / ihan vähäpätöinen, totta kyllä, / mutta valtava, kiitollinen kuin koira.”

Teoksen runoja kehystää siis voimakas poliittinen konteksti, mutta ne onnistuvat välttämään julistamisen. Tapahtumista on kulunut kuitenkin jo sen verran aikaa, että poliittisuuskin näyttäytyy enemmän historiallisuutena.

Teoksen runoilijoista suosikeikseni nousevat edellä siteeraamani Rafael Alcidesin lisäksi César Lopez, jonka runot ovat kukkean kertovia ja runsaita. Samoin Miguel Barnetin runot miellyttävät minua. Hänen runonsa Isänmaa loppuu rytmisesti hienoon säkeistöön (mistä on myös Saaritsaa kiittäminen). Onpa tässä poliittinen viestikin; melko samalla tavalla nimittäin vallankumous ja runous toimivat, kuohuvat pinnan alla (s. 91):

”Ja minusta tuntuu kuin lähellä / olisi ystävä. / Ja minun sydämeni ymmärtää minua. / Ja minä tiedän että rinnallani, maaseudun kylissä, / kaukana / piilee voima, kuin tuuli, / valmiina puolustamaan elämää.”

Kaikkinensa mielenkiintoinen teos, joka kaipaisi rinnalleen kuubalaisen nykyrunouden antologian, johon olisi otettu mukaan naisrunoilijoitakin. Olisi esimerkiksi hienoa saada lukea Dulce María Loynazin runoja suomeksi käännettynä.

*****

Näin on toinen maa maailmanympärimatkallani nähty! Seuraavaksi palaan Eurooppaan, muuan dekkarikuningattaren vieraaksi…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: