Älykäs ja tyhmä

Jukka Aalho & GPT-3: Aum Golly – tekoälyn runoja ihmisyydestä. Kertojan ääni 2021, 63 sivua.

Pohjustukseksi: GPT-3 on tekoäly, joka on syötteiden pohjalta kirjoittanut runoja, jotka Jukka Aalho on sitten järjestänyt. Aalho on määrittänyt syötteet, joiden pohjalta tekoäly on kirjoitustyönsä tehnyt. Tämä on tosin pitänyt tehdä englanniksi, joten Aalho on vastannut myös käännöstyöstä. Varsin mielenkiintoinen ja tuore lähtökohta siis.

Törmäsin kirjaan selatessani uutta Runografi-sivustoa, jonka tarkoitus on kaikessa kunnianhimoisuudessaan huomioida jokainen julkaistu runoteos. Joitakin reunaehtoja kuitenkin on ja ne liittyvät nähdäkseni laatuun: esim. omakustanteita ei pääsääntöisesti huolita mukaan. On järkevä päätös rajoittaa, sillä pelkästään Mediapinta on muutaman vuoden aikana julkaissut yli 1600 runoteosta. Se tekisi vuotta kohti melkoisen ruuhkan. Kaikkia ei voi huomioida, eikä ehkä tarvitsekaan. Aum Gollyn on alkujaan julkaissut Basam Books, joten Runografin kriteerit täyttyvät.

Olin jossakin mediassa nähnyt pari esimerkkirunoa Aum Gollysta ja ajatellut niiden olevan heikkoja. Kun luin Runografista Reeta Holopaisen kritiikin, joka sattui olemaan voittopuolisesti positiivinen, jopa kehuva, ajattelin että jumaliste – täytyy sittenkin hankkia se kirja! Kiinnosti myös, voisinko mahdollisesti itse hyödyntää tekoälyä kirjoittamisessa.

Ellibsistä löytyi e-kirja hintaan 15,40€. Vähän tyyris. Silti: maksu ja lataus.

*****

Saatteessa kerrotaan, mistä runo koostuu. Runon eräänlaisena (boldattuna) otsikkona on Aalhon kirjoittama syöte. Prosessi tulee tältä osin kiinnostavasti esiin.

Ensimmäisen runon syöte on ”bumerangilaulu menee näin”. Sen lisäksi runo koostuu seitsemästä säkeestä: kolmesta säeparista ja yhdestä irtosäkeestä, joka on viimeisenä. Se on siteerattava kokonaan, jotta sen vähäinen merkittävyys paljastuu:

”olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // joten jos heität minut ulos / palaan luoksesi takaisin // palaan luoksesi takaisin”

Tekoäly on kirjoittanut hokevan rakkausrunon, voisi tulkita. Tässä jo huomaan, että lukemista voimakkaasti sävyttää käsitys tekijyydestä: sen merkitys korostuu, kun arvotamme runoa. Niin ei pitäisi olla. Jos tuon olisi kirjoittanut joku ihminen, runo mieltyisi todella heikoksi ja tarpeettomaksi, peräänkuutettaisiin kustannustoimittamista, tuota kriitikkojen lempiaihetta narinalle. Naiiviksikin runo hahmottuu, kuten kriitikko Reeta Holopainenkin mainitsee. Tekoälyn osuus on toki kiinnostavaa.

Tiedämme, että tekoäly kykenee jo varsin laadukkaaseen journalistiseen kirjoittamiseen. Se on yksi vertailukohta tälle kirjalle. Syöte ”lyhyt sydämeenkäyvä runo 2000-luvun onnesta” tarjoaa yksitoistasäkeisen runon, joista kymmenen ensimmäistä kuuluu: ”olemme iloisia”. Viimeisin säe on sitten pelkkä ”olemme”. Tämäkin runo, oikeastaan epäruno, tyhjenee ensimmäisellä lukukerralla, minuutissa.

Lukiessa kirjaa eteenpäin huomaan pettyväni. Palaan aina välillä Holopaisen kritiikkiin, johon hän on poiminut sitaatteja kahdesta runosta ja ne ovatkin kenties teoksen laadukkaimmat. Esimerkiksi syötteellä ”runo leijoista vapauden ja onnen metaforana” tarjoaa aika perinteisen runon, jota Holopainen on siteerannutkin. Hän mainitsee Aum Gollyn runojen koostuvan ”paikoin nonsensisen absurdeistakin säkeistä, jotka sopivat kokeellisen nykyrunouden pirtaan varsin vakuuttavasti”. Palailen Holopaisen tekstiin, koska tunne siitä, että olemme lukeneet aivan eri kirjan, voimistuu.

Tuo leijaruno on mielestäni ehkä ehyin runo, ei edes sysisurkea, melko etäällä kokeellisuudesta, pikemminkin modernistinen runo. Nonsensinen se ei missään nimessä ole vaan niin perinteinen, ettei nykyrunoilija kovin helpolla laittaisi sitä kokoelmaansa. Ainakaan sellaiseen kokoelmaan, joka sattuisi Runografin kritikoimaksi.

*****

Kahden lukukerran jälkeen on ilmiselvää, että tekoäly, ainakaan tämä Jukka Aalhon käyttämä, ei ole saanut kummoista kokoelmaa aikaiseksi. Se on tuottanut ihmisohjauksessa sanahöpinää, lainatakseni jälleen Reeta Holopaisen aika osuvaa kuvausta. On oikeastaan erikoista, ettei se kykene tämän kummempaan, kun huomioi asiatekstin tason, jossa erot sen ja ihmisen kirjoittaman tekstin välillä ovat jo huomattavasti pienempiä. Toisaalta: ilmeisesti kokoelma saatiin aikaiseksi vuorokaudessa. Olisiko se yhtään parempi, jos aikaa olisi käytetty enemmän?

Tulemmekin siihen, mitä runous on, mitä taide on. Vastaukset löytyvät traditiosta. Onko runous valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka järjestetään säkeiksi? Voi olla, mutta yleensä traditio edellyttää enemmän. Runous on valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka jäsennetään runoudeksi runouden keinoin ja sen ehdoin, ja toisinaan niitä hyvällä maulla rikkoen. Sekä tekstimassan hyödyntämiseen (käskemiseen) että tuotoksen jäsentelyyn tarvitaan motiiveja. Tällöin sanahöpinään alkaa hiljalleen tulla muotoa ja substanssia, kun kielen keinot otetaan käyttöön.

Pelkkä ihmisenkaltainen ajattelu, johon koneet eivät meidän elinaikanamme yltäne, ei vielä tule tekemään koneesta kyvykästä runoilijaa. Pelkkä ajattelu ei tee ihmisestäkään runoilijaa. Valitettavasti ymmärrys runoudesta myös osaamisena alkaa karista – mikä Reeta Holopaisen kritiikissäkin jollakin tavalla manifestoituu, kun hän peräänkuuluttaa lukijan tarvetta ja roolia tulkintaan samalla jättäen tekstin laadun ilmaan roikkumaan. Ollaan siis tavallaan kuljettu eräänlainen ympyrä, jonka lopputuloksena tekstillä ei ole oikeastaan mitään väliä, lukijan tulkinnassa on kaikki kiinni. Tämä ei pelkästään hylkää tekijyyden käsitettä ja merkitystä vaan myös taiteen eri merkityksiä. Katso lähintä ikkunaa: se on teos. Ala tulkita. Pöydän jalka: tulkitse ja siitä tuli teos.

Jos Aalho olisi muokannut enemmän runoja, niistä olisi voinut saada jotakin aikaan. Silloin tirkistelynhalu tekoälyn kyvykkyyttä kohtaan, mikä on kaiketi tekstikokoelman suurin anti ja ylipäänsä motiivi sen teettämiselle ja lukemiselle, olisi tietysti häivyttynyt. Olisi tekstimassan sijaan tullut esiin enemmän runon elementtejä, kuten viidestä parisäkeestä koostuvassa runossa ”jos leijat lentäisivät kuin bumerangit”, jota myös Holopainen on kritiikissään siteerannut. Runon rytmi ja soinnukkuus ovat kiintoisia, sillä parisäkeen jälkimmäiset säkeet luovat melko perinteistä, modernistista toisteisuutta. Tämän edellytyksenä on tietysti käännös suomeksi kääntäjän runouskäsityksineen. (Toisaalta tekoälyn käsitykset runoudesta nojaavat ihmiskäsityksiin.) Mutta huomionarvoista on, että tekoälyn (käännetty) kieli on arkaaisuudessaan kaunista, perinteistä. Se luo satunnaisia, sinänsä kiinnostavia kuvia:

”[…] kun näin timanttien myrskyn / kylvävän taivaan valoa // näin tähtijoen / yön yli tanssimassa // näin sata lentävää hevosta / virtana taivaan kannella”.

Holopainen kuvaa tuota kekseliääksi kieleksi. Minusta se on kekseliästä vain siinä tapauksessa, että tarkastelen sitä koneen oletettua kyvykkyyttä vasten. Jos ihminen kirjoittaisi tuollaista, sitä saatettaisiin pitää kritiikissä vanhahtavana kielenä. Kauniina joka tapauksessa, mutta ei mitenkään kekseliäänä.

Loppujen lopuksi Aum Gollyn arvo riippuu lähes täysin uteliaisuuden ja kiinnostuksen varassa, joka tulee täytetyksi ensimmäisellä lukukerralla. Joitakin mielenkiintoisia kohtia on. Itselleni merkittävämpään rooliin nouseekin teoksen vastaanotto Reeta Holopaisen kritiikissä. Siitä lisää seuraavaksi, mutta sitä ennen kaksi runoa. Toivoisin, että lukisit ne ja miettisit, mitä olet mieltä niistä:

”Minä olen syönyt käpyjä / minä olen syönyt ruohoa / ruohoa / kivi kivi / minä olen syönyt käpyjä / minä olen ahmatti”

”öasjsspojpsdohphiaagharöjåira-a”

*****

Mitä sanot jos kerron, että minä olen noiden molempien runon takana? Mitä ajattelet runoista?

Mitä sanot jos paljastan, että itse asiassa ensimmäisen runon kirjoitti naapurini ruohonleikkuri ja jälkimmäisen hyttynen, joka sattui tanssahtelemaan tietokoneeni näppäimistöllä?

Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjassa (WSOY 2003) kirjallisuuskritiikin selite alkaa näin:

Toiminta, jonka keskeisenä tavoitteena on erottaa arvokas kirjallisuus vähemmän arvokkaasta ja siten määritellä sanataideteosten arvo ja asema laajemmassa yhteydessä, etenkin suhteessa kirjalliseen traditioon; kirjallisuusarvostelu. Kritiikki toimii osaltaan kaanonin muodostajana. […]

Mitä enemmän lukee, sitä paremmin pääsee kartalle kirjallisesta traditiosta. Runsas lukeminen on siksi edellytys myös kirjailijuudelle, pois lukien julkkiskirjat, omakustanteet ynnä muut. Tavikselle julkaisukynnys on lähes mahdotonta ylittää vähäisellä lukeneisuudella. Pitää tietää, mitä hyvä kirjallisuus on, jotta osaa kirjoittamisessaan tähdätä sellaiseen.

Olivatko nuo kaksi kirjoittamaani runoa mielestäsi hyviä? Eivät minustakaan. Miksi näin? Koska kirjallinen traditio määrittelee niin. Mutta siteeratakseni Reeta Holopaista, voisiko niistä ajatella tähän tapaan:

Lakonisuus ja korostunut naiivius tuovat mieleen itsestään tietoisen postmodernistisen lyriikan, joka koettelee ja kysyy, mitä kaikkea runous ja maailmassa oleminen voivat 2020-luvulla tarkoittaa.

Simsalabim ja ananasakäämä. Tervetuloa ylitulkinnan maailmaan! Noin voi ajatella lähes mistä tahansa nykytekstistä, myös Aum Gollyn tai minun kymmenessä sekunnissa kyhäämistä ”runoista”. Runoilija Billy Collinsia on joskus syytetty liian helpoista runoista. Collins tietää mitä tekee, on kirjallisuuden professori, hän tuntee tradition. Hänen runonsa ovat laadukkaita. Kriitikkoja Collins on ohjeistanut: ”Problematisoikaa sitten.”

Tässä sitä problematisointia nyt sitten tehdään, mutta kertooko se enemmän kirjasta vai lukijasta?

Reeta Holopaisen kritiikissä tökkii se, että se arvottaa tekijyyttä, ei teosta niinkään. Toisaalta hän korostaa myös kokijuutta teoksen edelle, jolloin viimeistään tullaan hylänneeksi traditio, ja se taas nakertaa luottamusta lukijan ja tradition välillä eli tarkemmin lukijan ja kritiikin välillä. Tähän tapaan:

Vaikka tekoäly ei pysty ymmärtämään luomiensa sanajonojen merkityksiä, runoihin on helppo tulkita puhuttelevia teemoja esimerkiksi yksinäisyydestä, eksistentiaalisista etsinnöistä ja tunteiden anatomiasta.

Holopaisen mielestä siis tekoäly ei oikeastaan tiedä mitä tekee, mutta se ei haittaa koska lukija voi tulkita runoihin merkityksiä. Taiteenfilosofisesti se mennee juuri noin; jokainen tulkitsee taiteeseen kiinni merkityksiä. Näin on aina. Mutta onko sillä mitään virkaa teoskritiikissä? Eipä juuri. Tradition silmissä merkitystä ei ole sillä mitä lukija tekee tai millä metodeilla runoilija toimii (jokainen runoilija käyttää metodeja), merkitystä on vain teoksella. Mutta ei Holopainen sittenkään ilman arvottamista kirjoita:

Posthumanismin hengessä Aum Golly ravistelee runouteen ja sen tekijyyteen liittyviä vakiintuneita käsityksiä havainnollistamalla, että vakuuttavaan ja tunteisiin menevään sanataiteiluun ei tarvita enää kaikkensa antavaa lahjakasta runoilijaa vaan riittävän kehittynyttä teknologiaa, jolle ihminen on valmis jakelemaan sopivasti suuntaviivoja.

Käsityksemme kielestä on muovautunut niin Facebookin algoritmien, hyperlinkkien, Twitterin merkkimäärärajoitusten, Whatsappin pikaviestittelyn, kuin hashtagien ja hymiöiden myötä niin paljon, että olemme oikeastaan koneavusteisen kielen kyllästämiä. Eikö kaiken nykytekstin voi nähdä posthumanismin hengessä syntyneenä? Holopainen ajautuu ristiriitaan kehuessaan tekoälyn kykyä kirjoittaa runoutta, vaikka toteaakin kirjoituksensa lopuksi, että ”[T]eos muistuttaa osuvasti myös siitä, kuinka lukijalla on aina aktiivinen rooli kaunokirjallisuuden olevaksi tulemisessa. Lukija voi tulkita koneen matemaattisin perustein tuottaman sanahöpinän taitavaksi lyyriseksi reflektioksi olemisemme kipupisteistä ja kiinnittyy täten siihen toimijoiden verkostoon, jonka kautta kaunokirjallisuus määrittyy, merkityksellistyy ja vaikuttaa maailmassa.”

Aum Golly – Tekoälyn runoja ihmisyydestä sijoittuu runouden traditiossa laadullisesti alakastiin, sanahöpinäksi. Se määrittyy enemmän kokeiluna. Sen merkitys korostuu sitten kun saadaan esiin lisää tekoälyn kirjoittamia runoja ja runokokoelmia.

Toistaiseksi sama asetelma säilyy: Ihminen on lajina liian älykäs, sortuu ylitulkitsemaan. Tekoäly on vielä liian tyhmä runouteen, mutta toisinaan tyhmälläkin voi käydä tsägä.

*****

Kun kritiikki irtoaa traditiosta, eksytetään ja erehdytetään lukijaa. Näin kävi nyt minulle. Minun onneni kuitenkin on, että olen tarpeeksi hyvin kartalla traditiosta ja runoudesta kyetäkseni kriittiseen suhtautumiseen sekä kyseisen kritiikin että sen kritikoiman teoksen suhteen. Nykyihminen on jo melko irrallaan traditiosta, mitä kirjallisuuden huomion kaventuminen edesauttaa. Ihmiset eivät löydä kirjallisuutta, koska kirjakritiikin määrä vähenee ja kirjallisuusjournalismi painottuu yhä enemmän henkilövetoisiin juttuihin.

Jännä nähdä, miten Runografi asettuu kirjallisuus- ja erityisesti kritiikkikentälle. Toivoisin, että taidetta nostettaisiin enemmän esiin, tekijyyden sijaan. Toivon myös, että kohosteinen tulkinta ei nouse itseisarvoksi teosten kustannuksella. Taiteen painottaminen on nähdäkseni ainoa keino kohentaa vaikkapa nyt sitten runoteosten asemaa. Runografin periaatteiden mukaan jopa kriitikon subjektiivisuutta painotetaan, ja ilmeisesti traditiotietoisuus sivuutetaan, joten en osaa sanoa, missä määrin sivuston esittelemän taiteen on edes mahdollista nousta esiin ja sijoittua kartalle. Mutta omaleimaiseksi se tuolla tavalla ainakin tulee, mikä on sinänsä hyvä juttu.

Kun lopputuloksella eli oikeastaan edes kirjallisuuden traditiolla ei ole niin merkitystä, on vaikea nähdä perusteita Runografin linjaukselle sivuuttaa omakustanteet. Ainakin yksi positiivinen merkitys kuitenkin tradition hylkäämisestä ja tekijyyden merkityksen korostamisesta nousee mieleen: jos kirjallisuuspalkinnot noudattaisivat samaa linjaa, niitä olisi aika turha jakaa. Jaettaisiin huomion mukaan tekijöille, kuten pääsääntöisesti nykyisin taidetaan toimiakin.

Uusille runoilijoille siis vinkiksi: valehdelkaa kirjoitusmetodinne. Tarpeeksi kiinnostavan metodin avulla voi saada positiivista huomiota, vaikka lopputulos olisikin traditioon nähden surkeanlainen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.