Runoilijan työ

Eletään kirjamessuaikaa. Tänään päättyi Turun Kirjamessut, loppukuusta on vuorossa Helsingin hippalot. Minulle messujen kiinnostavinta antia on yleensä ollut Kirjailijaliiton ohjelmassa, ja olenpa kertaalleen ollut Helsingissä esiintymässäkin Kirjailijaliiton kutsumana. Silloin keskusteltiin ekologisesta runoudesta. Tällaisia aiheita on vaikea kuvitella näkevänsä kenenkään muun ohjelmistossa.

Kirjailijaliiton ohjelmassa oli tänään pohdiskeltu ”Mitä kirjailijan työ todella on?” (Valitettavasti en päässyt paikalle seuraamaan, skippaan tänä vuonna messut tyystin.) Juhani Känkäsen vetämänä asiasta keskustelivat Hanna-Riikka Kuisma ja Aki Ollikainen. He ovat – itse asiassa kaikki kolme – prosaisteja, joten jäin sitten miettimään millaista oma kirjailijuuteni on, millaista runoilijuus siis on?

Kai sitäkin on monenlaista. Runoilija Billy Collins on muistikirjamiehiä. The Paris Review’n haastattelussa hän kertoo kirjoittavansa Uni-Ball Onyx Micropoint -kynällä kanadalaisen Bluenoten muistikirjoihin. Masterclass-kurssillaan Collins kertoo haluavansa tehdä sotkua, siis tarkoituksella jättää esiin kirjoitusprosessin: yliviivauksia, nuolimerkkejä, alleviivauksia, piirustuksia. Runoilija Charles Simic puolestaan on kertonut kirjoittavansa milloin mihinkin. Kaikenlaiset paperi- ja muistilaput kelpaavat.

Itse sijoitun näiden herrasmiesten välimaastoon. Minullakin on joskus ollut Uni-Ball Onyx Micropoint, jonka hankin rodoslaisesta kirjakaupasta, mutta nykyään kirjoitan sinisellä Pilot G-2 07 -geelikynällä, joita saa mm. Suomalaisesta Kirjakaupasta. Muistikirjana käytän taskuun mahtuvaa mustakantista vihkoa, jonka ruudutus on punaista. Niitä olen ostanut Prismasta.

*****

Prosaistien aika kulunee pääsääntöisesti työtuolissa istuen ja ruutua tapittaen. Jotkut puristiprosaistit kirjoittavat käsin, mutta lienevät selvässä vähemmistössä. Meidän runoilijoiden kohdalla tilanne on vähän iisimpi: me voimme kirjoittaa missä vain ja vaikka kuten Simic, mihin vain. Runon muoto antaa paljon anteeksi työvälineissä ja työpaikoissa. Luultavasti jotkut hahmottelevat säkeitään kännykkään tai iPadeihinsa, minäkin hätätapauksessa. Enimmäkseen luonnostelen päässäni ja muistivihkoon, johon kirjoitan irtosäkeitä, säkeistöjä, ideoita ja kiinnostavia aiheita ja sanoja. Tietokoneella väsään sitten runot lopulliseen muotoonsa, loputtomiin hioen ja rakenteita pyöritellen.

Myös kirjoittamispaikat vaihtuvat. Suosikkipaikkani ovat himasta löytyvä kirjasto, samoin oma työpöytä. Junassa olen kirjoittanut monia runoaihioita. Mielekkäintä kirjoittaminen oli Rodoksella, Kahden kaupungin runojen (Robustos 2018) toisen ”päähenkilön” luona. Milloin istuin hotellin parvekkeella, milloin kahvilassa, milloin uimarannalla. Tein sinne kaikkinensa neljä reissua kokoelman tiimoilta.

Mitä se runoilijuuteni sitten on? Tekisi mieli sanoa, että enimmäkseen kirjoittamista ja lukemista, mutta on se paljon muutakin. Jos vaikka katson parin edeltävän kokoelmani Onnen maan (Robustos 2014) ja Kahden kaupungin runojen aiheita, olen tietysti kuunnellut helvetisti musiikkia, katsonut rutosti elokuvia, risteillyt, viettänyt iltoja ja kuunnellut juttuja, nauttinut kuvataiteista, katsonut laatufudista, kävellyt ristiin rastiin Riihimäkeä ja tosiaan matkustellut muutenkin aika paljon.

”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”, kirjoitti Erno Paasilinna Yksinäisyydessä ja uhmassa (Otava 1985). Se on klisee – ja täysin totta, ainakin runoilijan kohdalla. Charles Simic mainitsi haastattelussa olevansa ”city poet”, ja sellainen minäkin olen. Luontorunoutta voi kirjoittaa keskellä kaupunkia, mutta kaupungin sykettä on hankalampi kuvitella maaseudun rauhassa. Olen asunut oikeastaan koko ikäni lähiöissä, joten silmille ja ajatuksille on kyllä tarjoiltu apetta. Runoilija on tarkkailija, olen aina töissä.

On siis oikeastaan helpompi kysyä, mitä runoilijuuteni ei ole? Siihen taas en osaa vastata. Kirjailijoista en tiedä, mutta runoilija on harakka, jonka pesä on lattiasta kattoon vuorattu kaikenlaisella kiiltävällä. Mutta selvää tietenkin on, että ennen kuin havainnon on mahdollista päätyä runoon, se on käynyt melkoisen suodatin- ja siivilähelvetin läpi ja muuttunut siinä matkalla tarkoituksenmukaisemmaksi. Älkää siis peljätkö rakkaat, tuttavat ja tuntemattomat. Jos päädyt runoon, sinulla on eri nimi, vähintäänkin kolme kättä, auton sijaan panssarivaunu ja kummalliset puheet.

*****

Oletettavasti kirjailijan työ on myös kaikenlaista silpputyötä. Runoilijan kohdalla silpputyön määrä muodostuisi niin valtavaksi, että sekoaisi. Uumoilen, että tullakseni toimeen runoilijana saisin painaa ympäri vuorokauden silpputyötä, siis kaikenlaisia puolivillaisia kolumneja, kritiikkejä, mitä ikinä kirjoitustyötä saisinkaan haalittua. Hakisin kaikkia apurahoja, eläisin jatkuvassa epävarmuudessa. Eli painaisin osa-aikaduunia, keräisin pulloja. Missä välissä sitä runoutta sitten kirjoittaisi – ja olisiko aivot enää kovin luovassa tilassa?

Ei helvetissä, päätös on helppo. Palkkatyöni on kolmivuorotyötä, joten ajankäyttö on yksinkertaista. Saan käyttää taiteelliseen, luovaan kirjoittamiseen liittyvän energian lajiin jota rakastan. On kaksi työtä: palkkatyö ja pesti runoilijana. Jokin pidempi apuraha voisi tulla ainoana vaihtoehtona kyseeseen. Ja kyllä – lottoankin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.