Klassikon jäljillä, osa 4: Uhrilampaat

Thomas Harris: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988). WSOY 2020, 397 sivua. Suomentanut Hanna-Liisa Timonen.

En ole Uhrilampaiden suhteen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, en edes toista. Itse asiassa olen suoranainen fani. Vanhana antikvariaatinkiertäjänä yksi suurimpia harmituksiani on se kun muinoin rahapulassa jätin ostamatta ranskalaisen keittiön klassikon, Larousse Gastronomique -keittokirjan, sen varhaisen englanninkielisen painoksen. Hinta oli kova, mutta harmitus on sittemmin kasvanut vielä suuremmaksi. Kyseinen kirja oli tietysti myös Hannibal Lecterin käytössä, mikä tulee ilmi Punaisessa lohikäärmeessä.

Ensimmäinen kosketukseni Uhrilampaisiin oli tietysti sen filmatisointi – ja se on edelleenkin yksi suosikkielokuvistani. Mielestäni loppuratkaisu, jossa Clarice Starling löytää nuoria naisia nylkevän Buffalo Billin on kuvattu todella hienosti. Koko se kohtaus ovellekoputtamisineen ja pimeänäkökiikareineen on ikoninen.

Sittemmin olen sekä katsonut elokuvat että lukenut kirjat monet kertaan. Uhrilampaat olen lukenut kertaalleen myös englanniksi, mikä oli mukava kokemus, mutta mielestäni tämä Hanna-Liisa Timosen suomennos on erityisen hyvä. Alkujaan Uhrilampaat ilmestyi suomeksi Gummeruksen pilttuussa 1989 ja nyt sitten WSOY:n. Gummeruksen kovakantinen painos minulla onkin hyllyssä ollut jo varmaan parikymmentä vuotta, mutta kun halvalla osui eteen tämä WSOY:n pehmeäkantinen laitos, ostinpa senkin.

Uhrilampaiden juonta ei tarvinne suuremmin kuvata – varsin monelle se on tuttu elokuvan kautta, mikä taas on melko uskollinen romaanille. Clarice Starling on FBI:n akatemiassa opiskeleva nuori nainen, joka ajautuu haastattelemaan sarjamurhaaja Hannibal Lecteriä ja sitä kautta mukaan tutkintaan, jossa viranomaiset yrittävät jäljittää nuoria naisia nylkevän, Buffalo Billiksi ristityn sarjamurhaajan.

Romaanissa Starlingin esimies Jack Crawford saa lihaa yllensä, hänen henkilökuvaus on astetta syvempää, kun hän – vähän karrikoiden – näytetään myös tunteisiin kykeneväksi, mutta toki niitä vältteleväksi miekkoseksi. Filmatisoinnissa hän vain jäykistelee eikä hänen vaimonsa vakavasta sairaudesta mainita mitään. Romaani sen sijaan häviää filmatisoinnille Hannibal Lecterin pakenemisen kuvaamisessa, mikä on niin romaanin kuin elokuvankin yksi avainkohtauksista. Muutenkin elokuvaa ja romaania verratessa tulee esiin se, miten hienosti Lecteriä näytellyt Anthony Hopkins ja elokuvan ohjaaja Jonathan Demme ovat rakentaneet Lecterin roolia, eleitä ja ilmeitä. En lainkaan ihmettele, että Hopkins sai roolistaan parhaan miespääosa-Oscarin. Sama koskee Starlingia ja häntä näytellyttä Jodie Fosteria, joka hänkin sai roolistaan Oscarin (paras naispääosa). Hassua muuten, että kumpikaan ei ollut Demmen ensimmäinen valinta kyseisiin rooleihin: Sean Connery kieltäytyi Lecterin ja Michelle Pfeiffer Starlingin roolista. Demme sai myös oman Oscarinsa; kaikkinensa elokuva haali viisi Oscar-palkintoa. Mikä romaanista jää ”puuttumaan” mutta mikä minulle Uhrilampaista tulee aina mieleen on elokuvan musiikki. Se on mahtavaa.

Tarinan henkilöhahmojen dynamiikka on varsin mielenkiintoinen: Clarice Starling on protagonisti ja sarjamurhaaja Buffalo Bill antagonisti. Hannibal Lecter on oikeastaan statisti – ja jollakin tavalla kummallista onkin, että juuri hän on noussut tarinan myötä tunnettuuteen, juuri hän kaikessa pahuudessaan on vedonnut yleisöön eikä niinkään sankariksi kasvava Starling. Buffalo Bill jää Lecterin varjoon. Siinä missä Buffalo Bill yrittää lopulta tappaa Starlingin Lecter vakuuttelee, että hän nimenomaan haluaa pitää Starlingin elossa ”koska maailma on mielenkiintoisempi kun sinä olet läsnä”.

Starlingin hahmossa näen myös paljon emansipaatiota: nuori nainen murtautuu setämiesten umpimaskuliiniseen virkamieskerhoon yhdenvertaiseksi, jopa paremmaksi. Starling rikkoo sääntöjä, on valmis tekemään uhrauksia ja ansaitsee sitä kautta miesten kunnioituksen. Baltimoren vankimielisairaalan johtaja Chilton kärsii alemmuuskompleksista ja häntä hyväksikäyttävät kaikki – jopa Starling. Starlingin kovuus soveltuu tuonkaltaiseen työhön ja se periytyy hänen lapsuudensa traumoista. Kovuus on rikkoutumisen ja rikkinäisenä olemisen aiheuttamaa kovettumista. Siinä missä Starling vain entisestään kovettaa itseään, hänen esimiehensä Crawford taas vaimonsa sairauden myötä herkistyy. Mielenkiintoinen ristiriita kaikkinensa, mikä rakentaa romaanin psykologista jännitettä ja hahmoihin syvyyttä. Tämä vuorostaan jää elokuvassa uupumaan kokonaan, siinä Crawfordin hahmon merkitys on varsin ohut.

Uhrilampaiden kerronta on tiukkaa. Tapahtumissa edetään kronologisesti ja ne on rytmitetty tarkasti, löysät on otettu pois. Teksti imuttaa. Mistään cozy crimesta ei tosiaan ole kyse. Etukansi mainostaa teosta ”kauhutrillerien kylmäävimmäksi klassikoksi”; klassikko tämä minunkin mielestäni on, mutta kauhua en juurikaan löydä – tarina on siksi korostuneen juonivetoinen. Trillerin elementit ovat voimakkaasti läsnä.

*****

Kun romaani filmatisoidaan, alkaa väistämätön vertailu siitä kumpi on parempi. Uhrilampaiden kohdalla kisa on tasaväkinen. Taivun kuitenkin sanomaan, että elokuva, mutta alleviivaten sitä, ettei romaanissakaan mitään vikaa ole.

Yksi vastaus artikkeliin “Klassikon jäljillä, osa 4: Uhrilampaat”

  1. […] jossa olen tähän mennessä kirjoittanut Idän pikajunan arvoituksesta, Helmestä, Shakaalista ja Uhrilampaista. Viidenneksi teokseksi valikoitui suomalaisen klassikkorunoilija Risto Rasan vuonna 1980 ilmestynyt […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: