Klassikon jäljillä, osa 3: Shakaali

Frederick Forsyth: Shakaali ( The Day of the Jackal, 1971). Otava 1972, 328 sivua. Suomentanut Sakari Ahlbäck.

Olen lukenut viime aikoina niin paljon runoutta, erityisesti englanninkielistä, että tuli tarve aloittaa vaihteeksi jokin helppolukuinen, suomenkielinen viihdyttävä kirja. Ja kuten aina, ryhdyin silmäilemään omien kirjahyllyjen tarjontaa valinnanvaikeutta tuskaillen. Istahdin alas ja mietin, voisiko hyllyissä olla mitään dekkari- tai trilleriklassikkoa, jota en olisi vielä lukenut, mutta jonka olin aina halunnut lukea.

Muistin yhden: Frederick Forsythin kirjoittama Shakaali. Tietysti.

Miksi juuri se? Koska kirja on tavalla tai toisella kulkenut elämässäni mukana aina. Muistan sen lapsuudesta, olohuoneen kirjahyllystä. Ja löytyipä se Koillis-Helsingissä asuvien isovanhempienikin kirjahyllystä.

Kun kummisetäni menehtyi jokin aika sitten, kuinka ollakaan: saamieni muistoesineiden joukossa oli Shakaali. Tätini muisteli, että kirja oli saattanut ajautua heille toiselta isoisältäni, joka oli vielä kovempi lukemaan kuin minä.

Kun se kerran oli kelvannut heille, miksei minullekin.

*****

Kirjan aihe on hyvin yksinkertainen, mutta kiinnostavan poliittinen. Tässä suhteessa se on varmasti aikansa tuotos, sillä 1970-luku näkyy olleen varsin vilkasta aikaa poliittisen terrorismin saralla. Romaani alkaa tositapahtumasta, Ranskan presidentti Charles de Gaulleen kohdistetusta epäonnistuneesta attentaatista vuonna 1962, minkä takana oli ranskalainen äärioikeistolais-nationalistinen OAS (L’Organisation de l’armee secrète), joka oli pettynyt Ranskan päätökseen vetäytyä Algeriasta. Tästä alkaa Forsythin sepitys. De Gaullen surmaamisesta on tullut alati kuihtuvan OAS:n päätavoite – ja oikeastaan ainoa tavoite, ja lähes kaikkea kokeilleena se viimeisenä keinonaan päättää palkata tehtävään täysin ulkopuolisen salamurhaajan, Shakaalin. Ranskalaisviranomaiset saavat vihiä tästä ja asiaa ryhtyy selvittelemään komisario Claude Lebel.

Käynnistyy klassinen kissa ja hiiri -leikki, joka pitää lukijan otteessaan hyvin. Ei ole mikään ihme, että kirja myi maailmanlaajuisesti yksistään vuonna 1975 yli 2,5 miljoonaa kappaletta (lähde: Wikipedia). Tarina imuttaa voimakkaasti siitäkin huolimatta, että suomennos uhkaa paikoitellen mennä melkoiseksi puuroksi. Teoksen rakenne on varsin elokuvallinen; tarina kehittyy koko ajan kohti lopun kliimaksia, jolloin käy ilmi kumpi selviää leikistä voittajana. Ja hengissä.

Wikipedian mukaan Forsyth kirjoitti kirjan 35 päivässä, mikä tuntuu melko uskomattomalta. Yhden epäloogisuuden kirjasta sentään löysin: alkuun englantia taitamaton komisario Lebel tarvitsee tulkin apua puheluissa brittiläiselle kollegalleen, mutta kirjan loppupuolella Lebel juttelee hänen kanssaan jo oikein sujuvasti.

Jos kirjan ihmiskäsityksiä puntaroi, nekin ovat suoraan 1960-luvulta: naiset jäävät täysin sivuosaan. Samoin tummaihoisista yleisesti käytetty n-sana pistää ikävästi silmään, mutta onneksi sitä ei juuri käytetä. Noin muuten henkilöhahmot rakentuvat mielestäni hyvin, eivätkä jää mitenkään silmiinpistävän paperisiksi. Forsyth myös juoksuttaa hyvin, kirjan rytmitys on minulle mieleistä: vaikka ajojahdin äärellä ollaankin, teksti ei harpo. Jännite pysyy yllä ilmankin. Miljööt rakentuvat rikkaiksi, vaikkei Forsyth niihin sanoja tuhlailekaan.

Kaikin puolin siis hyvä lukukokemus, hyvää viihdettä – ja täytyy todeta, että kirja alleviivaa ajatustani siitä, miten ennen muinoin viihdekin oli varsin laadukasta. On se sitä tietysti nykyäänkin, paikoitellen, mutta en usko että esimerkiksi tällainen, varsin tarkkaan poliittisesti ruodittu ja hissuksiin kehittyvä trilleri saisi nykyisellään yhtä laajaa sukseeta. Pitäisi olla paljon suoraviivaisempaa, juonivetoisempaa. Minä en niistä uudemmista niin välitä, viihdyn näiden vanhojen klassikkojen äärellä oikein hyvin.

Minulle tuli muuten yllätyksenä se, että kirjailija Frederick Forsyth on vielä elossa. Pikainen googlaaminen kertoi hänen olevan 82-vuotias. Vasta. Jotenkin olin mieltänyt hänet paljon vanhemmaksi – siis kuolleeksi.

Terveisiä ukeille ja kummisedälle sinne jonnekin. Minäkin olen nyt tämän lukenut. Tosiaan, ei hassumpi.

Yksi vastaus artikkeliin “Klassikon jäljillä, osa 3: Shakaali”

  1. […] -sarjaa, jossa olen tähän mennessä kirjoittanut Idän pikajunan arvoituksesta, Helmestä, Shakaalista ja Uhrilampaista. Viidenneksi teokseksi valikoitui suomalaisen klassikkorunoilija Risto Rasan […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: