Klassikon jäljillä, osa 1: Idän pikajunan arvoitus

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, 1934). Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2017. 310 sivua.

Onko sopivampaa kesälukemista kuin kevyt dekkari? Luin tämän Christien ehkä tunnetuimman romaanin keskellä helteistä kesäkuuta; ulkona ja sisällä on ollut yhtä kuumaa, 25-28 astetta. Olotila on vaihtunut mukavan ja tukalan välillä.

En viitsi kirjoittaa juonta auki vaikka olenkin sitä mieltä, että Christien kirjoissa juoni ei ole oleellisin hyve vaan poikkeuksellisen hyvin luodut henkilöhahmot ja tunnelma, ja ettei Idän pikajunan arvoitus ole mielestäni juonellisesti kaikkein onnistunein Christien kirjoista. Esimerkiksi Roger Ackroydin murhassa se on vielä kekseliäämpi – ja silti luonnollisempi (en tohdi käyttää sanaa uskottavampi, sillä fiktion äärellähän tässä ollaan). Idän pikajunan arvoituksen juonesta voisi todeta niin kuin kirjan yksi hahmoista, tohtori Constantine, tapauksesta toteaa (s. 288):

”[…] uskomattomampaa kuin yksikään roman policier, jonka olen koskaan lukenut.”

Olen lukenut Idän pikajunan arvoituksen muistaakseni neljä kertaa. Jokaisella kerralla olen omasta mielestäni pääsevinäni paremmin kärryille Dame Agathan jättämistä johtolangoista, ja silti jään aina samanlaiseen olotilaan: kusettaako hän minua? Tarinahan sivuaa klassista ”suljetun huoneen arvoitusta”, ja tekee sen vielä muutamallakin eri tasolla: on lumen saartama juna, on vaunu, on yksi hytti.

Christie sommittelee ihailtavan taitavasti. Hän rytmittää kerronnan niin soljuvaksi, että vaikka mitään ei juuri tapahdu, lukeminen kulkee eteenpäin kuin … liikkuva juna. Sitä tohtii kuvailla kerronnan taidoksi.

Jokaisen lukukerran jälkeen myös mietin vastausta arvoitukseen, mikä tässä klassikossa minua oikein viehättää? Miksi luen sitä uudelleen ja uudelleen, vaikka tiedän juonen – siis sen mitä tapahtuu ja muistan yksityiskohdatkin melko hyvin? Ei tässä kummoista maisemakuvaustakaan ole, millä saisi sielunsa silmät viehtymään. Ei sellaista kieltä, mikä runoilijan luontoa erityisesti kiihottaisi.

Ehkä kyse juuri on tuosta Christien kyvystä luoda kansien väliin näytelmä, jollaiseksi muuan henkilöhahmoistakin tätä rikostapausta kutsuu. Saatella nyt eläväiset henkilöhahmot välisine jännitteineen junaan keskelle eurooppalaista, runsaslumista talvea ja kertoa siitä tarina. Ja täräyttää heidän keskuuteen Hercule Poirot, tuo kenties viehättävin hahmo, mikä kuunaan on dekkareiden sivuilla kulkenut, suurine ristiriitaisuuksineen ratkaisemaan arvoitus. Poirot toteaa, että tämäkin tapaus ratkeaa psykologialla. Sillä varmasti ratkeaisi omakin arvoitukseni Idän pikajunan viehättävyyden suhteen, mutta tyydyn kuitenkin siihen ilmeiseen selitykseen:

Syyllinen on taide ja sen selittämätön voima.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.