Valtion apurahoista

Kirjailija Anneli Kanto kirjoittaa blogissaan kiinnostavasti valtion apurahatsydeemistä. Anneli kirjoittaa muutenkin kaikenlaista mielenkiintoista kirjallisuudesta ja kirjallisuuden ympäriltä, joten laittakaapa hänen blogi seurantaan jos se ei vielä ole.

Apurahajärjestelmä on elintärkeä. Vaikka kirjailijan on hankala elää pelkästään apurahoilla (ovat useimmiten niin harvassa ja niin pieniä), ne ovat silti tukea elämiseen. Leivän lisäksi apuraha antaa henkistä tukea: yksinäiseen, harvoin palkittuun puurtamiseensa saa voimaa ja valoa, kun joku muukin uskoo kirjailijan tekemisiin.

Elintärkeä apurahajärjestelmä on myös yhteiskunnalle. Sen täytyy olla, koska on kasattu ja pidetty pystyssä, myös lama-aikoina. Tästä on kiittäminen suomalaisia; vielä kulttuuri ja taiteet nauttivat arvostusta. Kirjailijat näkevät valtion apurahajärjestelmän yhteiskunnallisen merkityksen lähinnä toimeentulon kautta. Sekin on tärkeä näkökulma. Minusta oleellisempi näkökulma kuitenkin on se, millaisen kirjallisuuden syntyä apurahoituksella tuetaan, tai oikeammin: miten lavealti kirjallisuutta tuetaan, mitä lajeja painotetaan. Olen huolissani marginaalilajeista, varsinkin omastani eli runoudesta.

Ymmärrän Annelin kirjoituksesta, että valtion apurahoja jaettaessa pyritään kaikin puolin tasapuolisuuteen. Tämä on sinänsä hyvä lähtökohta. Itseäni kirjoituksessa kiinnostaa erityisesti lausumat kirjastoapurahasta, se on nykyään ainoa apuraha, johon uskon minulla olevan hyvät mahdollisuudet.

Anneli kirjoittaa, että ”kirjastoapurahoissa myönteisen päätöksen saa lähes 40 prosenttia”. Minulla on siis viimeiset neljä vuotta käynyt huomattavan paska tsägä, kun en ole tuohon lähes neljäänkymmeneen prosenttiin osunut. Tsägästähän siinä täytyy olla kyse; ennen vuotta 2016 olin kolmen vuoden apurahaputkessa, osaan siis tehdä oikeanlaisen hakemuksen kyllä. Sitähän aina jankutetaan: pitää olla oikeanlainen hakemus (mitä ikinä ”oikeanlaisella” tarkoitetaankaan).

***

Muutamia pohdintoja valtion apurahajärjestelmästä:

Minne asti tasapuolisuus voidaan viedä / viedään nyt? Jaetaanko niin luku- kuin rahamäärällisesti yhtä paljon rahaa eri kirjallisuudenlajeille? Mikä ylipäänsä on runouden osuus? Onko yhden lajin sisällä huomioitu maan eri kolkat? Maakunnittain, kaupungeittain vai yleisellä tasolla, kaikkien kesken? Onko tasapuolisuutta myös yhden lajin sisällä olevien genrejen kesken (runoudella on monenlaisia suuntauksia)?

Pitäisikö jonkinlaisesta tasapuolisuuden ihanteesta luopua tai muuttaa nykyisiä painotuksia? Tämä on kysymys, mitä pitää pyöritellä usealta eri kantilta:

Missä määrin apurahaa jaetaan sosiaalisin perustein, ja pitäisikö marginaalilajeja painottaa niin, että niille jaettaisiin ainakin lukumääräisesti enemmän apurahoja, koska niiden parissa on huonommat mahdollisuudet tulla toimeen? Pitäisikö valtion kulttuuripolitiikan ylipäänsä reagoida tähän tapaan?

Yksittäisten apurahojen suuruuksia on nostettu, jonka tarkoituksena on kai saada paremmin tuettua ammatikseen kirjoittavia; miten tällainen runouden kohdalla toimii, kun runouden ammattimaisuus on nykyisellään sitä, että päivät tehdään palkkatöitä ja sitten yöunien kustannuksella kirjoitetaan runoja? Eikö runouden suhteen kannattaisi mieluummin jakaa pienempiä summia, sillä pelkillä apurahoilla kuitenkin hyvin harva elää? Tällöin tuettaisiin nimenomaan runoutta eikä runoilijaa, joka rahapulassa kuitenkin karkaa joko vielä syvemmälle palkkatyön kouriin tai proosan äärelle. Olisiko jo sovussa luovuttava ajatuksesta, että myös runoutta voi kirjoittaa ammatikseen?

Mitä mieltä Sinä olet?

2 vastausta artikkeliin “Valtion apurahoista”

  1. Koska en ole kirjallisen kentän toimija, ei minulla oikein voi olla vakavaa mielipidettä aiheesta. Ja vaikka viettäisinkin illat vuodattamalla sydänvertani säemuotoon tai kirjoittaisin tulevaa esikoisfinlandiaromaania, olen liian porvarillisissa päivätöissä kehdatakseni hakea apurahoja – ne olisi joltain niitä enemmän tarvitsevalta pois. Lähtökohtaisesti toivoisin, eli siis idealisti minussa toivoisi että kirjailija (jopa runoilija) tulisi työllään vähintäänkin toimeen. Varmaankin markkinoiden tehtäväksi jäisi ratkaistu, voisiko joku (muukin kuin pari markkinoiduinta ja filmatisoiduinta kirjailijaa) jopa vaurastua teoksillaan.

    Mutta kun kerran markkinat mainitaan, niin itsestään selvää on (ja kirjoitan tämän ääneen vain sen tähden, että oikeastaan ajattelen itse asiaa läpi tässä samalla, en aliarvioidakseni sinua tai muita kommentoijia) että Suomessa ei oikein myy muut kuin englannista käännetyt fantasiakirjasarjat ja KonMari. Ehkä Kimi Räikkös-elämäkerta, joka sentään on suomalaista tekoa. Akateemisen kirjakaupan tai mainioiden RoseBud-myymälöiden runohyllyillä ei juuri tarvitse hartiavoimiaan käyttää. Suomalaisissa en senkään vertaa, kun mitään runohyllyä tuskin edes on.

    Tuntuu siis, että apurahoja tarvitaan joka tapauksessa. Käytännössä ainoa vaihtoehto sille lienee perustulo, joka puolestaan on varmaankin olisi niin pieni, että kirjailijan energia menisi silti arjesta selviytymiseen. Toisin sanoen tilanne olisi edelleen se, että päivätyöt kutsuisivat. Tässä kohtaa tulee mieleen kirjailja Sami Rajakylän molemmat romaanit, joissa ollaan sitä mieltä, että paras kirjoittajakoulu on päivätyö, mieluiten asiakaspalveluammatissa. Otaksuisin, että nekin jotka osaavat jo kirjoittaa, saavat päivätyöstä jotain irti yötöitä ajatellen. En tiedä, itse tosin olen päivätyön jäljiltä sen verran väsynyt, että Xboxin ohjain osuu käteen herkemmin kuin kynä.

    Kaiken tämän jälkeen en tiedä, olinko jotain mieltä asiasta. En tiedä. Kysymys apurahojen oikeudenmukaisesta jakautumisesta tuntuu politiikalta: oikeita vastauksia ei ole, ja minun ainakin on kiusallista edes ottaa kantaa, koska tiedän olevani aina väärässä. Pysyn kannassani vain niin kauan, kunnes seuraavalle kannalle esitetään perustelut.

    Eli lyhyesti: en tiedä. Oikeastaan halusin vain tarttua täysin asian vierestä mainintaasi, että runoja tehdään päivätöiden ohessa yöunien kustannuksella. Viimeisimmässä Tuli&Savussa (Nro 96: Vire) oli haastateltu muutamia runoilijoita, jotka kertoivat työskentelytavoistaan ja -oloistaan. Olisi mielenkiintoista kuulla vastaavia pohdintoja sinultakin!

    1. Hyvä idea! Ehkäpä tartun piankin noihin työskentelytapoihin ja -oloihin.

      Minussa asuu sama idealisti: olisi hienoa jos kirjailija tulisi kirjoja kirjoittamalla toimeen. Tämä voi onnistuakin, mutta edellyttäen että saa julkaistuksi useamman teoksen vuodessa ja myytyä niitä kohtuullisesti. Lähestyn kuitenkin kirjallisuutta aina taiteena, enkä usko että taiteellisesti kunnianhimoisia teoksia voi kirjoittaa kovin monta per vuosi. Nykykirjailijan duuni koostuu silpputöistä, joista tuskin irrottautuu apurahan kausien ajaksi. Mua eivät ne silpputyöt sillä tavalla kiinnosta, haluan vain kirjoittaa runoutta.

      Mä koen kans, että porvarillisista töistä saa myös kaivattua vastapainoa kirjoittamiseen. Mun runot kun pruukkaavat olemaan melko yhteiskunnallisia, ihmisten ilmoilla liikkuminen ja erilaiset arkiympäristöt ovat hyvinkin eduksi. Lisäksi tekee ihan hyvää olla välillä ajattelematta niitä runoja.

      Täyttä totta se on: kaunokirjallisuus on pienehkön piirin harrastus. KonMarit sun muut myyvät, kun immeinen on enenevässä määrin hukassa elämänsä kanssa. Tirkistelykirjallisuus on sekin oma lukunsa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: