Kauneudesta

Kun ajattelee nykyihmisen alituista kiirettä ja huonontunutta keskittymiskykyä, on suoranainen ihme ettei runous ole tämän hetken ylivoimaisesti suosituinta kirjallisuutta.

Runon lukeminen kyllä vaatii keskittymiskykyä, mutta monet runot ovat niin lyhyitä, ettei niiden äärellä ole pakko asua. Runon, joka on vaikkapa nelisäkeinen, lukee hetkessä, ja kun lukee riittävän keskittyneesti, sen voi jopa painaa mieleensä.

Runo on usein myös vaativa luettava, koska sillä on tapana kertoa asioista epäsuorasti. Toisinaan se on kuin arvoitus, jonka äärellä joutuu miettimään, mitä kaikkea se pitääkään sisällään, mikä on sen ”juju”. Tässä on runouden koukku: kun se alkaa avautua, ei huomaakaan, miten aika kuluu sitä ihmetellessä. Se on siis myös rauhoittava asia.

Hyvästä runosta löytyy jatkuvasti uusia tasoja, sillä taiteenmuotona se on kaksisuuntainen: tarkasteltava muovautuu aina siltä osin, kun ihminen itse muuttuu. Ihmisen alati muuttuvat käsitykset itsestä ja itsensä ulkopuolisesta maailmasta muuttavat myös tulkintoja runoista. Parhaimmillaan ihminen ja runo muodostavat ikiliikkujan.

Mutta voi runoja lukea pitkäänkin jos tahtoo ja kykenee (itse saatan helposti viettää tuntikausia runoteoksen äärellä; se on yllättävän helppoa, sillä yhdestä kokoelmasta löytyy usein erityylisiä runoja, eikä kirjaan näin ollen leipäänny niin helposti). Runoudesta löytyy kaikki tarvittavat välineet esimerkiksi taisteluun nuorten heikentyvää lukutaitoa vastaan. Se on tehokas täsmäase.

Nyt viranomaiset ja muut: tarttukaa (oikeisiin) aseisiin!

*****

Uusi runokokoelmani julkaistaan aivan pian. Olen hiljalleen alkanut siirtää ajatuksia uusiin teemoihin ja teksteihin. Väliin uumoilen, pitäisikö ryhtyä proosaan, mutta ei se oikein ole minun juttuni. Runoja siis ne uudetkin tulevat olemaan; onko niistä sitten mihinkään, sen aika näyttää. Samalla kun ajatukset pyörivät uusien aiheiden ympärillä, ruokin aivoja lukemalla. Teen löytöretkiä uusien kirjojen äärellä ja kävelen tuttuja polkuja vanhempien teosten sivuilla.

En kirjoittaessani varsinaisesti ajattele mitään kohderyhmää, mutta olen kyllä ajatellut, millaiset ihmiset lukevat runoutta, millaiset proosaa ja millaisia ovat ne ”hevijuuserit” jotka lukevat molempia.

Runoilija ja kirjailija Tommi Parkon upeasta runouden kirjoittamista käsittelevästä kirjasta Intohimoa ja millimetripaperia – Poeettisia huomioita runoudesta ja runokokoelmista (Avain 2016) löytyy tähän oivallinen huomio: tunteellisuus. Nykyrunous ei lähtökohtaisesti keskity olemaan tunteellista.

Siinäkö on syy runouden kapealle suosiolle?

Nykyromaanit nimittäin suorastaan pursuavat tunteita, aina vain voimakkaampia. Samoin on nykyään elokuvien ja televisio-ohjelmien laita. Vain elämää -formaatti perustuu muusikoiden keskinäisten tunteenpurkausten (eli itkujen) seuraamiseen, ja on kai siinä itse musiikillakin joku funktio. Idolsia taas katsellaan myötähäpeän ja myötäilon vuoksi. Dekkareita rakastetaan jännityksen vuoksi. Kukaan ei katso televisiosarjaa, jossa ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja ja voimakkaita tunteita. Kautta aikain suurimpia kassamagneetteja ovat olleet pulssin tappiin nostavat Hollywoodin actionpläjäykset tai rikkirevityt Titanic-sydämet. Eniten myyvät runokokoelmat (jos huomioon ei oteta julkkisten tekeleitä tai yksittäisiä lottovoittoja) ovat rakkausrunoja (Tabermann) tai ”aikuisten Kilon poliiseja” (Antti Holman vitsikirjat).

Sellainen runous, jonka tarkoitus ei ole millään tavalla ulvottaa, on otollisesta muodostaan huolimatta jäänyt katveeseen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät enää tunnista kovin hyvin kauneutta, nykyihmisen estetiikan taju heikkenee. Se mitä pidetään kauniina, onkin tunnetta. Vain sellainen on kaunis laulu, joka aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion. Jos laulu saa kyyneliin, se mielletään mitä kauneimmaksi.

Tutkimukset kertovat, että mobiili- ja älylaitteilta lukeminen on luonteeltaan silmäilevämpää, hosuvampaa kuin perinteistä kirjaa lukiessa. Myös yhteyksiä lukemisen ja kyvyn tuntea empatiaa välille on vedetty. Voi siis ajatella, että jos lukeminen on silmäilevämpää, sillä on vaikutuksensa myös empatian kehittymiselle. Vaikutus tuskin on positiivinen.

Jos tunteet ovat se ainoa asia, mitä ihmiset taiteesta osaavat etsiä ja arvostaa, ja jos tunteetkin hiljalleen kuolevat (tästäkö johtuu se pakonomainen, alati voimakkaampien tunteiden metsästäminen?), mitä tapahtuu ihmiselle?