Presidentinvaaleista

Istuva presidentti nousi siksi aikaa seisomaan, kun käytiin presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Sen jälkeen hän istahti alas. Sauli Niinistön saama saalis kaikista annetuista äänistä oli 62,7 prosenttia. Jo ennen vaaleja kuului arveluja siitä, nähdäänkö toista kierrosta ollenkaan, mutta tuskin kukaan uskalsi ajatella, että kannatus olisi noinkin vahvaa.

Maikkarin politiikan toimituksen päällikkö Jussi Kärki kiinnitti huomionsa keskustan ja demareiden huonoon tulokseen: ”Näin umpisurkeaa tulosta eivät nämä kaksi perinteistä presidenttipuoluetta voi olankohautuksella ohittaa ja selitellä, että kaikilla muillakin meni huonosti. Jos joku haluaisi heittää kapuloita Juha Sipilän tai Antti Rinteen rattaisiin, niin nyt on se paikka. Saa nähdä, mitä tapahtuu.”

Näin on, demareiden ja keskustan tulokset ovat todella vaatimattomat. Demareiden Tuula Haatainen sai 3,3 prosentin kannatuksen ja keskustan Matti Vanhanen 4,1 prosentin. Keskusta koki jonkinlaisen arvovaltatappio, kun valitsijayhdistyksen ehdokas (ja keskustan kunniapuheenjohtaja) Paavo Väyrynen kiilasi Vanhasen eteen 6,2 prosentin kannatuksellaan ollen lopputuloksissa neljäs. Demareiden tappioksi voidaan laskea se, että vasemmiston Merja Kyllönen ylsi lähes Haataisen rinnalle.

Minusta Kärjen analyysi on silti liiaksi harppova. Joitakin yhtäläisyyksiä nyt saadun tuloksen ja puoluepolitiikan välille toki voi vetää, mutta kysymyksessä oli kuitenkin presidentinvaalit, jossa neljästä suurimman kannatuksen saaneesta ehdokkaasta kaksi oli valitsijayhdistyksen asettamia ehdokkaita (Niinistö ja Väyrynen). Väyrynen on melko erillään nykykeskustasta (vaikka sen jäsen edelleen onkin), ja Niinistökin on – sen lisäksi että on luopunut kokoomuksen jäsenkirjasta – ottanut osin sovittelevampia kantoja kokoomukseen verrattuna. Vaikka he eivät taustoistaan pääse eroon, on selvää että nyt käytiin mitä suurimmassa määrin henkilövaalit – ja hyvä niin. Presidentti-instituutiolle on haitaksi, jos siihen liittyy puoluepoliitikka. Tärkeimmät presidentin kyvyt liittyvät diplomatiaan.

Luultavasti huomattavasti enemmän Haataisen ja Vanhasen saamiin lukemiin vaikuttaa varsin yleinen tyytyväisyys Niinistön ensimmäistä presidenttikautta kohtaan. Kannatus on niin korkea, ettei se kerro esimerkiksi demareista tai keskustasta mitään, vaan pelkästään Niinistön suosiosta. Tähän nähden vihreiden Pekka Haaviston 12,4 prosentin kannatus on varsin hyvä, sillä vuoden 2012 vaaleissa, joissa syntyi eräänlainen Pekka-ilmiö, Haaviston osuus äänimäärästä ensimmäisellä kierroksella oli 18,76 prosenttia. Huomioiden ympäristökysymysten alati kiihtyvän esiinnousun niin maailmanpolitiikassa kuin kotimaisissa navetoissakin, Haavistolle uskaltaa ennustaa vähintäänkin kohtuullista menestystä seuraaviin presidentinvaaleihin, mikäli hän vielä tuolloin jaksaa lähteä ehdokkaaksi. Ikä ei ainakaan muodostu rasitteeksi; 1958 syntynyt Haavisto olisi tuolloin 66-vuotias, kaksi vuotta iäkkäämpi kuin Niinistö tämän noustua presidentiksi vuonna 2012. Vertailun vuoksi: viimeisten eläkeikäuudistusten myötä minun eläkeikäni on 67 vuotta. Täyden eläkkeen saan 69-vuotiaana.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa muuten perussuomalaisten Timo Soini sai 9,4 prosentin kannatuksen. Nyt Soini ei ollut ehdolla – puoluekin on matkalla vaihtunut. Tällä kertaa Perussuomalaisten ehdokkaana oli Laura Huhtasaari, joka sai 6,9 prosentin kannatuksen. Sitä voi mielestäni pitää näiden vaalien yllätyksenä yhdessä Niinistön ylivoiman kanssa. Jos ja kun Paavo Väyrynen ei enää seuraavissa presidentinvaaleissa asetu ehdokkaaksi, ja mikäli nykyisenlainen hallituspolitiikka jatkuu yhtä kovana, eivätkä oppositio- ja erityisesti vasemmistopuolueet saa iskettyä siihen kovaa kiinni, on mahdollista että perussuomalaisten presidenttiehdokas kerää seuraavissa vaaleissa kaikki protestiäänet. Se on äkkiseltään varsin pelottava ajatus.