Kuunteleva mies

Pekka Hako – Kimmo Korhonen: Elämän mosaiikki – Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. 191 s. Siltala 2016.

Mitä tekee ihminen kaiken kiireen keskellä? Järjestää tietenkin itselleen lisää kiireitä. Sosiaalinen media näytti voimansa houkutellessaan minut mukaan kirjahaasteeseen (#hyllynlämmittäjä, löytyy ainakin Twitteristä ja Instagramista), jossa vuoden aikana luetaan omasta kirjahyllystä kaksitoista kirjaa. Ei kuulosta pahalta eikä sitä olekaan – kirja per kuukausi. Mutta arki on jo muutenkin yhtä lukemista, muiden töiden ohella, joten aika alkaa olla kortilla.

Silti päätin osallistua. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitunut Elämän mosaiikki on varsin uusi teos. Se on sitä samaa runsasta satoa, jota äskeinen Sibelius-juhlavuosi tuotti ja niitti. Kaltaiselleni sibeliaanille teos ei sinällään tuo mitään oleellista uutta tietoa esiin, lukuunottamatta lastenlasten kertomia hauskoja anekdootteja, jotka valottavat Sibeliuksen persoonaa nimenomaan isoisänä – ”pappana” – esiin, mutta kirjan lukuisat valokuvat ovat erityisen kiinnostavia. Teoksessa mainitaan, että ”Sibeliuksesta on säilynyt vain muutama värivalokuva” ja kolme värikuvaa kirja myös sisältää. Erityisesti lähikuva, jossa karismaattinen Sibelius istuu Ainolan salissa auringon valaistessa hänen hymynkareisia kasvojaan, on suorastaan ällistyttävän hieno. Siitä välittyy Sibeliuksen läsnäolo ja Ainolan salin tunnelma ainutlaatuisella tavalla. Syntyy olo, että tämän Georg von Wendtin ottaman kuvan myötä astun askelen lähemmäksi tätä myyttistä hahmoa, jonka taidetta olen vuosikausia ihaillut.

Yleisteoksena kirja on mallikas ja sujuva. Se ei nimensä mukaisesti niinkään keskity Sibeliuksen musiikkiin vaan on omanlaisensa henkilökuva Sibeliuksesta, syventäen sitä. Sibelius-ensikertalaiselle kirja soveltuu mainiosti, mutta sibeliaaninkin hyllyyn se runsaine kuvineen ja anekdootteineen eittämättä kuuluu. Suosittelen siis!

Ai niin, mitä tulee tuohon otsikkoon… Suosikkeihini kuuluu myös tunnelmallinen mustavalkokuva Sibeliuksesta istumassa tuolissa Ainolan pihalla. Veikkaan, että niissä hän – ainakin olevinaan (Sibelius oli kuulemma melkoinen poseeraaja) –  kuuntelee puita, kuinka tuuli soittaa niitä. Puut panin itsekin merkille viime kesänä, kun vaimoni kanssa vierailimme Ainolassa. Haapojako ne olivat, jotka helisivät. Humina, tuulen viulut. Minunkin teki mieli istahtaa penkille ja kaivaa muistikirja esiin lauseita ja huomioita varten, mutta en siinä muiden kävijöiden keskellä kehdannut. Tunne on silti edelleen muistissa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s