Erään aforismin ajatuksia

Helsingin Sanomissa on viimeisen viikon aikana ollut hyviä ilmastoartikkeleita. Ilmastonmuutos ja sen vaarat tunnustetaan nyt yhä laajemmin, mm. Kiina on ottanut korjaavia askeleita sen suhteen. Korjaavia ainakin siihen nähden, miten maa ennen on asiaan suhtautunut. Ehkä asiaan liittyy edelleenkin raha; cleantech-bisneksessä riittää louhittavaa. Mutta kuten Hesarissakin sivulauseessa todettiin, Pekingin saastesumuja ei enää voi olla huomaamatta. Eivät edes kiinalaiset itse.

Tällaiset artikkelit ovat pysäyttäviä. Herää ajatuksia, mihin kaikkeen – hyvässä ja pahassa – ihminen pystyykään, minkälaiseen asemaan ihminen asettuu maailmassa.  Herää muistikuva V. A. Koskenniemen eräästä aforismista (Matkasauva, WSOY 1926) :

Ihminen on luomakunnan käsi ojennettuna jumaluutta kohti.”

Alkaa ajatella, että Koskenniemi liikkuu tuossa uskonnon ja uskonnollisuuden kentällä.  Mutta: hän on sijoittanut sen Matkasauva-teoksessa Luonto, elämä, kuolema -otsakkeen alle, kuten kaikki teoksen uskonnollisaiheiset mietelmät. Erityisesti kiinnitän huomioni sanojen järjestykseen: luonto on ensimmäisenä, sitten elämä ja kuolema. Kuten Raamatussa: alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Mutta Koskenniemen lauseen voi tulkita, uskonnollisuus mukaan tai pois lukien, ekologisessa kontekstissakin. Lause voi olla muistutus ihmiselle jonkinlaisesta ”oikeasta järjestyksestä”: ensin ei ollut ihminen, joten ihmisen ei pitäisi ensimmäisenä olla planeettaa tuhoamassakaan.

Aforismissa ihminen on luomakuntaa pienempi, on yksi sen raajoista (käsi) joka ojentuu jumaluutta kohti. Luen tämän toteamukseksi siitä, että maapallolla ihminen on lähimpänä Jumalaa, siis ns. ”suurinta voimaa”, olematta yliluonnollinen. Ihmisellä on siis luomakunnan asukeista ehkä eniten valtaa, mutta mihin?

Luontoon, elämään ja kuolemaan. Minkälaiseksi vaa’ankieleksi ihminen onkaan luotu!

Koskenniemen tiivis aforismi kiteyttää ihmisluonteen kitkeryyden kitkerimmillään: meillä on valta. Erityisesti luonnon suhteen se on nyt nähtävissä: meillä on ollut valta tuhota sitä. Joitakin eläimiä on kuollut sukupuuttoon ihmisen toiminnan vuoksi, luonto on saastunut. Eilen Yle näytti dokumentin Lappajärvestä, Suomen suurimmasta kraatterijärvestä. Sen olemassaoloa uhkaa ihmisen toiminta. Sen rannoilla asutaan, viljellään. Järvi uhkaa rehevöityä. Taannoin otsikoissa oli järisyttävä uutinen siitä, kuinka Keniassa on leveähuulisarvikuonon turvaksi asetettu aseistettuja vartijoita. Se on (ala-)lajinsa viimeinen uros.

Ehkä Koskenniemi lähestyy samalla jonkinlaista kalevalalaisuutta, muinaisuskoa, todetessaan että luonto on ihmistä suurempi. Ehkä hän haluaa muistuttaa, että luonto on ihmiselle Jumalan asemassa. Nykytilanteessa se ei tuntuisi olevan lainkaan huono lähtökohta ajattelulle, edes kaltaiselleni surkealle luterilaiselle. Se tarkoittaisi sitä, että ekologinen ajattelu ja suhtautuminen elämään ja olemiseen on uskonnollisuutta, ekologinen elämäntapa ja toiminta uskonnon harjoittamista. Sellaista uskontoa harjoitan ilomielin.

Voi vain todeta: jos ihminen on valtansa puolesta luomakunnasta lähimpänä jumaluutta, se on käyttänyt valtaa tökerösti väärin ja ollut huono uskovainen.

 

Advertisements

2 kommenttia artikkelissa “Erään aforismin ajatuksia

  1. ”Ajatuksia eräästä aforismista” on mielenkiintoinen ja olet, aiheellisesti, tarkastellut sitä ekologisesta näkökulmasta. Koskenniemi on myös, aiheellisesti, sijoittanut sanan ”luonto” ennen elämää ja kuolemaa. Luonto on todella kaikkivaltias. Sanoihan jo aikanaan Spinoza: ”luonto eli jumala”. Vaikka nyt jotain tehdäänkin, ettei ilmasto lämpenisi liikaa tai etteivät elävät (ihmiset ja eläimet) kuolisi sukupuuttoon, on ehkä jo liian myöhäistä. En silti sanoisi, että ekologinen elämäntapa olisi uskonnon harjoittamista. Mutta jos olisi jokin uskonto valittava, se olisi minulle panteismi.
    Haluaisin vielä kiittää sinua selkeästä kirjoittamisesta.

    • Kiitos kommentista!

      Tarkoitukseni oli tuossa lyhyesti myös pohtia uskonnon ajatusta; ihmisellä on mielestäni aika kapeat raamit uskonnon ja uskomisen käsityksille ja niihin liittyville osille. Erityisesti kun ajattelen, miten esimerkiksi täällä Suomessa valtionuskontomme on jatkuvassa kriisissä (jos kriisi uskonnon näkökulmasta mielletään laidunmailta katoaviksi lampaiksi). Ehkä perinteinen käsitys uskonnosta on vanhentunut.

      Samalla kuitenkin on lähtökohtaisesti vaikea uskoa, etteikö ihmisellä edelleen olisi tarve uskoa johonkin, tarve harjoittaa uskoa tullakseen joidenkin oppien mukaisesti ”paremmaksi ihmiseksi”, kenties moraaliltaan tai miten ikinä.

      Itse esimerkiksi liitän pyhyyden kokemuksen usein taiteen kokemiseen, miksen taiteentekemiseenkin – on kai sekin omalla tavallaan kokemista. Ne ovat kumpikin minulle pyhiä asioita. Ilman taidetta olisin omasta mielestäni huonompi ihminen, vaikkei todisteita sellaisesta kai kuitenkaan ole löydettävissä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s