Kirjallinen kattaus

Kirjallisuuden kulta-aikaa ovat syksyt, kun maamme kaksi suurinta kirjallisuuspalkintoa jaetaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto ja Finlandia-palkinto määrittävät syksyn suunnan, onko se paska ja loskainen vai kaunis luminen postikorttimaisema joulun alla. Se mitä keväällä on kylvetty, korjataan syksyllä tarkasteltavaksi ja nautittavaksi. Harvinaisuuksista kohistaan.

Väärin. Eilen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät herätteli allekirjoittaneen yövuoron jälkeisestä unenpöppöröstä: hetkinen, kriitikko Jukka Petäjä kirjoittaa näin mairittelevan arvion kotimaisesta romaanista! Lukekaapa, se on todella mairitteleva. Kirja on Tapaus.

Varmasti onkin, ja yllättäen: tänään kyseinen romaani, aika puskista, julistettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Sattumaako?

Tavallaan. Suomalaisessa kirjamaailmassa (johon Hesarin kritiikitkin voidaan laskea mukaan) ei päällepäin yleensä tapahdu mitään yllättävää. Toki joskus se meinaa yllättää housut nilkoissa, kuten minut ja minun lisäksi näköjään myös Hesarin. Jos totta puhun, en ollut huomannut Valtosen kirjaa aiemmin, vaikka kevään ja syksyn kirjalistoja olenkin suhteellisen tiiviisti seuraillut. Niin tai näin, olen iloinen että Valtosen kirja on mukana. Siinä vaikuttaisi olevan erittäin kiinnostava aihe.

FINLANDIA-PALKINTO: UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Kun tarkastelee vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden ajalta Finlandia-palkintoehdokkaita, esimerkiksi palkintoa jakavan Suomen Kirjasäätiön sivuilta, voi huomata ettei kilpailussa pienkustantajien liput juuri tuulessa hulmua. WSOY, Otava, Teos, Gummerus ja Tammi hallitsevat. Myös keskiraskassarjalaiset Siltala ja Schildts ovat päässeet mukaan useammin kuin kerran. Kertaalleen mukaan ovat päässeet Into (Laura Gustafssonin Huorasadulla), Avain (Elina Hirvosen romaanilla Että hän muistaisi saman) ja Like (Riikka Ala-Harjan Maihinnousulla), jotka ehkä joillakin mittareilla voisi pieniksi laskea jos oikein yrittäisi. Pienin ja tuntemattomin ehdokas lienee tänä aikana ollut vuonna 2007 ehdokkaaksi noussut Agneta Ara teoksellaan Det har varit kallt i Madrid, jonka julkaisi PQR-kultur, kustantamo josta en ollut tietoinenkaan tätä ennen. Aidosti todella pieni.

Pääosin siis samat kustantamot näkyvät kilpailuissa kuin muuallakin mediassa, kirjamessuilla ja ihmisten huulilla. Niiden varassa suomalainen kirjallisuus kelluu.

HEI HUOMENTA SUOMI, HYVIN PYYHKII

Millaiset näkymät sitten ovat täältä pienkustantajan (kohdallani Kustannusliike Robustoksen) sylistä katsellen?

Tutunomaiset. Sillä yleisimmillä eli putkinäöllä tarkasteltuna: suomalainen kirjallinen kenttä on Finlandia-palkinto ja HS, tässä järjestyksessä. Laajemmin katseltuna kirjallinen kenttä on pääpiirteittäin tässä kuvassa: lukijoiden edessä on pöytä, sen päällä meloni ja viinirypäle. Meloni on viinirypäleen edessä. Syksyisin melonia vielä pyöritetään markkinamielessä etualalle, että se varmasti näkyy, vaikka se varmasti näkyy. Kaikki tietävät, että melonin takana on viinirypäle, mutta kun sitä ei näe, siitä ei jakseta kiinnostua. Se hädin tuskin on, mutta on.

Suomalaisella kirjallisuuskentällä pyyhkii hyvin niin kauan, kuin meloni pysyy pöydällä eikä vierähdä lattialle. Kirjallisuudelle ei siinäkään tapauksessa kävisi huonosti: liiskaantunut viinirypäle ei pyörähdä mihinkään.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s