Vuoden kirjat 2013

Ajattelin mainita muutaman vuonna 2013 lukemistani kirjoista. Mainitsen ne satunnaisessa järjestyksessä, sillä olen kovin huono laittamaan yksittäistä kirjaa jollekin sijalle, palkintopallille. Rinnakkainhan niiden joka tapauksessa kuuluu olla. Jokainen näistä kirjoista on antanut minulle mielekkään kokemuksen. Ne ovat koskettaneet, mietityttäneet, jääneet elämään ja niin edelleen. Jokainen näistä kirjoista myös jää omaan hyllyyni, uudelleen tutkittaviksi.

Arto Salminen: Turvapaikka (WSOY 2007, toinen painos)

Salmisen kirjoista olen aina pitänyt. Olen ostanut niitä sitä mukaa kun tulevat vastaan; Turvapaikan sain kuitenkin vaimoltani joululahjaksi (olin toivonutkin sitä). Olen lukenut kirjan aiemminkin, lukioikäisenä, ja silloin se törkeydellään ravisteli nuorta kundia. Erikoista oli nyt huomata, että ravistelee vieläkin, viidentoista vuoden kuluttua.

Turvapaikka on jo edesmenneen Arto Salmisen esikoiskirja. Siinä on hyvin pitkälti samankaltaisia aineksia, kuin hänen myöhemmissäkin teoksissaan: irvokas ja ilkikurinen huumori, vahva yhteiskunnallinen ote, stereotypioilla leikittelyä. Silti erikoisella tavalla herkkä ja tärkeä. Salmisen lause on täsmällistä ja valmista. Turvapaikka on tiivis ja pahanhajuinen kokonaisuus, suosittelen sitä siis lämpimästi. Vihlovaa kuvausta yhteiskunnasta nimeltä Suomi, edelleenkin ajankohtainen.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 (Like 2011, suomentanut Katriina Huttunen)

Tämä oli erittäin väkevä lukukokemus. Positiivisella tavalla mietityttää, minkälaisia teossarjan seuraavat osat voivatkaan olla, kun niitä on kehuttu vieläkin paremmiksi. Olen hivenen myöhäisherännäinen Knausgårdin suhteen, kirja on julkaistu jo pari vuotta sitten, mutta minä tulin tarttuneeksi siihen vasta tänä vuonna. Kannatti tarttua; omaelämäkerrallisuus on kerta kaikkiaan kiehtovaa ja Knausgårdin rehellisyys (tai ainakin hänen taidokas huijaus) hämmästyttävää. Katarttinen, mieleenjäävä kirja ja kokemus.

Bo Carpelan: Yötä vasten (Otava 2013, suomentanut Caj Westerberg)

Kukaan ei kirjoita kuolemasta niin kauniisti kuin Bo. Olen niin vaikuttunut tästä teoksesta, että tulin kirjoittaneeksi Carpelanille runonkin. Ehkä sen jostain voi vielä joskus lukea joku muukin kuin minä. Yötä vasten on herkkä ja hyvin runollinen teos, vahvasti modernistinen. Kuvallisuus on synkeää ja joltiseltaankin ankeaa, mutta lohtu ja lohdullisuus ovat kuitenkin niitä päällimmäisiä tuntemuksia. Paikoitellen Carpelan kirjoittaa kuolemasta hyytävällä tavalla; ehkä mies tiesi kuoleman olevan jo oman ovensa takana näitä runoja kirjoittaessaan. Teos julkaistiin postuumisti. Hyvä, että julkaistiin. Kiitos siitä.

Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (WSOY 2009)

Olen aina pitänyt Tiihosen runoista valtavasti. Jumalan sumua edeltänyt Largo (2004) on yksi suosikeistani kautta aikojen, kun puhutaan suomalaisista runoteoksista. Jumalan sumu ei jää kauaksi siitä. Tiihosen runoista minulle tulee aina mieleen sirkus. Tiihonen on ikään kuin runokentän, suomalaisen runouden, pelle. Näin sanoessani tarkoitan vain ja ainoastaan kohteliaisuutta. Jokainen sirkusmaailmaa (ja toisaalta: runouttakin) ymmärtävä käsittänee, mitä tarkoitan: huumori ja leikillisyys ovat parhaimmillaan taidetta, ja Tiihosen leikki kielellä ja rytmillä on jotakin joka menee aivojen kautta aina sieluun asti. Vanhakantainen ulkoasu on sopiva valeasu: Tiihonen kirjoittaa purevasti nykyajasta, muttei pelkää olla tarttumatta myös ikiaikaisiin teemoihin kuten erotiikkaan ja rakkauteen, musiikkiin ja kieleen.

Tapani Kinnunen: Haitin runot (Savukeidas 2013)

Turussa on jotakin kummallista. Olikohan Reijo Mäki joka totesi, että Turku on Suomen villi länsi? Kinnunen kulkee omaa preeriaansa suomalaisen runouden kentällä. Kenties hän on ainut, jonka varaan voi toistaiseksi laskea suomalaisen katurunouden jatkuvuuden. Samaan traditioon lasken itsenikin ensi vuonna julkaistavalla Onnen maallani. Monet korkeakultyyriä arvostavat eivät pidä Tapani Kinnunen runoista, mutta taas monet populaarikulttuurin tuntijat ja diggailijat pitävät vain ja ainoastaan hänen runoistaan. Minä olen aina pitänyt Kinnusen runoista, jos kohta ymmärrän korkeakultyyrinkin päälle. Kinnusen runoteokset ovat raikkaita tuulahduksia muuten niin hygieniseen runoilmastoomme, ja Haitin runot Kinnusen julkaisuista ehdotonta kärkipäätä.

Reijo Mäki: Mustasiipi (Otava 2011)

En ole aiemmin ollut Vares–dekkarien ystävä, kesti aikansa ennen kuin pääsin niihin sisälle. Luin tänä vuonna Mäen kirjoja ehkä viisi–kuusi. Tärkein niistä tekemäni havainto on se, etteivät ne varsinaisesti dekkareita olekaan. Ne ovat elämänkuvausta. Mäen tarkoitus on ollut luoda selkeästi tunnistettavia ja helposti samaistuttavia hahmoja, jotka sitten voi linkittää, välillä vähän löyhemminkin, kulloiseenkin rikostapaukseen, johon Vares tulee sotkeentuneeksi mukaan. Mäen romaanit ovat kotiseuturomaaneja, rakkaudentunnustuksia Turulle. Hän hyödyntää paljon stereotypioita, eikä huumorin tärkeyttä voi tarpeeksi alleviivata hänen teoksissaan. Kyseinen kirja, Mustasiipi, nousi muista esiin lyyrisillä elementeillään. Se on minusta hyvä, viihdyttävä kirja, jonka juoni on hyvä. Mäen tavasta kertoa en osaa sanoa mitään viisasta, mutta Mustasiipi on tarinana rakennettu hienosti. Se toimii. En lainkaan ihmettele, että Vareksesta on tullut myös elokuvasarja; elokuvallisia elementtejäkin on paljon ja niitä Mäki osaa hyvin hyödyntää. Ilmoittaudun Mäen lukijaksi, Vareksen kaveriksi.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2010)

Viisas kirja ja kirjailija. Enqvist kirjoittaa kansankielellä tieteestä ja filosofiasta, ja tekee sen kiinnostavasti. Kaikessa kyynisyydestä huolimatta hänen tekstistään käsin kuolema näyttäytyy lopulta lohdullisena ja hyväksyttävänä. Jos Carpelan kirjoittaa kuoleman ja sen läheisyyden kauniiksi, saa Enqvist sen näyttäytymään niin ilmeisenä ja arkipäiväisenä asiana, ettei sille kannata uhrata liikaa tunteita. Se ei silti tarkoita tunteettomuutta vaan pikemminkin kohtuullisuutta. Enqvist käytttää esimerkkeinä tapahtumia omasta elämästään, kertoo tunteistaankin. Hänen viestinsä tuntuu lopultakin olevan, että senkin ajan jonka suhteellisen terveinä käytämme kuolemasta ja sen esikartanoista, kuten sairauksista, huolehtimiseen, voisimme elää täydempää elämää ja ymmärtää sen, että kyllä ne esikartanot ja lopulliset mannut sieltä kuitenkin tulevat – mitä turhia siis niitä jäädä erikseen odottelemaan.

Ensimmäinen Enqvistin kirjoittama kirja, jonka olen lukenut. Aion haalia loputkin omaan hyllyyni, ehdottomasti.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, suomentanut Ulla-Liisa Heino)

Klassikko. Tätäkin, kuten Gogolin Kuolleita sieluja, olen aiemmin vain selaillut, lukenut pätkiä sieltä täältä, mutta nyt ajattelin kahlata sen kannesta kanteen, lineaarisesti sivu sivulta eteenpäin. Mieletön lukukokemus näinkin. Bulgakovin henkilöhahmot ovat eläväisiä ja tarina ilmavaa. Satiiri on herkullista. Niitä harvoja romaaneja, joista voin varmasti todeta, että jäävät elämään kanssani niin pitkäksi aikaa kuin muistan. Tykästymiseni tähän kirjaan ei tietenkään tullut yllätyksenä; pidän kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja ennen muuta näistä kanonisoiduista teoksista. Tämäkin oli minulle aikaa vievä ja haastava lukukokemus, eikä sen vuoksi etteikö kirja olisi vienyt mukanaan vaan juuri siksi, että se alkoi viedä liiaksikin. Tarkoituksellisesti hidastin tahtia ja yritin nauttia jokaisesta lauseesta, jokaisesta luvusta. Ja niin teinkin, olin kuin sieni joka ei koskaan tullut täyteen.

Sam Pink: Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013, suomentanut V. S. Luoma-aho)

Pitkästä aikaa sellainen runoteos, jonka äärellä sai hämmästellä. Se reflektoitui mitä kummallisimmalla tavalla itsessä: samalla kun luki hauskoja tekstejä sai seurailla kummissaan omia reaktioitaan niihin. Viime vuosien yksi tärkeimpiä käännöksiä runorintamalla. Toivottavasti Sam Pinkiltä suomennetaan lisääkin, sillä olisi mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan hän etenee. Runoilijanlaatunsa on hyvin erityinen, hyvin persoonallinen. Positiivisella, kiinnostavalla tavalla hyvin sairas. Pink tekee komediaa uusiksi ja sekoittaa siihen surullisia aineksia omalaatuisella tavalla. Kerta kaikkiaan erikoinen, elämyksellinen uuden ajan opus pistorum.

Mo Yan: Seitsemän elämääni (Otava 2013, suomentanut Riina Vuokko)

Massiivinen romaani niin kooltaan kuin sisällöltäänkin. Taidonnäyte. Mo Yanin yhteiskuntakriittisyys ja satiiri ovat vähintäänkin ajatuksia herätteleviä; rohkea kirja ottaen huomioon Kiinassa edelleenkin laajalti valloillaan olevan sensuurin. Seitsemän elämääni sekoittaa loistavasti aasialaisen ja eurooppalaisen kirjallisuuden tyypillisiä tematiikkoja. Korumaisen kauniit ja paikoitellen äärimmäisen rujotkin elementit lyövät kättä päälle ja  jäävät myllertämään ikuisiksi ajoiksi ajatuksiin. Erittäin hyvä esimerkki sitä, kuinka uskonnollisia aineksia voidaan käyttää hyödyksi ilman, että ne alkavat kesken kaiken tursuta korvista ulos. Romaani, joka viskaa ennakkoluulot ikkunasta ulos.

Näin. Ensi vuonna uudet jutut ja uudet kirjat. Tarkoitus on kirjoittaa vieläkin enemmän kirjallisuudesta ja kirjallisuutta. Alla vielä kuva näistä edellä mainituista kaunokaisista. Sen myötä toivotan Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

IMG_0981

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s