Saari koski

Yhytin itsestäni muiston tuohon otsikkoon, sehän on kuin esikoisestani sorta vala. Miettikääpä sitä.

Joulu on vietetty ja uusi vuosi koittaa pian. Se tarkoittaa uusia lukemattomia kirjoja ja uusia kirjoittamattomia kirjoja. Nyt välipäivinä on lukijan aika, sillä kirjakaupoissa alkaa alemyynnit. Kävin jo, ja löysin mm. Proustia viisi osaa. Enää puuttuu siis viisi Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjasta. Olen nuoruusvuosina ne kaikki kirjastosta lainannut ja kahlannut: en tykännyt. Nyt on tullut sellainen olo, että voisin kahlata uudelleenkin: saattaisin tykätäkin. Sitä ennen ne on saatava omaan hyllyyn; tätä tuntemusta en osaa selittää. Se liittyy materiaan ja omistamiseen ja niin edelleen.

Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjat (Otava) ostin – lue: löysin – halvalla: kirja maksoi kahdeksan euroa. Se on vähän, koska tuo päiväkirja saattaa olla parasta mitä Saarikoski tuli kirjoittaneeksi. Tai ainakin julkaisseeksi. Tuollainen on vaarallinen toteamus, tiedän – eikä niinkään sen vuoksi, että Saarikoski on niin raskaasti kanonisoitu ja nauttii aika laaja-alaista arvostusta kirjallisuuspiireissä ja ennen muuta sen ulkopuolella, vaan koska ehti julkaista niin paljon. En millään ole voinut ehtiä lukea kaikkea häneltä. En millään haluakaan. Se olisi pois muulta. Mutta jos tulen ehtineeksi, en pane sitä pahakseni. Runot olen lukenut ja ne pääsääntöisesti kiinnostaviksi mieltänyt, hyviksi en niinkään (tämän edellä olevan lauseen tässä olisi voinut kirjoittaa Antti Tuuri; sellainen poljento siinä on). Tosin olen varma, että Tuuri diggailee Saarikosken runoutta. Pari hassua proosateostakin olen Saarikoskelta lukenut ja jonkin verran pitänytkin niistä.

Tuuriakin ostin, Ikitien ja Rauta–anturan. Hänen kirjoistaan on vaikea olla pitämättä, vaikka kovasti yrittäisikin. Olen päättänyt olla yrittämättä. Mitä sitä turhaan hangoittelemaan; jos pitää niin pitää. Haluaisin tavata Tuurin ja keskustella hänen kanssaan elämästä.

Niin, palatakseni väitteeseen Saarikoskesta ja Suomentajan päiväkirjoista. Otan lainauksen ko. opuksesta, s. 21–22:

Viime yönä naitiin ilman kortonkia, kun Tuulalla oli vielä moonikset. Sen pitäisi hankkia pillereitä, mutta se pelkää lihoavansa niistä, nyt kun on juuri saanut itsensä laihaksi. Siinä tuntuu luut taas. Se sanoo olevansa yhtä hoikka kuin silloin kun me aloimme seurustella, siitä minä en paljon muista kun olin siihen aikaan aina kännissä. Miten minä jaksoinkin juoda niin hirvittävästi? En ole varma mutta muistaisin aloittaneeni jatkuvan terävien juomisen vuoden 66 vaalien jälkeen, ehkä siitä sittenkin tuli jonkinlainen turhautuma kun en päässyt eduskuntaan, olin toivonut sitä salaa vaikka tiesinkin etten pääsisi; lopulta jäin harmittavan lähelle – jos olisin tehnyt enemmän työtä, olisin voinut tulla valituksi. Samoihin aikoihin alkoi Marjukan kanssa mennä pieleen. Ilmestyikö ’Laulu laululta pois’ syksyllä 66? En ole aivan varma. Se Romanian matka kun sänky paloi. Prahassa olin seuraavan vuodenvaihteen, ja kevättalvella 67 aloin olla Tuulan kanssa.

Huomaan, että sitä enemmän pidän Saarikosken tekstistä mitä rentoutuneempi hän on ollut sen äärellä. Silloin hän tuntuu pääsevän irti siitä että kirjoittaa muille, ja alkaa kirjoittaa enemmän itselleen. Itsellä kun ei ole niin väliä. Tällöin taustalta alkaa tulla enemmän häntä itseään, eivätkä opitut muodot ja kiinnikkeet muualle häiritse aistimusta. Tekstistä alkaa tulla esiin kokemuksellisuutta ja aistivoimaisuutta, aistillisuutta, ja se on aina kiinnostavaa. Se on totuudellista, historiaa. Ja yhtä lailla proosaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s