Varttimaileri

”Olin vajonnut jo niin syvälle uupumuksen kuumeiseen hetteeseen, että viski suoritti majesteettisen elvytyskierroksen painuessaan läpi rintakehäni, ahdistuneiden keuhkojeni, mahani viidakon, läpi kirpeänmakuisten sisuksieni. Poliisi oli lähtenyt ja palaisi huomenna; sanomalehtiä jaettiin jo aamuvarhaisiin myyntikojuihin; muutaman tunnin kuluttua räjähtäisivät elämänmenoni yksityiskohdat kuin hulluksi tullut talo, jossa sähkökäyttöinen astiainpesukone kirkuisi lehdenjakajalle, televisiosta soitettaisiin ja minun täytyisi kenties soittaa yliopistoon, Deborahin ystävät soittaisivat, ja hautajaiset, hyvä luoja, hautajaiset ja ensimmäinen tuhannesta valheesta joita lopulta olisi ainakin kaksikymmentä kaksi tuhatta. Mutta olin kuin haaksirikkoutunut merimies kahden myrskyn välisessä tyvenessä. Tai pikemminkin olin voimakas vanha mies, joka liikarasituksen painamana teki kuolemaa, vajosi kuolemaan vajoamalla yhä syvemmälle itseensä. Lämpimät mahonginsävyiset värit ehättävät tukemaan hänen sydäntään ja väsyneet enkelit ovat häntä vastassa työajan päättyessä, hellämielinen taivas antaa hyväksymisensä sille, miten hän on nuo ankarat ilottomat vuotensa käyttänyt. Tuo viskiryyppy taisi olla peräti elämäni paras drinkki – rentouduin kevyin siivin ja kelluin autuaassa tunnelmassa, joka oli ilmaa syvempi, vettä tuoksuvampi.”

–Norman Mailer:  Amerikkalainen unelma (Weilin + Göös 1965)

 

Aika vimmaisesti kirjoittaa tuo Norman Mailer. Ja vimmaisesti on Antti Salomaa -niminen kääntäjä suomentanut. Vimma. Aika vänkä sana, eikö? Vähän samanlaista vimmaa on muuten joissain nykyajan kirjailijoidenkin kirjoissa, kuten esim. Maaria Päivisen tuotannossa. Mä pidän vimmasta – se paljastaa kielestä asioita ja rytmejä, jotka muuten jäisivät pimentoon. Vimmainen kirjoitus on lähimpänä runoutta, mitä proosasta voi löytää. Yleensä ”lyyrinen kertomus” tai ”herkkää ja kaunista kieltä” mielletään lähemmäksi runoutta, mutta oikeastaan nuo ovat vain synonyymeja runollisuudelle, eli sille, ettei kielen takana tapahdu oikein mitään. Eikä oikein edessäkään. Mutta vaikka kirjallisuus tapahtuu kielessä, ei pelkkä kieli ole vielä mitään. Tarvitaan myös olentoja, merkityksiä. Yleensä ”runollinen” on kirosana mulle. Se on runoutta tai proosaa ”sinne päin”. Ei osu maaliinsa ja olento tuskastuu.