Merkkipaalu, 1.

VAROITUS! Teksti saattaa sisältää runoutta!

Ihmisen elämä koostuu merkkipaaluista. Minulle elämä on yhtä kuin rakkaus ja kirjoittaminen, ja jokin liitto jonka ne keskenään muodostavat.

Ajattelin kirjata tänne lokiin kaikki kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvät merkkipaalut. Ovatkoon ne maamerkkejä kuinka minusta tuli minä. Rakkauksista en viitsi kirjoittaa – se olisi säädytöntä, eikä minulla olisi sydäntä sellaiseen, sillä saattaisin rikkoa sen. Koska olen tylsä, aion kirjata kirjoittamiseni merkkipaalut likimain kronologisessa järjestyksessä. Ulospäin ne saattavat näyttää mitättömyyksiltä, mutta kysehän onkin minusta eikä sinusta, arvon lukija.

Ensimmäiseen merkkipaaluun siis: ensimmäiset julkaistut runoni.

Se tapahtui vuonna 2005. Hämmästyn itsekin, että siitä on nyt noin kahdeksan vuotta aikaa. Runot julkaistiin Teema–lehdessä. Kyseistä lehteä julkaisee – tai ainakin tuolloin julkaisi –, ja nyt lainaan lehden sisäsivulta: ”Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry”. Kuulostaa komealta, eikö? Kyse on siis ainejärjestön omasta lehdestä. Kyseistä lehteä päätoimitti tuolloin muuan Maaria Pääjärvi, jonka ainakin runouden parissa puuhaavat ihmiset tuntevat sanavalmiina ja terävänä kirjoittajana, kriitikkona et cetera. Meillä on siis tällainen linkki historiassamme.

Teeman numerossa 4/2005 julkaistiin kaksi runoani, joita vastikään ihmettelin. Ihmettelin siksi, että huomasin palanneeni nyttemmin kirjoittamissani runoissa ikään kuin juurille. Olen haistavinani niissä yhtäläisyyksiä. Siinä on hyvät & huonot puolensa, mutta niistä myöhemmin, kun uusia runoja tulee ensi vuonna julki. Sitten voimme suorittaa vertailua.

Mutta seuraavaksi nämä runot. Niillä on mahtipontiset nimet Auringon pelko ja Yön musta perhonen.

 

AURINGONPELKO

Synnyin kahden jalan välistä
kaksiin käsiin
Kasvoin kädestä kiinni pitäen
luiden suojaan

Pakosalle pahaa maailmaa
kurkistin kansien väliin
puhuin lukkojen taakse

Tätä kirjoittaessa
sateen suojassa
aurinkoa peläten

 

YÖN MUSTA PERHONEN

Tunnen
salamoinnin sisälläni
tunnen tulivuoren henkäykset
ja rikkaan maan sen ympärillä
Näen Hänet
silmät suljettuina
tuoksu kaunein
joka saa kukat kasvamaan
nopeammin
ja nopeammin
Astun junaan, istun
ja perseeni alla polttaa
nak nak, sekuntikellon nakutus
jankutus ajan
jossa olisi jo pitänyt olla

Taivun kuin korsi tuulessa
kunnes naksahtaa
nak nak
nakutus kellon, en kuule
pääteasema häämöttää
astun junasta
juuri ennen kuin
yön musta perhonen
kysyy lippua
mutta minulla on vielä aikaa
ladattuna

 

Noin. Siinä ne. Nyt hävettää. Nuo runot on kirjoittanut kaksikymppinen Teemu Helle. On vähättelyä sanoa, että ne aiheuttavat allekirjoittaneen poskipäihin laskevan auringon rusotusta, jonkinlaista häpeää siis. Ei siksi, ettäkö pitäisin niitä erityisen huonoina, vaikken tyytyväinenkään niihin tietenkään nyt ole. Eikä siksi, ettäkö ajattelisin etten tuolloin osannut kirjoittaa; huomattavasti nuorempanakin kirjoittamaani materiaalia päätyi lopulta sekä sorta valaan että Oy:n.

Mutta ovathan nuo häpeilemättömän romanttisia, yltiö-öklöjä riimuja, etten sanoisi.

Taidan olla jo aikuinen, kun liitän tunteeseen norstalgiaa. Aika kamalaa kyllä sekin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s