Rilke silmäkulmassa

Asiahan on niin, että minulla on aina kaksi kirjaa kesken. Runoa ja proosaa/esseitä. Runot ovat sopivia pienissä määrin, luen niitä vapaapäivien aamuina, eli päivinä kun en ole palkkatyössä, ennen aamupalaa ehkä neljä-viisi, sitten teen saman urakan päivän aikana ainakin kertaalleen. Proosaan keskityn pitkissä pätkissä, tässäkin riippuen kirjasta; voi hyvin mennä useampi tunti ja satakunta sivua yhdessä pötkössä. Näin pysyy lukemisessa hyvä tasapaino eikä huonoonkaan kirjaan leipiinny kovin helposti.

Tiihosen Jumalan sumun jälkeen poimin hyllystä Rilkeä. Anteeksi jos olen ilkeä, mutta hän on vielä pahempi tapaus kuin Tiihonen, sillä erotuksella että Rilken romanttisen paatoksen voi vielä ymmärtää aikaan jossa eli; Tiihosen vastaava hurmioituneisuus soveltuu meidän aikaamme vähän hassunlaisena, jopa ironisena ominaisuutena.

Tahto tahtojen kuulostaa saksalaisen heavymetal-yhtyeen hitiltä. Oikeasti se on Eve Kuisminin toimittama (ja kääntämä) pieni kokoelma Rilkeä (Like 2004), jossa on kiinnostavasti mukana myös alkukieliset runot suomennosten rinnalla. En osaa saksaa lainkaan, joten minulle niistä ei ole juurikaan hyötyä tai iloa, ja näin ollen kokoelma jää varsin ohueksi – vain parinkymmenen runon mittaiseksi.

Mutta toisaalta, pidän Rilken runoudesta – imagismi puskee läpi tuskaisan hien ja alkaa ajatteluttaa, maalauttaa kuvan verkkokalvoille, jonne eksyä. Omistankin seuraavan humoristissävytteisen pikkupastissini juuri Rilkelle:

On pimeydessä puu, puissa lehdet ja
pellon rajassa metsän suu, ja
puiden takaa auringon pilke:
Rainer Maria Rilke.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s