Enää ei hermostuta

Töttöröö. Jos olisi vappuserpentiiniä, täräyttäisin ne ilmoille. On syytä juhlaan.

Minulle nimittäin myönnettiin kirjastoapuraha. Olen siitä kovin kiitollinen ja onnellinen. Se on allekirjoittaneen ensimmäinen apuraha koskaan. Enää ei siis tarvitse hermoilla.

Aloin tuskailla asian suhteen, kun sosiaalisen median kautta levisi tietoa kuinka jotkut olivat saaneet päätöksen jo pitkälti ennen vappua. Käsitykseni mukaan päätökset ovat yleensä tulleet aika lailla samoihin aikoihin, mutta tänä vuonna tilanne oli (ja on edelleen) toisenlainen – tätäkin kirjoittaessani joku kollega odottelee tuskastuneen jännittyneenä omaansa. Vaikka Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö onkin jo valottanut joitakin syitä, joiden vuoksi apuraha-asioissa on ollut ongelmallisuuksia, ja ulostulo hänen taholtaan on ollut virkistävä jos kohta osin pakollinenkin ele, en oikein voi hyväksyä päätösten postittamisen eriaikaisuutta. En nimittäin keksi yhtään syytä siihen.

Huonoon arpaonneeni sopisi kovin hyvin se, että jokin etanapostitse lähettämäni ei koskaan menisi perille. Se ei olisi ensimmäinen kerta – ehkä siitä johtuu syvä epäluottamukseni Itellaa kohtaan. Varmuuden vuoksi päätin soittaa Taiteen edistämiskeskukseen. Nettisivuilta löysin kirjallisuuden taiteenalan alta Silja Kulmalan puhelinnumeron. Päätin koettaa kepillä jäätä ja pian ystävällinen ääni vastasikin. Silja Kulmala kertoi, että hakemukseni oli tullut perille. Huokaisin syvään. Hän kertoi myös, ettei edes likimain yhtäaikainen päätösten postittaminen enää ollut mahdollista. Syypääksi hän kertoi uuden tietokoneohjelman, jonka käsitän samaksi Salamaksi, josta Minna Sirnökin blogikirjoituksessaan puhuu, sekä Itellan. Uuden järjestelmän ymmärrän, mutta Itella tuntuu hivenen kummalliselta selitykseltä – se kai on ennenkin toiminut kirjekuorien välittäjänä. Pinnistelemättä voin sieluni silmin nähdä edessäni jo valmiiksi sieltä täältä ruostuneen, mustanpuhuvia höyryjä päästelevän tärisevän masiinan, joka erinäiset valot vilkkuen sylkee paperia suustaan työstettyään niitä ensin sisällään pitkään ja hartaasti.

Muutoksen tuulet puhkuvat Taikessa, siitä ei ole epäilystäkään. Ne eivät vain konkreettisesti näy vielä missään. Siis positiivisella tavalla. Paitsi Minna Sirnössä, josta Taike on varmasti saanut hyvän ja osaavan johtajan, supernaisen, joksi hän itseään nimittää. Meriiteissä löytyy, kokemusta on ja arvostusta eri taiteita kohtaan. Nyt on vain odotettava hyviä päätöksiä ja niiden täytäntöönpanoja.

Jos saisin antaa muutaman neuvon aloittaisin ensimmäiseksi siitä miten eri mekanismien tulisi muuttua sellaisiksi, että ne vastaisivat tätä päivää. Tuntuu esimerkiksi aivan kummalliselta lähettää vuonna 2013 paperinen hakemus etanapostilla – sähköinen versio tuntuisi nopeammalta ja varmemmalta. Myös jonkinlainen kuittaus sähköpostitse tai edes postiluukkua kirjeellä kolkuttaen hakemuksen saapumisesta perille olisi suotavaa (viittaan edelleenkin Itellan epäluotettavuuteen).

Läpinäkyvyyttä toivoisin paljon enemmän. Ja parempaa viestintää. Johtajan säännöllisen epäsäännöllisesti julkaisema blogi ei riitä vielä mihinkään – ongelmien sattuessa siitä muodostuu vain kuva jonkinlaisena selittelyjen Tonavana. Ilman soittoa Silja Kulmalallekin voisi hyvin informoida sen – vaikkapa Taiken omilla nettisivuilla, etteivät päätökset enää tule samanaikaisesti vaan ripotellen. ”Toukokuun aikana”, lukee hakemuksessa. Sekään ei kai täysin pidä paikkansa, sillä Kulmala sanoi minulle puhelimessa että kaikki päätökset tulevat 15.5. mennessä. Tämänkin voisi kirjoittaa esiin jonnekin; tuskin siitä mitään haittaa olisi kellekään.

Ja sitten ne hakuohjeet. Olisi liioittelua sanoa, että hain samoin perustein apurahaa kuin viime kerralla, vuonna 2011 (mikäli muistan oikein), mutta ei työsuunnitelmani nyt sen parempi ollut kuin tuolloinkaan. Perusteluissa oli joitakin eroavaisuuksia. Pieniä nekin, mielestäni.

Edelleenkin tuntuu siltä, että hakemuksesta ja päätöksenteosta on muodostunut jonkinlainen myyttinen kokonaisuus josta kukaan ei oikein tunnu pääsevän perille. Ikään kuin hakemuksen täyttäminen olisi jokin erityistaito jota voi opetella vain kokeneemmilta hakijoilta. Päätöksenteon epämääräisyyden tuntu ei taida olla kenellekään vieras. Jos asiaa hiukan avattaisiin se saattaisi poistaa ainakin joitakin harhakuvitelmia joita umpio itsessään luo.

Määreet siis selkeästi esiin. Olisi esimerkiksi hyvä tietää millä tavoin ja mitä asioita kirjastoapurahalautakunta kulloinkin painottaa, jos painottaa; ratkaiseeko hyvä työsuunnitelma kuinka paljon, millä tavoin julkaisuhistorialla on merkitystä? Suositaanko kirjailijoita, jotka ovat saaneet lärvinsä värivalokuviin, tai kirjoistaan kritiikkejä aikakaus- ja sanomalehtiin ja kirjallisuusblogeihin? Ollaanko joku vuosi suotuisampia esikoisteoksensa vastikään julkaisseita kohtaan? Entä miten huolehditaan siitä, että esimerkiksi vanhemmat kirjailijat eivät jää joinakin vuosina kelkasta? Saako runous enemmän kuin proosa; onko abstrakteilla taloudellisilla seikoilla osuutta päätöksenteossa?

On paljon kysymyksiä ja aiheita, joista voisi oikeiden tahojen kesken käydä hyvää julkista keskustelua.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s