Julkisivusärö

Suomessa politiikka puhuttaa ja kuohuttaa vain silloin, kun median huomio velloo jonkun kohun kimpussa. Absurdeimmillaan se näkyy lukijalle esimerkiksi Heidi Hautalan ovijupakkana tai – jos joku vielä muistaa – entisen pääministeri Matti Vanhasen lautakasajupakkana. Molemmat kohut lähtivät pienestä liikkeelle, kasvoivat suuriksi ja lopulta surkastuivat lähes yhtä äkisti kuin syntyivätkin. 

Viimeisimpänä samaiseen kategoriaan voidaan lisätä filosofi Pekka Himanen ja hänen tutkimusryhmänsä. Heidän tavoitteenaan on kai saada aikaiseksi heiltä tilattu tulevaisuusselonteko, jonka tarkoituksena lienee toimia jonkinlaisena lääkkeenä suomalaisen yhteiskunnan ja sitä resursoivien tahojen alamäelle. Rahoitusta kyseiselle hankkeelle on ollut junailemassa pääministeri Jyrki Katainen, joka on myös tilaajatahona hankkeessa. Ja se tekee asiasta poliittisen.

Ei oikeastaan kannata ottaa kantaa Himaseen tai tutkimusryhmään saati tulevaisuusselontekoon ennen kuin joitakin konkreettisia lopputuloksia on näkyvillä. Jokin aika sitten julkaistu Sininen kirja toimittaa eräänlaista väliraportin virkaa, mutta Himanen on itse kehoittanut kärsivällisesti odottamaan lopullista julkaisua. Se on hyvä neuvo ja sitä kannattaa noudattaa.

Seikat, jotka tekevät tästä Himasgateksikin kutsutusta tapauksesta, kuten kahdesta muustakin edellä mainitsemastani ”keissistä”, mielenkiintoisen, ovat julkisuuden hallintaan ja sitä kautta imagoon liittyviä. Ne ovat monisäikeisiä, moniaalle ulottuvia merkityssuhteita, joita emme näe jos emme ajattele.

Voidaan helpostikin todeta, etteivät Matti Vanhasen törttöilyt olleet kovinkaan raskasta osastoa: joitakin kohuja yksityiselämän puolella. Lisäksi hän sai kannettavakseen vaalirahakohun korkeimmat mainingit. Henkilönä hänen suurin epäonnistumisensa oli se, ettei hän erottanut ja eronnut. Se nimittäin nitisti Suomen Keskustan kannatuksen historiallisen huonoksi. Eroaminen, vaikkakaan Vanhanen ei mainittavasti tehnyt mitään väärää, olisi osoittanut äänestävälle kansalle, että Suomen Keskusta haluaa toimia oikein ja selvittää harharetkensä niitä sattuessa. Puolueilla ei ole nimittäin omaa imagoa ilman poliittisia toimijoita. On vain linjauksia ja tavoitteita, joita esimerkiksi kansanedustajat pyrkivät työssään noudattamaan. Heidän onnistumisensa joko pönkittävät puolueen imagoa tai murentavat sitä. He ovat puolueen kasvot. Ministereillä syy-seuraussuhde on vieläkin voimakkaampi.

Sama toistuu Heidi Hautalan tapauksessa. Ulkoisesti aivan naurettavan kokoisesta tapauksesta syntyi aivan naurettavan kokoinen kohu, jonka jäljiltä ei oikein edes tullut selväksi, oliko hän toiminut väärin vai ei. Silti, kohu syntyi ja jätti jälkensä. 

Vihreillä on muutenkin seuraavissa vaaleissa näytön paikka. Heidi Hautala ei eronnut, vaikka varmasti ymmärsi kohun tekevän hallaa puolueen imagolle, puhumattakaan hänen omasta poliittisesta imagostaan. Puhtoinen näyttää nyt likaiselta, vaikkei se välttämättä likainen olisikaan. Siltä näyttää myös Vihreiden julkisivu, koska jäsen ja puolue kulkevat käsi kädessä likimain kaikessa. Vihreiden puheenjohtajalla Ville Niinistöllä on lähes mahdoton tehtävä saada torjuntavoittoja, kun toinen Vihreä ministeri töpeksii samalla kun hän itse painii epäonnistuneiden kaivosasioiden kanssa. Jotain yrittääkseen hän on nyt ottanut asiakseen Jasper Pääkkösen esiintuomat kalatalousasiat. Hivenen absurdi asetelma, eikö?

Julkisuuden hallinta ja imagolliset asiat ovat pääosin viestintää. Suomessa sitä ei ole osattu oikeastaan koskaan. Viestinnän pitäisi todella olla ”tavoitteellista, suunnitelmallista ja koordinoitua”, kuten Maa- ja metsätalousministeriö eräässä julkaisussaan* toteaa, mutta yhdestäkään em. tapauksesta ei voi löytää ainuttakaan noista kolmesta prinsiipistä. Aina ovat edelle menneet muut seikat, jotka ovat – jos saa veikata? – ihmisyksilön ahneuteen liittyviä. Ajatuskin jakkaralta laskeutumisesta tuo kylmiä väreitä, kun sinne kerran on päässyt kapuamaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten pahasti Kokoomus ottaa siipeensä, kun Himanen & co. tuovat julki tulevaisuusselontekonsa. Lienee selvää, että se tulee olemaan hyvinkin kirjallinen, pikemminkin ajatuksen tasolla toimiva tekstikokonaisuus, joka ei tarjoa suoria vastauksia ja ratkaisuja yhteenkään kysymykseen, vaan antaa korkeintaan kompassin käteen. Kartta onkin suomalaisen yhteiskunnan sitten itse löydettävä. 

Yleinen reaktio niin mediassa kuin kansan parissa tulee olemaan närkästynyt ”mitä minä sanoin”. Tuskin olisi edes mahdollista tuoda ihmisten eteen selontekoa, joka voisi perustella  tavallisen kaduntallaajan hiljaiseksi omalla hyvyydellään ja saada näin hyväksyvän allekirjoituksen jo valmiiksi kalliille hintalapulle. 

Syy-seuraussuhde on loppukädessä se, että negatiivinen huomio kiinnittyy Kokoomukseen ja Jyrki Kataiseen. Laajemmalti mukaan kiinnittyy myös huippu-urheilun muutostyöryhmän aikaansaama mitätön ja tolkuton projekti, jonka hinnaksi tuli lopulta reilut kaksi miljoonaa euroa. Tämän vekselin valtuutti silloinen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin, joka parhaillaan istuu rivikansanedustajana, mutta nyt kun HuMu-humputtelut ovat tulleet ilmi kiinnittyy kohu samankaltaisena tapauksena vahvasti Pekka Himasen johtamaan tulevaisuusselontekoon ja siitä edelleen Jyrki Kataiseen ja näin ollen Kokoomuksen vielä melko leveille hartioille imagotappioksi.

On melko helppo arvioida, että vaikka aikaa on vielä seuraaviin eduskuntavaaleihin, tulevat keskusta ja perussuomalaiset nostattamaan kannatustaan suhteessa demareihin, kokoomukseen ja vihreisiin, ja tekevät sen todennäköisesti vielä heidän kustannuksellaan. Kaikki imagotappiot satavat nyt heidän laareihinsa, sillä tekeillä oleva, surullisen kuuluisa sote-uudistuskin junnaa paikoillaan. Ja kun se joskus tulee, sillä tuskin on kovin positiivisia vaikutuksia.

Mikä siis neuvoksi kohuista kärsiville poliitikoille ja heidän puolueilleen? Erotkaa. Niin ne muuallakin tekevät. ”Aika korjaa haavat”- tyyppinen ajattelu on oikeastaan vain kerran toiminut: entisen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin seksiskandaalissa. Hän ei eronnut, mutta nauttii nyt eräänlaisen modernin maailman Setä Samulin imagosta. Muualla maailmassa erotaan hyvinkin nopeasti, jos on tultu kiinnitetyksi osaksi jonkinlaista skandaalia. Aasiassa eroaminen tuntuu olevan oikein kansan huvi; siellä eroaminen on jo jonkinlaista hifistelyä. Mutta se toimii, siksi he sitä tekevät. Eroaminen on signaali, jolla puolue erottautuu kyseenalaisesta toiminnasta. Edustajan erotessa suurin taakka sälyttyy eroajalle ja puolue säästyy suurimmalta imagotappiolta. Se on pienin mahdollinen voitto tilanteessa, jossa suurta voittoa ei ole mahdollista edes tavoitella.