Kirjallisuus on minun uskontoni

Uskonto ei siis ole filosofinen näkemys. Se ei ole rationaalinen oppijärjestelmä. Mutta se on jokin, joka eittämättä pesii aivoissamme. Vaikka emme tarkasti osaa sanoa, mitä se on, voimme kuitenkin yrittää kuvailla sen toiminnallista ulottuvuutta analogioiden avulla. Ja paras analogia uskonnolle on tämä: usko on viruksen aiheuttama oireyhtymä. Se on eräänlainen mielen tauti. Ja vakava sellainen: uskonto on miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.

Näin Kari Enqvist kirjoittaa kirjassaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat uskontotieteilijä Pascal Boyerin kirjoituksiin viitaten. Boyerin kirja Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään (WSOY 2007) on Enqvistin mukaan näyttänyt hänelle valon. Tämä lienee Enqvistin kohdalla huumoria, mutta mainittakoon kirja lukuvihjeeksi ja asentukoon se myös omalle lukulistalleni.

Enqvistin mielestä siis uskonto on sairaus, mutta aivan niin en ehkä itse määrittelisi. Analogia tuossa ajatuksessa ei ole aukoton, jos kohta sen ei tarvitsekaan olla. Humanistina ajattelen, että uskonto voi olla myös ympäristö johon kasvaa kiinni, johon voi oppia kiinni, ja uskonnon opetusten ja ilmapiirin rankkuuden myötä siitä voi olla myöhemmin vaikea irroittautua (esim. aikuistuttaessa). Pelko on sairauden ja uskonnon yhteinen nimittävä tekijä. Samalla se on niitä kahta erottava tekijä: sairaus aiheuttaa meissä pelon, joka saa meidät haluamaan sairauden elimistöstämme pois; uskovaista taas pelko ajaa yhä syvemmälle uskoon. Voisi siis jopa karkeasti todeta, että sairaus ravistelee ”terveellisemmällä” tavalla ihmistä – se ajaa ihmistä parempaan, käsittävämpään suuntaan. Sairaus rationalisoi tarpeitamme, opimme arvostamaan elämää sen sijaan, että meidän täytyisi elää jollakin tietyllä tavalla tullaksemme hyväksytyksi, kuten uskonnot yleisesti opettavat. Nyt tietysti jokin uskovainen koiranleuka väittäisi, että sairaus on jonkinlainen merkki Jumalalta, mutta tässä kohtaa olen Enqvistin kanssa samaa mieltä: ihmisruumis on molekyylilaitos, ja sairaus merkkinä siitä, että laitoksen johonkin prosessiin on tullut vika ja se voidaan tieteen menetelmin todeksi osoittaa.

Mielestäni avainmerkityksessä ovat siis ihmisen tarpeet. Ne ovat yleensä yksinkertaisia asioita, onkaloita, joita pyrimme täyttämään saavuttaaksemme ne mukavuusalueet, jotka koemme omimmaksemme. Pieni tiedemies humanismiuteni sisällä haluaa minun usein astuvan jonkin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tällä tavalla mahdollistaa asioiden analyyttisen tarkastelun ja analysoinnin.

En missään nimessä voi kirjoittautua kaikesta uskonnollisuudesta irti, kuten Enqvist tekee. Vielä vähemmän hengellisyydestä, joka mielletään yleensä aina uskontoon kiinni olevaksi oireeksi tai merkiksi jostakin, jota ei tarvitse ääneen lausua. Itse miellän hengellisyyden lähinnä rauhaksi, nautinnoksi, viisaaksi keskusteluksi ja kiinnostavaksi debatiksi, matkusteluksi. Rauhalliseksi olotilaksi, jota kaipaan esimerkiksi kirjoittaessani tai lukiessani kirjallisuutta, nauttiessani taiteista, kuunnellessani musiikkia, joista kaikista minun on lupa hurmioitua, eikä siitä synny haittaa kenellekään. Rauha on minun tarpeeni, ilman minkäänlaista luterilaista virittyneisyyttä ja värittyneisyyttä.

Kirjallisuus on minun uskontoni, eikä siinä ole yhtä ainutta pyhää kirjaa tai sanaa. Se mahdollistaa analyyttisen ajattelun, jonka yhtenä lopputulemana on, ettei Kari Enqvist ole täysin rehellinen itselleen ja lukijoilleen. Uskonto on kaiken muun ohella myös käsite, tunne, ja yhtä syvällä kuin umpiluterilaisessa asuu kasvain nimeltä Herran pelko, on tiede juurtunut Enqvistiin.

Tässäkin kohtaa oma uskontoni, kirjallisuus, mahdollistaa hyvästä kirjasta nauttimisen, vaikken kaikkia sen esittelemiä väittämiä tai ajatuksia allekirjoitakaan. Ei paskempi uskonto tämä (joka sallii myös satunnaisen kiroilun).

Advertisements

6 kommenttia artikkelissa “Kirjallisuus on minun uskontoni

  1. Mielenkiintoinen aiheesi. Olen sitä mieltä, uskonto ja varsinkin erilaiset lahkot joilla sanotaan olevan uskonollinen merkitys, on ihmisen mielentilaan vaikuttavaa toimintaa. Ja perustelen sen sillä, että jos tarkoitus on rahastaa, manipuloida, luoda riippuvuutta toisesta ihmisestä, etäännyttää omasta itsestään, omasta perheestään, luoda sotia tms. se ei suinkaan voi olla hyvää tarkoittavaa. Uskonnon käsityksen on ihminen itse luonut. Ja kukin sitä myös tulkitsee oman näkemyksensä, kokemuksensa ja tietonsa sekä taitonsa pohjalta. Jonka ihminen luo tai saa toisen ihmisen kautta.

    Tuo Boyerin kirja vaikuttaa luettavalta, sillä siinä olen samaa mieltä, ihminen on luonut Jumalansa. Ja monikossakin vielä. Minulle opetettiin vain että on olemassa yksi.

    Toki kaikki vaikuttaa ihmiseen ja hänen uskontonsa käsitykseen, ympäristö, perhe ja muut läheiset ihmiset. Mutta jotta se alku sieltä saadaan, on ensin siis vaikutettava johonkin, eli ihmiseen.

    Mielensairaudella on moninaisia kasvoja, ne eivät ravistele terveellisellä tavalla eikä ihminen tiedosta itse olevansa sairas. En allekirjoita yksin sitä että pelko ajaa ihmisiä uskomaan johonkin, se voi olla myös heikkous, pakko, mielensairaus, manipulointia, kiristämistä, aivan kaikkea mitä voidaan keksiä. Se voi olla itsetunnonpuutetta, se voi olla ihannoinita, se voi olla riippuvuutta, syyllisyyttä, monia syitä on siinä että ihminen turvautuu uskontoon tai lahkoon, saaden näin apua omiin ongelmiinsa, kuittaamalla ikäänkuin omia väärintekojaan. Hyväksyntää itselleen. Ja näin vanhemat siirtävät sen omiin lapsiinsa, ja aikuistuessaan…no näistä olemme lukeneet lehdistä.

    Eli uskonto ei ole sairaus vaan ihminen on jollain tapaa sairas, kyvytön jotta nämä pääsevät ottamaan ihmisen otteeseensa. Kuten tuo viittauksesi että jotkut näkevät sairauden Jumalan rangaistuksena, minusta se on ihmisen syyllistämistä ja näin se sairas ihminen saadaan tiukemmalla otteella kiinni uskontoon tai lahkoon.,siinä kohtaa tuo pelko toimii hyvin! Koska se mitä itse pidän uskontona, ei todellakaan käy ihmistä vastaan, ei rahasta, ei hae hyötyä ihmisestä. Eli se mihin uskon on puhdas usko, ilman lisärekvisiittaa.

    Olen aina ollut kiinnostunut erilaisista uskonnoista, lahkojen toiminnoista ja niiden vaikutuksesta ihmisen käyttäytymiseen ja mielentilaan. Se valaisee kummasti kun yrittää ymmärtää ihmisen näkemyksiä. Ja suurella nautinnolla varmasti yritän itse nuo kirjat käsiini saada jostakin tänne minulle postitettuna.

    Aiheesi on mitä mielenkiintoisin ja varmasti herättää ajatuksia, kuten pitääkin.
    Ja juuri se on antoisaa että maailma on täynnä kirjoja!

    • Niin, uskoahan voi moneen asiaan. Kari Enqvist uskoo tieteeseen, eli hänkin uskoo johonkin; silti hänen kirjastaan jää kuva kuin hän väheksyisi uskomista tai antaisi pelkästään uskonnoille valtuudet olla uskon kohteina. Niin itsekriittinen hän tuskin on, ettäkö tarkoituksella olisi asetellut esiin tämän näköharhan ja ristiriidan. Siksi en sitä pureksimatta niele, vaikka muuten olen Enqvistin – ja sinun – kanssa samaa mieltä useimmista asioista.

      ”En allekirjoita yksin sitä että pelko ajaa ihmisiä uskomaan johonkin, se voi olla myös heikkous, pakko, mielensairaus, manipulointia, kiristämistä, aivan kaikkea mitä voidaan keksiä. Se voi olla itsetunnonpuutetta, se voi olla ihannoinita, se voi olla riippuvuutta, syyllisyyttä, monia syitä on siinä että ihminen turvautuu uskontoon tai lahkoon, saaden näin apua omiin ongelmiinsa, kuittaamalla ikäänkuin omia väärintekojaan. Hyväksyntää itselleen.”

      Pelko on yleinen motiivi uskoa. Palatakseni kirjoitukseeni: otin pelon esiin yhteiseksi nimittäjäksi sairaudelle ja uskonnolle. En kirjoittanut että pelko ajaisi ihmisiä uskomaan, vaan kirjoitin, että ”uskovaista taas pelko ajaa yhä syvemmälle uskoon.”

      Minuakin kiinnostaa (perinteisetkin) uskonnot – haluaisin oppia ymmärtämään, miksi joku ymmärtää niitä niin kovin. Erityisesti kiinnostaa ihminen, joka uskoo. Vielä erityisemmin kiinnostaa ihminen, joka on minun tavoin muodostanut ”uskonnon” jotenkin muutoin, rauhanomaisemmin ja vain itseään varten.

  2. Sanoja voimme pyöritellä, mutta sanoma on sama, ihmisiä ajaa aina syy uskomaan johonkin, se mikä sen ohjaa syvemmälle, siihenkin on jokaisella oma syynsä.

    Jos hiukan tuota kaivelisi, mikä on se syy että toiset ymmärtävät uskontoja niin kovin? Kun ajatellaan esim. lahkon johtajia. Heillä on todella taito saada ihmiset mukaansa, mikä sen tekee? Onko heissä se jokin vai onko kuuntelevassa ihmisessä se jokin? Veikkaan molempia. Ja näin pääsen takasin jo yllä olevaan kirjoitukseenikin, samoja syitä sieltä löytyy. Se ihminen joka puhuu, hänellä on valta, taito manipuloida jne ja se joka kuuntelee, hänellä jokin syy siihen.

    Onko olemassa omaa ”uskontoa”? Eikö se jo sanana ole käsitteellistetty, määritelty kuvaamaan uskona Jumalaan tai muihin yliluonnollisiin, tai sanottu koostuvan suuresta määrästä uskomuksia, kokemuksia sekä tapoja. Ehkä se on kuitenkin lähinnä oma filosofinen ajattelumalli, oma tapa toimia ja pyrkiä tasapainoon, harmoniaan. Ilman että sen sotkee mitenkään ”uskontoon”, Jumalaan liittyvänä tai muihin.

    Ja eikö sekin että uskoo (johonkin) jo kerro sen syvällisemmästä merkityksestä? Oli se sitten tiede tai taide. Sillä on syvällinen merkityksensä. Ja jos oikein alkaa miettimään, uskoa taiteeseen, onko se jo kuvien palvontaa. Näitä voi vääntää moneen suuntaan ja ei tule valmista. Ja jo sana uskoa, siinä omat elemettinsä.

    Näistä voi olla montaa mieltä. Ja ehkä sitä ainoaa oikeaa ei olekaan, koska ihminen katselee kirjoitettua oman käsityksensä ja oppineisuuden, tiedon ja taidon mukaan. Ja niin että lukee sen mitä haluaa siinä lukevan, ei lue sitä mitä siinä on.

    Joku viisas sanoi aikanaan että uskonnoista ja politiikasta ei kannata puhua., miksiköhän ei..:))

  3. Mielestäni politiikasta ja uskonnoista pitää puhua; pitäisi puhua enemmäkin kuin mitä nyt puhutaan, jotta valtiokin saataisiin joskus erotettua kirkosta.

    Käsitän uskonnot, esim. luterilaisuuden, ja kirkot jonkinlaiseksi pakopaikaksi jostakin, jota ei pysty ymmärtämään. Joku purkaa ymmärtämättömyytensä ja tyhjentää päänsä kuntosalille tai juoksulenkille, joku viinaan, joku – niin kuin minä – lukee kirjallisuutta, ja joku käy kirkossa kuuntelemassa oppeja. Joku tekee mutkia siten, että etsittyään ensin helpotusta viinaksista tulee lopulta hakeutuneeksi kirkon huomaan omaa ymmärtämättömyyttään ja kykenemättömyyttään. Olen joskus todennut, etten useinkaan nauti kirjallisuuden lukemisesta. Silti se tuo rauhan ja on hyvä asia.

    Tottakai uskonto on käsitteellistetty, mutta ei loppuun asti, mitä kritisoinkin kirjoituksessani ottaessani esimerkiksi Enqvistin jolle uskonnoksi on muodostunut tiede, vieläpä siinä määrin, että on nähnyt vaivaa kirjoittaakseen aiheesta kirjan jos toisenkin. Kummallista kyllä hän ei sitä ole valmis myöntämään, vaikka asettaa tieteen kaiken muun yläpuolelle. Tekee juuri niin kuin uskovaiset tekevät. Mutta uskominen tieteeseen ei ole huono asia, eikä sillä huijata ketään. Se ei ole moraalitonta. Moraalitonta on väittää, ettei usko mihinkään. Ehkä Enqvistille tiede on filosofia, mutta hän uskoo siihen. Täten en tässä löydä hänen kohdallaan eroa uskonnon ja filosofian välille, kun kysymys on tieteestä.

    Miksei taide eri olomuodoissaan voisi olla uskonto – monet ovat valmiita uhraamaan taiteen eteen koko elämänsä, kuten minä. Elämään sen ehdoilla, antamaan sille kaikkensa. Sekin on uskomista, mutta tieteen tapaan tervettä sellaista. Siinä ole mitään yliluonnollista. Ei usko taiteeseen ole kuvien palvomista, päinvastoin. Taide ei ole kenenkään kuva eikä pidä ketään yksittäistä ihmistä jumalana. Taiteessa ihminen on korkein sikäli, että ihminen on aina kokija taiteessa, sillä on tärkeä merkitys siten. Itse kunkin pitää määritellä ja käsittää ensin taide, jonka jälkeen voi pohtia uskomista siihen, omaa suhdettaan siihen. Omalta kohdaltani: uskon taiteeseen ja haluan uskoa taiteeseen; se on tervettä uskoa, sillä taide harvemmin vahingoittaa ihmistä, mutta sitäkin enemmän suojelee ihmisen oikeuksia ja tarjoaa merkityksiä elämälle. Taide ei opeta elämään tietyllä tavoin, ojentele oppeja jonka mukaan mennä. Päinvastoin kehoittaa jopa rikkomaan jo annettuja oppeja, mistä tahansa ovatkaan annettuja.

    Niin, kirjallisuus on minulle sekä filosofia että uskonto. Eivät ne ole toisiaan poissulkevia. Niillä on eri merkitykset, henkilökohtaiset sellaiset. Sen vuoksi ajattelenkin, että lähtökohtaisesti uskonto ei voi olla huono; se riippuu siitä, millainen se on, miten sitä harjoittaa ja mitä se vaatii/antaa. Valtauskonnot, uskonnot yleisestikin, ovat muodostuneet sairaalloisiksi, yliluonnollisia asioita lupaileviksi ja uskon varjolla satuttamisen ja vahingoittamisen salliviksi elämäntavoiksi, opeiksi. Niissä uskonnoissa ihmiset uskovat jumalaan. Minä uskon kirjallisuuteen, eikä kukaan tai mikään ole siinä pyhä. Se johtuu siitä, että minun uskontoni on vain minun uskontoni, se on yhtä kuin minä. Siihen ei kukaan voi liittyä, se on täysin yksityinen. Elämänfilosofiani on uskoa taiteeseen.

  4. Melkein rikollista tuppautua keskustelun jatkoksi ihan toisissa aatoksissa – mutta teenpä sen kuitenkin. Blogissani on sinulle haaste. Jos innostut, kysymykset odottavat!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s