Valtaosa kirjallisuudesta on moista, minkä pyhin tarkoitus on vedota tunteisiin. Se ei mielestäni ole merkkinä huonoudesta, päinvastoin. Mutta kun lukee Kari Enqvistin kirjaa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2010, joissakin lähteissä vuosiluvuksi on merkitty 2009, mutta minun kappaleestani löytyy vain tuo 2010) tulee ajatelleeksi, että jos kyseinen kirja olisi kirjoitettu lukijan itkutihrua silmällä pitäen, se olisi huono. Sillä tavalla huono, että vaikkei kirja paksu olekaan se puuduttaisi joka solun.
Sen sijaan Enqvistin kirjasta tulee olo että ”näin siitä pitääkin kirjoittaa”: ei pelkästään kylmän analyyttisesti, vaan järkiperäisesti, asioita liioittelematta. Kuoleman ja sen oireiden ympärille ei kiinnitetä turhanpäiväisiä sentimentaalisia liitännäisiä ja kiinnikkeitä, vaan todetaan asiat niin kuin ne ovat ja esitetään ne sellaisina. Erityisen ansiokasta on se, kuinka Enqvist käyttää paljon esimerkkejä omasta elämästään. Niiden oheen olisi helppo myötäelää, mutta Enqvist ei sitä lukijaltaan vaadi, ja niinpä järkyttävätkin asiat näyttäytyvät ainoastaan kauniina sommitelmina.
On olo, että vakavista asioista pitäisi kirjoittaa juuri niin kuin Enqvist tekee. Riisua ihmisille pyhät, tabuiksi muodostuneet aiheet osaksi arkipäivää ja näin inhimillistää niitä, hyvällä tavalla ja maulla. Lopputuloksena on kuolemaa arkailevalle ihmiselle, kuten minä, hyvin voimaannuttava ja pelkoja pois potkiva efekti.
teemuhelle.wordpress.com 
Vastaa