11.11.2012

Olen kirjoittanut taas vaihteeksi proosaa, tällä kertaa muodoltaan pidempää. Romaaniksi en sitä tohtisi kutsua, sillä se on jotenkin pelottavaa sanoakin koko sana: romaani.

Se näkyy myös täällä: päivitystahti on ollut etten sanoisi väljää. Romaanin tapailu on minulle uuden opettelua; sen kirjoittaminen on mukavaa, mutta äärimmäisen raskasta, se vie mukanaan niin että kadotan yhä pahemmin ajantajuni; huomaan yhtäkkiä olevani kiireessä jos olen sopinut menoja. Se on äärimmäisen kiehtovaa.

Romaani, jota tapailen, vie minut tutkimaan itseäni; se on jonkinlainen hallusinatorinen mekanismi jonka avulla uppoan ja unohdun ja olen tunnistavinani tuttuja kuvioita, värejä ja ääniä, mutta teksti imee yhä syvemmälle ja huomaan löytäväni jotakin joka tuntuu puhtaalta, sellaista mitä en ole koskaan ennen tavannut.

Huomaan yhä enemmän, kuinka erilaista pitkän proosan kirjoittaminen on muihin tekstilajeihin verrattuna. Siitä löytyy saman verran nyansseja kuin runoudesta; mutta kuinka eri luonteisia ne ovatkaan!

Kuinka onnellista kirjoittaminen voi olla, ja kuinka rujoa, raskasta ja rankkaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s