Keskeneräisiä

Yskäisen.

Vaikka kirves ei kenties osukaan minuun – kuka tietää? – tunnen silti vilunväreitä, kun veri pakenee haavasta.

Olen vihdoin puhkaissut kirjastolainaamisen immenkalvoni Riihimäellä (tästä tarkemmin joskus toiste). Vastikään ilmestynyt Tommi Parkon kirjoittama teos Runouden ilmiöitä (Avain 2012) kuulosti niin houkuttelevalta kirjalta, että oli pakko saada se käsiin. Sain sen käsiin.

Toki vaatimaton runoilijaminäni tahtoi myös tietää, majailinko tällaisen kirjan sivuilla ja missä valossa… Ja siellähän olen! Vieläpä varsin vaikuttavassa seurassa: olen laatikossa, listassa, joka suosittelee luettavaksi esikoistani sorta valaa. Olen tästä kovin otettu! Lista luettelee kymmenen ntamon teosta, joista yksi on minun kirjoittamani. Olen siis jollakin näkyvällä tavalla osa ilmiötä, mikäli ymmärrän oikein. Ymmärrän olla iloinen.

Kautta lyhyen historiansa kustantajani ntamo on ollut melkoisessa ristitulessa. Se on jakanut mielipiteitä puolin ja toisin, jotkut pitävät sitä ihka oikeana kustantamona, jotkut puulaakina joka sylkäisee tiheästi ja silloinkin ei_kovin_tiiviiksi_tikistettyä paskaa. Minulle Leevi Lehdon kipparoima ntamo edustaa vapautta.

Runouden ilmiöitä -kirjassa Tommi Parkko kirjoittaa ntamosta mm. näin:

”Ntamon toiminnassa on hyviä ja huonoja puolia. Runsaudellaan ntamo on antanut piristysruiskeen runouteen; se on antanut julkaisemisen mahdollisuuden sekä suurelle joukolle aloittelevia runoilijoita että myös vanhemmille ja vakiintuneemmille runoilijoille, kuten Kari Aronpurolle, Jyrki Pelliselle ja Kaarina Valoaallolle, joiden kirjat olisivat kustannusmaailman myllerrysten keskellä voineet jäädä julkaisematta. Ntamo on kuitenkin luonut myös nopean kustantamisen mallin, jossa keskeneräiset käsikirjoitukset tulevat liian nopeasti julkaistuksi.”

Kirjan sivuilta tuskin voi lukea Parkon henkilökohtaisia mielipiteitä, esimerkiksi ntamosta. Hän tuo hyvin julki niitä ristiriitaisia tunteita, joita ntamo on synnyttänyt vielä verrattain lyhyen matkansa varrella.

Harmittavasti Parkko ei kirjoita kaikkia esiintuomiaan ristiriitoja kokonaan auki. Kenties tällainen kirja ei ole oikea paikkakaan sille. Minua itseäni kiinnostaisi – näin ntamon kirjailijana, mutta ennen muuta taiteentekijänä – se, minkälainen teos on keskeneräinen teos. Mitä taustaa vasten teos on keskeneräinen? Ajattelen jossakin näyttelyssä seinällä olevaa teosta, joka on aivan kuin keskeneräiseksi jätetty. Kenties puolikas kankaasta on aivan tyhjä, kenties maalauksessa aivan kuin olisi maisema jota ei ole maalattu loppuun, ehkä taivas puuttuu, tai maa?

Nyt esimerkkini mukaan me taiteentuntijat ja siitä nauttivat ihmiset menisimme Parkon esittämän mielipiteen viitoittamana taulun äärelle päivittelemään, kuinka on voitu päästää näin keskeneräinen teos näyttelyyn. Ennenkuulumatonta! Katselisimme ympärillemme: herranen aika, tällä taiteilijalla tai tässä näyttelyssä on enemmänkin keskeneräisiä teoksia! Ihmettelisimme, kuinka tällainen voi olla mahdollista; epäilisimme, onko tällaisen näyttelyn kuratoinut ihminen ammattitaitoinen tai tosissaan, vai onko hän keskeneräisiä tauluja näyttelytilaansa keräämällä tekemässä omaa performanssia; pohtisimme, kuinka kummallinen mesenaatti tällaisen takaa täytyy löytyä.

Noinhan emme tietenkään kuvataiteiden kohdalla toimisi. Mutta kirjallisuuden kohdalla toimimme, ja siihen on omat kummalliset syynsä. Ne ovat osaksi tottumuskysymyksiä – kauan aikaa sitten opittuja tapoja joita emme osaa tai halua muuttaa, osaksi muutosvastarintaa kun muutoksia käsityksissämme joka tapauksessa tapahtuu, osaksi kyvyttömyyttä tai tahtomattomuutta nähdä raja-aitojen ulkopuolelle. Muitakin syitä löytyy. Kenties taloudellisia, tai itsetuntoon viittaavia jne.

Keskeneräisyyden poetiikka ei ole mikään uusi juttu. Sen sijaan että pohdittaisiin sitä, miksi jonkun kirjallisen teoksen sisältö on rönsyilevää, miksi teksti on sekavaa, toisteista, täynnä kliseitä, huonoa kieltä, kömpelöä ilmaisua, naiivia ajattelua tai muuta sellaista, nojaamme välittömästi ennen aikaamme muodostuneisiin raja-aitoihin, otamme niistä tukea koska emme itseksemme ja itsenämme pysy pystyssä.

Parkonkin teoksessa esiintyvät mielipiteet, jotka käsitykseni mukaan ovat siis pikemminkin yleisiä kuin Parkon omia, ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka kirjallinen kulttuurimme ja kirjalliset instituutiomme tarvitsisivat rajua ravistelua. Kirjalliset käsityksemme ovat homeisia siemenperunoita.

Ennen kuin ravistelua tapahtuu, toivoisin uskallusta ja avoimuutta tuotavaksi kirjallisuudesta käytävään keskusteluun. Toivoisin, ettei sylkäistäisi vain keskeneräisyyksiä, vaan perusteltaisiin. Minkälainen on keskeneräinen kirjallinen teos, ja miksi se pitää nähdä negatiivisessa valossa? Miksi keskeneräisellä teoksella on oltava jokin liitoskohta kustantamisen kynnyksiin? Edelleen: mitä on keskeneräisyys, ja miten se näkyy esim. runoteoksessa?

Olen esimerkki. Minun runouteni on nähty poukkoilevaksi (Jukka Koskelainen, HS 10.7.2010). Runouteni poukkoilevuutta ei kritiikissä pohdittu tarkemmin; miksi se on poukkoilevaa, onko sillä jokin funktio; mitä ajan sillä takaa ja kuinka onnistun siinä tms. Sen sijaan on nähty ja haluttu antaa ymmärtää, että poukkoilevuus on jonkinlainen lastentauti, josta pitäisi päästä eroon.

Läpi lyhyen julkaisu-urani (vuodesta 2009) olen seissyt jonkun varpailla. Olen ollut tuskallinen ja kiusallinen kutina, johon on yritetty vaikka minkälaista salvaa. Lopulta varpaat on sullottu hikiseen ja epämiellyttävään terässukkaan, ja sen jälkeen maihinnousukenkään, missä vain kutisen ja entisestään leviän niin kuin inhottava ihottuma leviää. Minua yritetään pitää kurissa sillä, että pidetään maihinnousukenkää jalassa koko ajan, lopun elämän – jospa se kutina sinne tukehtuisi. Sellaisessa epävarmuuden olossa olen kirjoittanut ja vellonut. En oikein uskalla osallistua minkäänlaisiin epämukaviin tilanteisiin, jossa pitäisi olla huomion keskipisteenä, esiintyä kirjoittamansa kanssa ja seistä sen takana kun empivät ja epäluuloiset, väheksyvät katseet polttavat ihoa, kuin suurennuslasista syöksyvät auringonsäteet.

Aivan kuin olisin runoilija, kirjailija salaa. Omin luvin ja itse itseni titteleihin hyväksyttänyt. Aivan kuin olisin jonkun takapihalla ilman lupaa, maailmassa jossa luulin raja-aitojen jo kauan sitten kaatuneen.

Aivan kuin en olisi runoilija, kirjailija, ihminen, vaan patsas jonkun takapihalla:

”Ntamon erityisluonne näkyy siinäkin, että ntamoa ja sen julkaisemia kirjoja voidaan pitää Leevi Lehdon käsitetaiteellisena runoteoksena.”

Runouden ilmiöitä on erittäin kiinnostava teos. Suosittelen kaikkia runoudesta kiinnostuneita lukemaan sen. Kenties, ehkä lukemanne jälkeen voitte määrittää runoilijoita omille takapihoillenne. Elämmehän kaikki suurta, yhteistä performanssia nimeltään maailma ja elämä siinä.

Mainokset

11 kommenttia artikkelissa “Keskeneräisiä

  1. Kiitos äärimmäisen paljon tästä postauksestasi! Osaat hämmentävän hyvin pukea sanoiksi sen, miltä itsestä on Ntamon kirjailijana tuntunut! Siis se, että olisin omin luvin ja itse itseni titteleihin hyväksyttänyt, kutina, joka tahdotaan piiloon terässukan alle. Kuin olisin patsas jonkun takapihalla. Kiitos! Minua kummastuttaa muiden aliarvostaminen. Olen suoraan saanut kuulla mm. sellaista, että minun ei kannattaisi kaivaa itselleni kuoppaa julkaisemalla lisää Ntamolta. Siis häh. Miten niin kuoppaa??? Siitäkö tässä kirjallisuuden tuottamisessa on kyse. Että mistä sitä kirjallisuutta saa tai antaa mennä läpi. Aika kummallinen ajatus, surullinenkin.

    Täytyykin saada tuo teos käsiin. Runous kun on nyt omassa elämässä läsnä; väsään kokoelmaa, nimittäin. Ja nautin :)

    Toivottavasti joku päivä muutes minunkin teoksestani tulisi kritiikki Hesariin. Tähän mennessä sieltä on tullut vain aivan ihmeellistä ja tylyä palautetta tyyliin että ”Ntamon tapa toimittaa arvostelukappale on niin omiaan, että emme välttämättä julkaise kritiikkiä”. Siis häh?! Ja huh! Kyseessähän on kuitenkin ikioma, itse kirjoittamani teos, joka kaiken lisäksi on muissa kanavissa saanut ylistystä osakseen. No, tapansa valita kullakin. Ja tapansa arvostaa. Myös.

  2. Parkon teos on hyvä ja kiinnostava. Se on rikas ja monipuolinen, laadukas. Tommi Parkon teokset ovat aina.

    Niin, ”kuopan kaivaminen” kertoo juuri siitä arvostuksesta (tai sen puutteesta), jota ntamo toisinaan kohdalleen saa. Sellaiseenhan tuo on selvä viittaus.

    Toivotaan seuraavalle kirjallesi kritiikkiä myös Hesariin! Minun ja teosteni on käynyt hyvin, kun ne ovat senkin verran saaneet huomiota mitä ovat. Olen siitä onnellinen ja kiitollinen. Vaikka kritiikki välillä onkin yksipuoleista ja ennakkoluuloista, on se joskus muunlaistakin, onneksi.

  3. Kirjoitin eilen kommentin tekstiin mutta se hvisi jostain syystä bittiavaruuteen.

    Kirjassani kuvaan ntamon yhtenä ongelmana sitä että se julkaisee liian nopeasti, kokoelma jotka eivät vielä lunasta potentiaaliaan. Keskeneräisyys on luonnollisesti hyvin subjektiivinen ja suhteellinen asia, asia riippuu poetiikasta. Omiin käsityksiini vaikuttaa oma käsitykseni runouden luonteesta ja siitä että luen runot osana kokonaisuuksia. Jokin käsikirjoitus tai kirja voi olla keseneräinen suhteessa mahdollisimman intensiivistä kokonaisuutta. Ymmärrän hyvin että asiaa voi tarkastella myös muusta näkökulmasta.

    Jos kokoelmalta ei vaadia yhtenäisyyttä ja kokonasuutta, mitä siltä vaaditaan?

  4. Harmittavaa, että ensimmäinen kommenttisi haihtui bittiavaruuteen. Toivottavasti sait kuitenkin jäljennettyä sen tähän toiseen kommenttiin, joka ainakin on tullut perille, kuten huomaamme.
    Politiikkani tässä blogissa nykyisin on tosiaan sellainen, että kaikki kommentit tarvitsevat hyväksyntäni tullakseen näkyviksi. Ennen näin ei ollut; asia muuttui erään trollilta vaikuttavan kommentoijan ansiosta. Sinun ensimmäinen kommenttisi ei koskaan saapunut edes näköpiiriini, joten mistään sensuurista ei ainakaan ole kyse; haluan tämän tuoda julki, ettei minkäänlaisia turhia epäilyksiä nouse esiin. Sensuroin vain ja ainoastaan spam-viestit, joita silloin tällöin tulee WordPressin seulasta läpi, sekä törkeyksiä sisältävät viestit, jotka eivät liity kommentoitavaan asiaan millään tavalla.

    Itse asiaan:
    ymmärrän käsityksesi, ja joiltakin osin jaan ne: minäkin luen useimmiten runot vasten kokonaisuuksia. Yksittäisten runojen toimivuuden sijaan asetan yleensä etusijalle teoksen/kokoelman; sinällään yksittäinen runo saattaa olla mitäänsanomaton, mutta kokoelmalle kullanarvoinen. Mielelläni laajennan kokonaisuuksien hahmottamista; asettelen usein runoilijan teoksia vastakkain, luen niitä rinnakkain vertailuja tehden, haen runoille ja teoksille konteksteja ehkä ulottuvuuksista, joihin ei ole tapana kiinnittää huomiota. Näin menettelen joskus myös kirjoittaessani: jäljempänä tästä esimerkki.

    Mielestäni intensiivisyys ja keskeneräisyyden poetiikka eivät ole juurikaan rinnasteisia. Aivan kuten sanoit: jokin kirja voi hyvin olla keskeneräinen suhteessa intensiivisyyteen; kyse on mielestäni asennoitumisesta: sen sijaan, että pitäisimme keskeneräisyyttä automaattisesti huonona asia, laadun puutteena, voisimme tarkastella keskeneräisyyttä nimenomaan poetiikkana – arvottaa sitä sellaisena, pohtia sen merkitystä. Mielestäni kyse on hyvin pitkälti asenteista.

    ”Jos kokoelmalta ei vaadita yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta, mitä siltä vaaditaan?”

    Hyvä kysymys. Ja vaikea sellainen. Vastaisin, että kokoelmalta voidaan vaatia yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta, jos se on oleellista; kuinka mielekästä ja oleellista ainainen yhtenäisyyden vaatiminen sitten on, en tiedä. Voimme vaatia myös päinvastaista, jos se on oleellista. Itse tarkastelen kokoelman eheyttä minulle lähtökohdasta käsin, jonka runoilijalle minulle antaa: mikäli huomaan, että hän on yrittänyt tuoda esiin eheän kokoelman, eheän kokonaisuuden, kiinnitän huomiota siihen. Jos taas huomaan, että runojen takaa saattaisi pilkistää jonkinlaista keskeneräisyyden poetiikkaa, tai runsauden poetiikkaa (kuten esim. Harry Salmenniemen Texas,saksissa), tai jonkinlaista muuta ennalta määrittelemätöntä poetiikkaa, ajattelen etteivät tiiviys ja eheys välttämättä ole ensiarvoisia lähtökohtia vertauttaa ja arvottaa. Texas, sakset on hyvä esimerkki kokonaisuudesta, jota yksittäinen lukija ei voi hallita: se on yksinkertaisesti liian laaja, eikä varsinkaan ole tiivis. Minun silmissäni se on positiivinen asia, tässä kohtaa, niin kai kritiikinkin silmissä, kun teos on saanut niin paljon kiitosta.

    Mielestäni kysymyksenasettelusi on väärä. Pitäisi kysyä, mitä runous voi vaatia lukijalta? Oikea vastaus on: ei mitään. Mutta oikealla vastauksella ei ole merkitystä; vain kysymyksenasettelulla on – että se on ns. oikein päin. Avoimuutta suosisin. Kyse on suhtautumisesta. Ei kai runous voi olla alisteinen lukijalle, tai lukija runoudelle? Pääsääntöisesti runouden ja lukijan välille syntyy liitto, jota harvemmin voi edes sanoin selittää, kuvailla. Kuinka voisimmekaan vaatia siltä mitään muuta kuin asioita omia mieltymyksiämme vasten? Omat mieltymyksemme eivät taas runouden vaakakupissa paina laisin. Ainakaan niiden ei pitäisi painaa.

    Kenties keskeneräisyys voisi olla rinnasteinen lukijaan; että kokoelma olisi lukijan lihallinen hahmo, peilikuva. Tällaista poetiikkaa olen itse hyödyntänyt (ja tässä samalla kommenttini kokonaisuuksiin ja yhtenäisyyteen, jota aiemmin lupailin):

    Esikoistrilogiallani (sorta vala, Kiss ash & Oy) halusin lihallistaa poetiikan muodostumisen ja kasvun, kirjoittajaksi kasvamisen polkua ja pohtia niiden merkitystä (vertauttamalla ne nykyrunouteen sen äärellä). Näin ainutkertaisen mahdollisuuden, sillä jokainen kirjoittaja voi julkaista vain kertaalleen esikoisteoksen.

    1) sorta vala kuvaa kielen eli kirjoittajan syntyprosessia. Se on kielen ja muodon kokeilua, katkonaisuutta (voi havaita teoksen nimestäkin), puhekyvyn oppimista ja kehittymistä, perinteessä kiinni olemista ja sen kyljessä kasvamista. Tämä näkynee teoksen kuvastossakin selkeästi.

    2) Kiss ash kuvaa poetiikan murrosikää. Kieli on kouluttautunut, se on intohimoista ja paikkaansa hakevaa, kunnianhimoista. Se hakee vaikutteita (mm. muista kielistä). Poetiikka on lähtenyt muodostumaan. Silti kieli tekee virheitä (tähän viittaa mm. ns. ”huonouden poetiikka” johon Maaria Pääjärvi ainoana on kiinnittänyt huomiota), huonoa kieltä, kielioppivirheitä. Tekee virheet tahallaan; on kapinallinen, etsii itseään. Kieli on raakaa ja raakilemaista, mutta se on kasvanut verrattuna sorta valaan.

    3) Oy. Kieli järjestäytyneempi. Kieli on kasvanut entisestään, aikuistunut. Se on työelämässä. Kieli on eheämpää, ei enää niin keskeneräistä eikä niin huonoa. Se elää sääntöviidakossa, sillä on lait ympärillään, rajoittimina. Se on raakalaismaista, mutta arjessa kiinni, sitä kuvaavaa. Kokoelma on kokonaisempi kuin kaksi aiempaa.

    Trilogia on siis yhtä kuin sekä kielen, runouden, että jonkinlaisen poetiikan kasvuprosessi. Trilogia on lihallinen esimerkki siitä. Vaikka kokoelmat toimivatkin itsenään, on aivan yhtä olennaista lukea ne trilogian osina, trilogia trilogiana.

    Runouden ilmiöiden esipuheessa mainitsemasi Jukka Koskelainen kritikoi trilogiani Hesariin. Kritiikissä hän ei kertaakaan kiinnittänyt huomiota trilogiaan, ilmeisesti hän luki ne ”vain” yksittäisinä teoksina. Tai sitten olin vain kirjoittanut trilogian niin huonosti, ettei hän saanut ”juonesta kiinni”. Silti, kritiikissä olisi ehkä ollut syytä mainita, jos näin kävi. Mielestäni pohtimalla kokoelmien paljastamia poeettisia nyansseja ja vertailemalla niitä keskenään, olisi ollut melko helpostikin havaittavissa jonkinlainen sekä kielen, että poetiikan kasvuprosessi. Tällaisia havaintoja Koskelainen ei tehnyt, syystä tai toisesta. Ehkä kyse on asenteesta, ehkä huolimattomuudesta. Jos olisi tehnyt, hän olisi asian maininnut. Sen verran minäkin olen runokritiikkiä lukenut, ja perillä runoudesta ja sen kentästä. Koskelainen tuli maininneeksi, että runouteni on poukkoilevaa. Hän ei kai koskaan tullut ajatelleeksi, miksi se on poukkoilevaa.

  5. Hieman vielä tuosta sanan ’keskeneräinen’ alkuperäisestä yhteydestä josta lähdit liikkeelle omassa kirjauksessasi:

    ”Ntamo on kuitenkin luonut myös nopean kustantamisen mallin, jossa keskeneräiset käsikirjoitukset tulevat liian nopeasti julkaistuksi.”

    En väitä että kaikki ntamon kirjat ovat keskeneräisiä vaan tuo julkaisemisen tapa luo tekijälle mahdollisuuden julkaista keskeneräistä. Tekijän oma moraali vaikuttaa ehkä enemmän tässä keskeneräisyydessä kuin ntamon luomat puitteet. Vanhassa perinteisessä mallissa joskus kustantamisen hitaudessa voi olla se hyöty että se pakottaa vielä kertaalleen käymään läpi käsikirjoituksensa olkoon käsikirjoitus sitten modernistisen ihanteen mukaisesti yhtenäinen kokonaisuus tai sitten jokin muu.

    Kenttää parisenkymmentä vuotta seuranneena en ole vakuuttunut siitä että jokainen ntamolta tullut kirja on loppuun asti mietitty. Hyviä ja erinomaisia käsikirjoituksia ei liiku erityisen paljon. Tämä on uskottavuusasia. Mutta ntamolta on tullut myös hyviä kokoelmia. Tästä syystä olenkin kirjassa hieman kahden vaiheilla asian suhteen. Julkaisemisen malli tukee nopeata julkaisemista mutta jotkut kuitenkin osaavat hyödyntää mahdollisuuksia hyvin.

    Eilisessä viestissä kirjoitinkin suunnilleen samaa mistä kirjoitat: 1950-luvulla runouden lukijat kysyivät mitä heidän tulee tietä runoja lukiessaan ja heille vastattiin: ei mitään, kaikki on runossa läsnä. Tällä hetkellä tilanne ei ole enää sama. Lukijan tulee tietää jotain runoutta lukiessaan.

  6. Eli tavallaan mahdollisuus keskeneräisen julkaisemiseen (ja tarkoittanet tässä tahatonta keskeneräisyyttä, eli huonoa laatua jonkinlaista perinteistä, ehkä modernistista – tai vielä vanhempaa – käsitystä vastaan). En hankaa vastaan tässä; mahdollisuushan toki on olemassa, mutten näe sitä kovin ongelmallisena, koska vähemmän kuin parikymmentä vuotta kenttää seuranneena, mutta kohta parikymmentä vuotta runoutta lukeneena, voi kuitenkin vetää lankoja yhteen ja todeta, ettei perinteisten kustantamojen hitaus ole myöskään tae laadulle. Sen hitauden läpi tihkuu myös huonoa laatua. Ehkä kokoelmat eivät ole keskeneräisiä, vaan tiiviitä, modernistisen ihanteen mukaisia luomuksia, mutta saattavat silti olla huonoja, eri mittareilla mitattuna vain. Tullaan jälleen tilanteeseen, jossa yksilön käsitykset kohtaavat keskenään ja kolaroivat kirjallisella kentällä toimivien käsitysten kanssa. Tämä on ongelmallista, jos ajatellaan lukijan lähtökohtaa (ja lukijaahan tämän asian tiimoilta on ajateltu: valinnan vaikeutta julkaisujen viidakossa, jossa jotkut teokset saattavat olla vielä keskeneräisiä).

    Otan esimerkin proosasta, joka todella on lukijalähtöinen ala. Toisin kuin runous, proosa varmemmin on suunnattu lukijalle, ns. ”suurelle yleisölle”, kuin esimerkiksi toiselle prosaistille. E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey on hyvä esimerkki kirjasta, joka on synnyttänyt ilmiön tai syntynyt ilmiöstä, osin kustantamismuotonsa vuoksi. Kotiäidit ahmivat sitä, kuten olemme otsikoista saaneet lukea. Myös myyntitilastot kertovat samaa. Heitä ei näytä häirinneen keskeneräisyys (vieläpä sellainen keskeneräisyys, jota tarkoitat). Tosiasiassa kuka tahansa vähänkään syvemmin proosaan perehtynyt voi kuitenkin huomata, että kirjalliselta laadultaan Fifty Shades of Grey on silkkaa sontaa. Onko sillä toisaalta merkitystä, jos lukijat pitävät siitä? Hekin ovat sen jostakin löytäneet (ja pitäneet), keskeltä viidakkoa. Okei, tämä on varmasti kielikysymys jne. Mutta mielestäni perusteet keskeneräisyydelle eli huonoudelle ovat vähän hataria. Ellei niiden tarkoitus sitten ole vain huolehtia ilmestyvän kirjallisuuden (kohdallamme nykyrunouden) kokonaisvaltaisesta laadukkuudesta jne., mikä olisi jälleen vähän arvelluttavaa (laadukasta nykyrunoutta olisi kuitenkin olemassa, kirjallisella mittarilla mitattuna siis).

    Minäkään en järin innostunut ole siitä, että kirjallinen kenttä muuttuu pintapuolisemmaksi, viihteellistyy.

    Olen eri mieltä kommenttisi kahden viimeisen lauseen suhteen. Viittaat lukijan tietämisellä jonkinlaiseen ihanteeseen, jossa lukija ja kirjoittaja kohtaavat: lukija löytää kaikki ne tarkoitukset, jotka kirjoittaja on tekstiinsä vienyt. Molemmat ovat ns. ”fiksuja”. Lukijan ei tarvitse ”ymmärtää” lukemaansa runoutta, ymmärtää sen kirjoittaneen taustoja (koulukunnat), nauttiakseen runoudesta. On Hyvä, jos hän tietää ennalta, mutta mitään pakkoa ei ole. Lukija ei ole tyhmä – hän voi tykästyä johonkin ja haluta oppia siitä lisää. Lisäksi: Koskelais-esimerkkini on hyvä esimerkki siitä, ettei tietämystä välttämättä käytetä, vaikka sitä olisi. jotkut muut arvot ajavat sen edelle.

    Ymmärrän ristiriitaisen olosi ntamon suhteen: minulla on samanlainen olo, kirjailijana vain. Merkintääni viitaten: itsetunto kirjailijalla ei ole kovin korkealla, kun jokaisen teoksen kanssa täytyy painia samojen uskottavuusongelmien ja asenteiden kanssa. Jokaiselle teokselle minun täytyy kerta toisensa jälkeen hakea uudelleen hyväksyntää. Kirjallinen kenttä ei anna tässä periksi. Enkä minä. Vain joidenkin ystävällisten lähteiden avulla (kuten Runouden ilmiöitä -kirja) saan joitakin vihjeitä siitä, että ehkä jokin teos on lunastanut paikkansa, luvan olla olemassa, kustannettuna. Mutta sittenkin sitä epäilee itseään, kun muutkin epäilevät. Ehkä epävarmuus on vain seikka, joka ajaa kirjoittamaan vielä paremmin? Toivottavasti.

  7. Kiinnostava puheenvuoro. Pitänee lukea mainitsemasi kirja, jos sen kautta saisi tuntumaa tälle romaanikirjailijalle melko vieraaksi jääneeseen suomalaiseen nykyrunouteen. Olen lukenut viimeisen viiden vuoden sisällä ehkä kaksi uutta suomalaista teosta ja nekin, koska tekijät ovat olleet tuttuja. Pidin kyllä molemmista.
    Olen monenlaisen runouden ystävä, koska sitä kautta pääsee tavallaan lähemmäs kielen ydintä sinänsä kuin narratiivisessa proosassa. Suomalaisesta uudesta kiinnostaisi juuri tässä blogitekstissä käsitelty kokeilevampi osasto. Kyllästyin lukijana uuden suomalaisen runouden suhteen joskus vuosituhannen vaihteessa mm. pateettisiin luontometaforiin ja liialliseen suunnitelmallisuuteen luovuuden ja intuition sijaan.
    Mutta noin yleensä, kokeellisen ja uuden kanssa on ollut vähän ongelmallista mistä aloittaa. Netissä runsaus estää laadun löytämisen. Kenties Parkon teoksesta löytyy jokin väylä aiheeseen. Tämä on tavallaan näkökulmastani kiinnostavaa, koska olen kaikenlaisten klikkien ulkopuolella ja kiinnostunut asiasta puhtaasti lukijan ja kielen rakastajan näkökulmasta, vaikka kirjailija olenkin.

  8. Ymmärrän hyvin että kommenttini ntamosta voi tuntua itsetuntoa nakertavalta. Kirjailijan työhön kuuluvat myös nämä ajoittain tulevat tuntemukset. Jos kustantamo toimii hieman eri tavoin, ja jos huomiota tulee ei tavalla kuin käsityksen mukaan muut vastaavassa tilanteessa olevat saavat, tilanne nakertaa itsetuntoa. Olen kokenut näitä tilanteita itse monta monituista kertaa. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään.

    Yksi runouden julkaisemisen paradoksi on se, että niin huono kuin hyväkin kokoelma myy keskimäärin yhtä paljon. Lukijan tai jonkinlaisen ostavan yleisön mukaan ottaminen ei toimi runouden arvottamisessa. Proosassa on totuttu siihen että melkoinen joukko julkaistuista teoksista ei ole laadullisesti hyviä mutta kun ne myyvät, ne ovat riittävän hyviä. Tämä ei toimi runoudessa.

    Tämä korostaa runoilijan omaa moraalia: jos haluaa tehdä hyvää runoutta, sitä tekee toisista lähtökohdista kuin sellaista kirjallisuutta joka myy tai saavuttaa heti vastakaikua. Se että kritiikkejä tulee, on jo hyvä asia: kirjasi otetaan vakavasti. Vastaanotto ei voi varmaan koskaan olla kirjailijaa tyydyttävä. Itselleni on kipeä asia se että vuoden 1997 jälkeen yhtään kirjaani ei ole arvioitu Hesarissa. Siihen ei ole varmaankaan mitään eityistä syytä, paitsi se että julkaisen harvoin.

    Perinteiset kustantamot eivät ole laadun tae mutta usein mielenrauhan. Usea runoilija suurella kustantajalla on rauhallisempi koska joko kustantaja aidosti tekee tai sitten sen kuvitellaan tekevän jotain runoilijan eteen. Itse olen tätä asetelmaa kritisoinut kauan aikaa ja myös tehnyt asioita jotka ovat luoneet vaihtoehtoisia meritoitumisen keinoja. Huomioni ntamosta lähtevätkin tältä pohjalta. En vertaa sen toimintaa suuriin kustantajiin. Runoilijan odotukset eivät aina toteudu ntamolla eivätkä monella muullakaan kustantajalla. Edelleen korostan että ntamon kautta on moni päässyt aivan hyvään alkuun.

    Hanna-Riikalle: Runouden ilmiöiden yksi tarkoitus on juuri se, että se tarjoaisi uusia reittejä runouteen. Siksi en ole niinkään esitellyt siinä yksittäisiä runoilijoita, etenkään 2000-luvun tekijöitä, vaan laajempia konteksteja runoudelle. ntamon esitteleminen kuuluu teokseen siksi että runouden julkaisemisen rakenteissa on tapahtunut suuria muutoksia 1990-luvun alun jälkeen. Näitä muutoksia ei ole lainkaan tapahtunut proosan julkaisemisessa.

  9. “Ntamon erityisluonne näkyy siinäkin, että ntamoa ja sen julkaisemia kirjoja voidaan pitää Leevi Lehdon käsitetaiteellisena runoteoksena.”
    Siis.. sanoiko em. lauseen Lehtolainen Hesarissa? Vai Parkko kirjassaan? Miten tuo muka pitäisi käsittää?

    Parkon kommenttiakin ihmettelen: ”1950-luvulla runouden lukijat kysyivät mitä heidän tulee tietä runoja lukiessaan ja heille vastattiin: ei mitään, kaikki on runossa läsnä. Tällä hetkellä tilanne ei ole enää sama. Lukijan tulee tietää jotain runoutta lukiessaan.”
    Olen nimittäin eri mieltä. Lukijan ominaisuudessa en halua ”tietää mitään” lukiessani runoa, ja minähän siitä päätän, lukijana. Luen koska haluan lukea. En kirjoittajanakaan voisi määrätä että olisi tiedettävä sitä ja tätä ennen lukemista. Parkko ei halua antaa mahdollisuutta viattomalle lukemiselle. Vai tarkoittaako hän, että Ntamon kirjoja lukiessa pitäisi tietää jotain käsittääkseen lukemaansa? Miksi pitäisi? Runo on runo, Ntamo on kustantamo, lukijan ei tarvitse tietää mitään runon ulkopuolista jos hän ei sitä halua. Kieli itsessään on voimakas ilmaisukeino, se riittää.
    Olen samaa mieltä siitä ettei kukaan voi määritellä onko joku runo valmis vai kesken, ja keskeneräisyys voi olla ilmaisukeino: lukija voi itse keksiä miten se jatkuu. Luulin että se on aivan selvä asia.

  10. Hei Arja, kiitoksia kommentista!

    Mainitsemasi lause löytyy ainakin Parkon kirjasta sivulta 79. En tiedä onko se ollut Hesarissa.

    Lausahduksen, että runoudesta pitäisi jotakin tietää jos aikoo lukea sitä, käsitän jonkinlaiseksi merkiksi käsityksestä, jonka mukaan runoutta lukevat vain yhdenlaiset henkilöt ja hekin ovat runoilijoita. Minusta se on kapea käsitys. Jos se on totta (mitä vahvasti epäilen), haluan taistella sitä vastaan. Runous on niin monipuolista, että sitä riittää kahlattavaksi ihan jokaiselle, moneen makuun. Ainakin sen pitäisi olla. Eikä tämä tarkoita sitä, että teoksia julkaistaan liikaa. Alleviivaan monipuolisuutta.

    Voisi ajatella, että runo – kuten mikä tahansa teksti – on aina keskeneräinen, kunnes se kohtaa lukijan. Tietysti jokaisella tekstillä on omat ihanteensa, joiden ääriä se pyrkii täyttämään milloin minkäkin käsityksen kohdalla. Ne ihanteet on tehty rikottaviksi.

  11. Haa, jos runoutta lukevat vain runoilijat, niin sittenhän runoilijaksi ei voi tulla muuten kuin syntymällä sellaiseksi, tai sitten runoilijaksi tulee jo pelkästään runoja lukemalla. Parkko ehkä haluaa korostaa tekemällä tehtyä rajaa runousoppia opiskelleiden ja tavisten välillä: kapea käsitys tosiaan, ettei runoja saisi ymmärtää kylmiltään. Tosiasiassa runoilijaa ei kiinnosta paljon kirjoittaessa se, moniko sen runon ’ymmärtää’, ja lisäksi lukijalla on ymmärtämisen suhteen oltava täysi vapaus.
    Minulle tuli hauska mielikuva runoilijasta vettä jääkuutiomuotteihin kaatavana työläisenä, kun ajattelin että hänen lukijoidensa on saatava tietää yhtä ja toista hänen runoistaan. Runousoppi olisi siinä se muotti. Sen äärellä kirjoittaja olisi tehdastyöläinen…
    Minusta on aika mustasukkaista ajatella että teoksia julkaistaisiin liikaa. Eiköhän ole kuitenkin niin, että lukijat viime kädessä päättävät sitten siitä mikä jää eloon ja mikä unohtuu. Jonkun mielestä niittykukat ovat hienompia kuin kasvihuoneessa kasvaneet, mutta se siitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s