Pärjäämisestä

Ylen ykköskanavalla on menossa kunnallisvaalitentti. Nyt ne puhuvat nuorten syrjäytymisestä. Ylläri pylläri.

Miksi työttömyys on merkki syrjäytymisestä? Miksi mielenterveysongelmat ovat merkki syrjäytymisestä? Eihän työtön ole syrjäytynyt, hän on ilman työtä. Sairastuneella ihmisellä on  yleensä mahdollisuus parantua, ja jos ei ole on varmasti mahdollista yrittää pitää hänet elämässä kiinni häntä miellyttävällä tavalla. Kysymys on resursseista, ymmärtämisestä ja tahdosta, vaihtoehdoista ja ihmisen arvostamisesta. Niitä kaikkia pitää yhteiskunnalla olla tarjota.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole hankala elää. Sen logiikka on hyvin yksinkertainen: rahalla pärjäät. Jos et peri rahaa, tai satu olemaan onnekas arvonnoissa, on polku menestykseen yleensä kaikilla kovin samanlainen: ensin pitää opiskella; sen jälkeen pitää opiskella lisää, sitten vielä vähän lisää kunnes valmistut hyvään, rahakkaaseen ammattiin ja voit aloittaa porvarillisen elämän. Toinen vaihtoehto – mikäli et halua opiskella, mutta haluat menestyä – on aloittaa yksityisyrittäjänä ja onnistua siinä. ”Mutta ei kannata epäonnistua, sillä silloin on uhkana syrjäytyminen”, sanoo hyvinvointiyhteiskuntamme. Sen järjestämä turvaverkko on kyllä kaikkien turvana selustalla. Siinä vain on isoja reikiä siellä täällä…

Pääasia on kuitenkin se, että jokaisen on menestyttävä. ”Menestyminen” on taikasana. Mutta entäpä he, ketkä eivät välitä menestymisestä? He, joiden prioriteettijärjestyksessä ensimmäisenä on mukava elämä, joka ei pyöri työn ja tilipussin ympärillä? Entäpä työntekijät, kuten lastentarhaopettajat, kunnossapitotyöntekijät, taiteilijat ja kulttuurialan ihmiset, kaupan kassat, lähihoitajat, lehdenjakajat, tehdastyöläiset, taksi- ja bussikuskit, poliisit ja palomiehet jne.? Heidän ammateissaan ei juuri rikastu; pitäisikö heidän sen vuoksi luopua työstään ja lähteä rahan perään?

Missä on perinteisten ammattien arvostus? Minne yhteiskunta on kadonnut? Tuntuu nimittäin, että työtehtävät ja ammatit yksipuolistuvat jatkuvasti. Tehdastyöt katoavat kun porukkaa irtisanotaan hirvittävällä vauhdilla, poliiseja on liian vähän ja heidän palkka on surkea, lähihoitajien palkkaus on röyhkeän matalalla tasolla ja kuinka raskasta työtä he tekevätkään! Taiteilijat elävät epäsäännöllisillä ja hirvittävän pienillä tuloilla, venyttävät sukanvartta uskomattomiin mittasuhteisiin tai tekevät parhaimmillaan kahta-kolmea työtä että pysyvät elämänsyrjässä kiinni.

Niin nuorille kuin aikuisillekin pitää olla vaihtoehtoja. Pitää olla erilaisia työpaikkoja tarjolla, erilaisia uria, antaa yhteiskunnan toimesta sellainen signaali että kaikki työ on arvokasta. Pitää antaa sellainen signaali, että vaatimattomampikin työ ja realistisemmat odotukset elämältä ovat ookoo. Menestymistä voi mitata muullakin kuin uramerkinnöillä tai pankkitilin saldolla. Ehdotan onnellisuutta. Että silloin yksilö on menestynyt, kun hän kokee olevansa onnellinen.

Silloin sairaat ja työttömätkin voivat menestyä. Hyvinvointiyhteiskunnassamme on sellainen merkillinen tapa, että ensin voivotellaan, kun jotkut eivät pärjää, kenties ovat vaarassa syrjäytyä, jotkut syrjäytyvätkin. Ja heti seuraavassa lauseessa annetaan ymmärtää, että he ovat epäonnistuneet elämässään.

Jokainen ihminen on arvokas. Yhteiskunta voisi tulla asiassa vastaan ja toimillaan kertoa, että työttömyys ei ole häpeäksi, eikä sairas ihminen arvoton.

Mainokset

6 kommenttia artikkelissa “Pärjäämisestä

  1. Olen itsekin kovin hämmästellyt tätä syrjäytymisen logiikkaa. Nykyään käytetään sanoja ”leimaten” todella herkästi. Ja mikä on sitten syrjäytynyt? Voihan se olla omaa valintaa, aivan tietoisestikin. Olen samalla linjalla kirjoituksesi kanssa ja lisäisin vielä että on moniakin syitä miksi ihminen ” syrjäytyy”, erittäin pätevät, vakavat syyt sekä laiskuus. Ei välitetä mistään, kun yhteiskunta ”hoitaa” kuitenkin. Se oma moraalinen kynnys on matalalla. Jokainen on arvokas ihmisenä, se pitäisi aina muistaa. Ei kuitenkaan ole tarkoitus että tuetaan niitä jotka eivät halua tehdä mitään, vaan tuetaan niitä jotka eivät kykene tai eivät löydä työtä, opiskelupaikkaa tms..Ihmisen arvostaminen ikävä kyllä on rahassa ja maineessa.

    Itse olen paljon ollut tekemisissä ns. ”syrjäytyneiden ” kanssa joten syitä on monia. Ihmisen elämä ei todellakaan ole vain ikähaarukassa 30-35v. hujakoilla, kuten niin monesti huomaa. Ja lisään vielä että se miten toisia ihmisiä, työtä ym arvostaa ja kunnioittaa tulee opitusta, eli jo perustasta kotoa!! Kaikki nivoutuu yhteen tavalla tai toisella. Joten syitä ei voi yksin hakea siitä joka ”syrjäytyy” vaan myös sen ihmisen takana olevaa ”verkostoa”, perhettä, taustaa on huomioitava, autettava, tuettava, jopa hoidettavakin!

    • Samaa mieltä, mutta mielestäni on hyvä avata tätä lisää: ”Ja lisään vielä että se miten toisia ihmisiä, työtä ym arvostaa ja kunnioittaa tulee opitusta, eli jo perustasta kotoa!!”

      Varmasti näin on, mutta entäpä koti; mistä se oppii? Ihminen osana yhteiskuntaa oppii yhteiskunnasta ja toisinpäin. Tarkoitan sanoa, että yhteiskunta antaa signaaleja ihmisille, miten pitäisi elää: ehkä signaali – josta on syntynyt käsitys, ettei tarvitse tehdä mitään sillä yhteiskunta hoitaa kuitenkin – ymmärtyy meissä nyt väärin. Ehkä se onkin signaali yhteiskunnalta, että sinä et pärjää tässä kilpavarustelussa – tämä kilpailu on liikaa sinulle. Olen sitä mieltä, että ”hoitamalla” näitä pudokkaita yhteiskunta vain tilkitsee reikiä, jotka se itse on saanut aikaan.

  2. Toki ihminen on osa yhteiskuntaa, mutta on silti vanhemmilla suuri merkitys neuvoa, kasvattaa, ohjeistaa omia lapsiaan, nuoriaan eteenpäin elämässä. Yhteiskunta voi antaa mitä vaan signaaleja joita ei varmasti nuori lapsi tai nuori aikuisuuteen astuva aina ymmärrä, asioita tulee kyseenalaistaa ja selvittää, mielestäni tässä on kuitenkin vanhemmilla tärkeä merkitys, eli kodilla. Se koti voi olla vaikka kasvatuslaitos, mutta koti senkin on oltava, paikka jossa turvallisuus luodaan, joka on yksi tärkeimmistä perustoista. Kun vanhemmilla ei riitä eväitä lastensa kasvattamiseen, silloin lapset, nuoret hakevat sen tiedon, taidon muualta joka ei välttämättä olekaan enään ”tasapainoista” ja oikeaa, vaan suuntana on häiriöt käytöksessä ja siinä miten suhtautuu elämäänsä ja itseensä.

    Olen kohdannut perheitä jotka oman työttömyyden myötä eivät ole voimissaan hoitamaan lapsiaan täysipainoisesti tai jokin sairaus koettelee isää tai äitiä, joka suistaa perheen raiteiltaan. Heitä on silloin autettava kaikin tavoin jotta lasten tasapaino säilyisi. Mielenterveyongelmat ovat merkittävä osuus siinä että nuoret ”syrjäytyvät”. Ja tuleeko ne ongelmat aina ulkoapäin, ei tule Suurin osa tulee kodin sisäisistä ongelmista, toki ulkopuolisen vaikutuksen myötä, mutta kyse onkin siitä osaako se ”koti” selvitä niistä vai ei. Uusavuttomuus on jo huipussaan. Vastuun kantaminen taas minimissään.

    Eikö se yhteiskunnan signaalia kuitenkin tulisi silloin kyseenalaistaa siellä kotona? Kuka sen sitten tekee? Mielestäni ei pidä sokeasti uskoa mitä ulkoa tulee, vaan kasvattaa sitä omaakin luottamusta itseensä ja omiin näkemyksiin, eikä kulkea valtavirran mukana.

    Ymmärrän näkökantasi. Se hoitaminen on oltava aitoon tarpeeseen perustuvaa, ei siihen että paikataan ”omia” virheitä. Yhteiskunnalla on myös vastuunsa siitä mitä se tekee., pitäisi ainakin olla.

  3. Tartun muutamaan kohtaan kommentissasi, jotka mielestäni hyvin juuri osoittavat sen, ettei nykyisen kaltainen yhteiskunta kaikessa suorituskeskeisyydessään ym. sovi kovin hyvin ihmiselle, ihmisluonteelle.

    ”Kun vanhemmilla ei riitä eväitä lastensa kasvattamiseen, silloin lapset, nuoret hakevat sen tiedon, taidon muualta joka ei välttämättä olekaan enään “tasapainoista” ja oikeaa, vaan suuntana on häiriöt käytöksessä ja siinä miten suhtautuu elämäänsä ja itseensä.”

    Samaa mieltä, että lapsi ja nuori hakee peilejä jatkuvasti ympäristöstään. Niin tekevät aikuisetkin, tosin kehittyneemmällä analyyttisyydellä. Eväät loppuvat yleensä epäonnistumiseen. Epäonnistumisen mahdollisuutta kasvattaa pelko epäonnistumisesta, sillä silloin yritetään yhä lujemmin onnistua – tiputaan korkeammalta. Suomalainen mielenlaatu yhdistettynä onnistumisen pakkoon on huonoin mahdollinen yhdistelmä. Jöröimmät eivät kaipaa tai halua apua, kokevat sen häpeälliseksi (enkä ihmettele, sillä yhteiskunta tällaisenaan jakaa ihmiset melko raakasti kahtia: hyviin ja huonoihin, epäonnistujiin ja onnistujiin). Toiset taas hakevat apua, mutta eivät saa sitä koska avun hakeminen ja saaminen on tehty vaikeaksi: mielenterveytensä kanssa keikkuvat käännytetään poliklinikoiden ovilta resurssipulan vuoksi, työssä jaksamisen kanssa taistelevat sairastuvat entisestään, koska työpaikkojen ajatusmaailma on edelleen sellainen, että joko paiskit täysillä töitä tai et paiski ollenkaan. Sopeutettua työtä on hankala tehdä, koska työmaailma kovin huonosti ymmärtää sellaista. Julkisella puolella sairaat odottelevat jonoissa hoidon saamista. Terveyskeskukset ovat täyteen ammuttuja, aikoja ei meinaa saada, lääkärit ovat ylikuormitettuja, usein heikompitasoisempia, kuntien surkeasti hoidettujen talouksien ja kuntaliitosten myötä terveyspalvelujen välimatkat vain kasvavat. Sitten yhteiskunta antaa sellaisen signaalin, joka kertoo: jos sinulla olisi rahaa, olisit voinut hoitaa itsesi yksityisellä puolella kuntoon. Olisit jo kunnossa, kun nyt vasta odottelet jonossa.

    Lapset ottavat oppinsa vanhemmilta, tottakai. Mutta miten lapset voivat kasvaa rauhassa, ja saada ne opit joita tarvitsevat, kun vanhemmillakin sukupolvilla on vaikeuksia ymmärtää nyky-yhteiskuntaa ja sen määreitä? He joutuvat työskentelemään täysin samassa maailmassa, samoilla pelisäännöillä, jotka kenties ovat matkan varrella radikaalisti muuttuneet: työelämässä kokemus ei ole enää mitään muuta paitsi merkki siitä, että alat olemaan vanha ja raihnainen. Työtä on tarjolla, mutta sitä ei ole saatavissa. Opinnoissaan epäonnistunut nuori etsii työtä ja toteaa, että realistisia työmahdollisuuksia on vain heille, jotka ovat onnistuneet työssään. Vanhemmat, joiden nuoruudessa tilanne on ollut toinen ja työtä on saanut kun on vain kävellyt ovesta sisään ja tuonut aikeensa esiin, eivät osaa hekään toimia nykyisillä työmarkkinoilla – ainoa mitä he voivat, on vain toistaa mantraa ”pitää opiskella”.

    Tai entäpä asuntopolitiikka? Olen itse hyvä esimerkki siitä, kuinka nurinkurista valtion ja kuntien asuntopolitiikka on. Minun ja vaimoni piti muuttaa Helsingistä Riihimäelle osin siksi, ettei ollut mitään järkeä asua vuokralla pääkaupunkiseudulla: vuokrat ovat niin korkeat. Omistusasunnossa asuminen tuli halvemmaksi. Outoa. Eikö vuokra-asumisen pitäisi juuri olla edullisempaa? Jälleen signaali: onnistu niin, että voit saada lainaa ja ostaa oman asunnon. Vuokralle jääminen tarkoittaa pieni- ja keskituloiselle sitä, että elintaso putoaa entisestään.

    On todella niin, kuten kirjoitat, että vanhempia on autettava, jotta heillä on mahdollisuus taata lapsille hyvät kasvuolosuhteet. Yhteiskunnan pitäisi myös antaa tukea siihen, ettei onnistumisen pakkoa syntyisi. On vain fakta, että jokainen ei voi onnistua elämässään niin kuin tahtoisi. Meillä jokaisella on omat rajamme.

    Mielestäni kodin vanhempien huono selviytyminen yhteiskunnan signaaleista ja säännöistä ei ole uusavuttomuutta. Se on oire yhteiskunnasta, joka ei toimi oikein kaikkien kohdalla. Miten kodit ja vanhemmat voivat varmistaa, että lapsi esimerkiksi saa rauhassa kasvaa nuoreksi ja aikuiseksi, kun yhteiskunta nimenomaan haluaa lapsen kasvavan mahdollisimman nopeasti: hänen panostaan työssä, veroeuroja jne. kaivataan kipeästi. Ristiriitaista signaalia voi toki kyseenalaistaa, mutta kuinka se on mahdollista tehdä, kun joudutaan kuitenkin toimimaan yhteiskunnan asettamien sääntöjen mukaan?

    Samaa mieltä, ettei tarvitse kulkea valtavirran mukana, mutta onko se tosiasiassa realistinen vaihtoehto?

  4. Tuo terveys- ja sosiaalipuolen laadun huonontuminen on jo ihan hälyyttävää ja hävettävää! Leikkauksia tehdään, luodaan uusia malleja miettimättä onko se hyvä vai huono. Kaikki kehitys ei todellakaan ole kehitystä eteenpäin. Kuten olemme huomanneet! Ja kirjoituksesi sen tuo hyvin esille. Yksityistämiseen tähdätään, se on ollut näkyvissä jo monia vuosia. itse olin aina vastarannan kiiski kun oltiin näistä asioista naamakkain päättäjien kanssa. Ja olen vahvasti sitä mieltä, kun valitaan niitä päättäjiä, valitaan ne jotka tietää ja osaa, ei niitä jotka kuvitelee tietävänsä ja osaavansa. Ettei olisi ihan sirkusta koko touhu, kuten on saanut nähdä.

    Tuosta uusavuttomuudesta pari sanaa. Eräs esimerkki nuorista, he ovat valmiita lähtemään perhettä perustamaan ym osaamatta edes huolehtia itsestään tai saati sitten pienestä vauvasta. Joten sen yhteiskunnan apu on jälleen tervetullutta, kun oikeasti pitäisi ensin varmistaa että kykenee huolehtimaan itsestään ja sitten vasta muista! Onko tämä yhteiskunnalta tulevaa signaalia, minusta lähinnä tyhmyyttä.

    Silti se kodin perusta on tärkeää, siitä ei pääse mihinkään. Se on ainoa paikka missä pitäisi siis pitäisi olla turvallista ja hyvä kasvaa. Ja niitä malleja sieltä saadaan hyviä että huonoja.

    Kävin mietimään tuota lausettasi, että ”meillä jokaisella on omat rajamme” Onko? Vai onko se niin että itse luo ne rajat? Ja mikä se raja on, rahallinen vai mikä? Ja se että ei voi onnistua niin kuin haluaisi? Eikö tuo kerro omasta arvostuksestaan? Entä kun ajattelee niin että on onnistunut juuri niin kuin on ollut mahdollista. On paljon mihin voimme itse vaikuttaa, kuten siihen miten arvotamme omaa itseämme, työtämme jne. Oma ajattelumallimme on joko negatiivinen tai positiivinen. Olen sitä mieltä että ihminen itse voi juuri onnistua niin hyvin tai huonosti kuin itse haluaa! No ,ehkä tässä menen jo syvempiin vesiin, kasvun ym ajattelumallin kautta.

    Tuohon ”realistinen vaihtoehto” sanoisin että, ne päättäjät joita kansa valitsee, ikävä kyllä määrää niitä uudistuksia ja sääntöjä. Ehkäpä tasoa pitäsi hiukan jo nostaa. On hienoa että rivimies valitaan, mutta se rivimies voisi osatakin jotakin, eikä vain kuvitella osaavansa. Nykyään on niin erilaiset mentaliteetit olla päättäjä, kuin se mikä minulle on tärkeää. Raha siellä puhuu ja hieno asema, ei maalaisjärki eikä tieto, osaaminen eikä laatu! On toki joukossa niitä päteviäkin. Mutta suuntaus ei ole aina ihmisen parhaaksi. Ja se kaikki mitä päätetään näkyy aina siellä kotona.
    Ja edelleen olen se vastarannan kiiski ja mikä onkaan hyvä paikka saada äänensä kuuluviin kuin juuri blogi, kun sitä vielä luetaan, se on jo plussaa! :))

  5. ”Tuosta uusavuttomuudesta pari sanaa. Eräs esimerkki nuorista, he ovat valmiita lähtemään perhettä perustamaan ym osaamatta edes huolehtia itsestään tai saati sitten pienestä vauvasta. Joten sen yhteiskunnan apu on jälleen tervetullutta, kun oikeasti pitäisi ensin varmistaa että kykenee huolehtimaan itsestään ja sitten vasta muista! Onko tämä yhteiskunnalta tulevaa signaalia, minusta lähinnä tyhmyyttä.”

    On se signaali, ja signaali on sellainen että ”aikuistu mahdollisimman nopeasti”, kuten jo aiemmassa kommentissa totesinkin. Nykyisessä yhteiskunnassa nuori ei saa olla nuori rauhassa – on kasvettava tiettyjen mallien ja muottien mukaan, jo varhain tiedettävä minkälaiseen ammattiin tähtää ja mitä varten alkaa rakentaa elämäänsä. Se on väärin. Ei viisitoistavuotiaan pitäisi olla vielä tilanteessa, jossa valitaan tulevaa ammattia.

    ”Kävin mietimään tuota lausettasi, että “meillä jokaisella on omat rajamme” Onko? Vai onko se niin että itse luo ne rajat? Ja mikä se raja on, rahallinen vai mikä? Ja se että ei voi onnistua niin kuin haluaisi? Eikö tuo kerro omasta arvostuksestaan? Entä kun ajattelee niin että on onnistunut juuri niin kuin on ollut mahdollista.”

    Tottakai, tiettyyn pisteeseen asti määritämme omat rajamme. Mutta kaikkeen ei pysty ihminenkään, vaikka haluaisi. Nykyajalle ominainen rajojen asettaja on joko mentaalitason stoppi tai fyysinen väsähtäminen. Terveys asettaa rajoja, eikä niihin aina voi vaikuttaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi. Tästä olen nähnyt esimerkkejä, läheltäkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s