Melancholia ja väistämättömän lopun kauneus

Lars von Trierin Melancholian katsomisen jälkeen kaikki tuntuu kovin pieneltä. Yritän yleensä olla pitämättä von Trierin elokuvista, koska pidän niistä niin paljon. Melancholian kohdalla yritin jälleen, mutta epäonnistuin nytkin, ja rankasti. Sanottakoon, että Melancholia on ehkä paras tänä vuonna näkemäni elokuva.

Onhan se komeaa, kun tekniikka on edennyt niin valtavasti eteenpäin, että kun elokuvassa horisonttiin ilmestyy planeetta ja se tulee kohti, sen aiheuttamaan lievään paniikkiin ja suruun (maailmanloppu on elämänloppu) on helppo samaistua.

Kuten elokuvan dvd-painoksen takakansitekstissäkin sanotaan, ”maailmanloppua ei ole koskaan kuvattu näin hiuksia nostattavan kauniilla tavalla”. Tuosta olen muuten samaa mieltä, mutta minun hiuksiani se ei nostattanut – ajoin eilen nimittäin pääni kaljuksi. 

Kauneinta von Trierin kuvaamassa maailmanlopussa on sen lohdullisuus ja lähes puhdas kauneus: siihen ei juurikaan sekoitu surua menettämisen pelosta, vaan päin tuleva uhka – väistämätön loppu – on jättiläismäisessä koossaan niin musertava, että sen alle kun antautuu, ja antauduttava on, loppu näyttäytyy kauniimpana kuin voisi kuvitellakaan. Ajatus siitä ettei mitään voi tehdä, vapauttaa.

Elokuvan henkilöhahmot ovat likimain hauskoja. He ovat vähän kummallisia, mutta silti vähän tavallisia. Kirsten Dunstin näyttelemä Justine on onneen kykenemätön eksyjä, hänen miehensä Michael (Alexander Skarsgård) taas tavallinen mies: viivat ovat viivoja, musta ja valkoinen värejä. Justinen sisarpuoli Claire (Charlotte Gainsbourg) elää virtaviivaista ja muottiin valettua elämäänsä perheensä kanssa (aviomiestä esittää Kiefer Sutherland).

Kahden (puoli-)sisaruksen välinen ristiveto on omiaan toimimaan johdantona elokuvan jälkimmäiselle puolikkaalle, koko toisen osan kestävälle finaalille. Justine ei pysty onnellisuuteen, vaikka on juuri mennyt naimisiin; on aivan kuin aistivinaan jotakin kauheaa tapahtuvaksi. Claire yrittää piristää häntä, hoitaa häntä ylös masennuksesta. Clairen mies kylpee ensin onnessa saadessaan seurata, kuinka maapallon ohittaa kaunis ja suuri planeetta. Kun planeetta kääntyykin ympäri, ja uhaksi, hän ei kestä ajatusta kuolemasta, ja paradoksaalisesti: kuolee.

Sisarpuolten asemat kääntyvät toisin päin, kun loppu on ilmoittautunut väistämättömäksi. Silloin rohkeus ja käsitys nostavat päätään, ja istuvat rauhallisesti katsomaan miten kaunis loppu onkaan.

Miten kaunis elokuva onkaan.

Advertisements

2 kommenttia artikkelissa “Melancholia ja väistämättömän lopun kauneus

  1. Loistava ja kaunis. Ja niin monitasoinen, että minusta se oli kaikkea muuta kuin pitkästyttävä. Olin elokuvan jälkeen vuorokauden heikossa mielentilassa, kunnes tajusin hengittää ulos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s