Runouden raja-aitajuoksu

”Yritämme tavoittaa ne teatterin peruselementit joista 200-300 vuoden aikana on erkaannuttu. Pyrimme yleisön ja esiintyjien vuorovaikutukseen, keinotekoisten raja-aitojen rikkomiseen … Teksti porautuu aikansa sielunmaisemaan, puhuu maailmasta toisessa potenssissa.”

Näin sanoi Arto Melleri eräässä henkilöhaastattelussa, joka osui silmään Martti Anhavan kirjoittamasta Melleri-biografiasta Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011).

En osaa olla teatterista oikein mitään mieltä, sillä käyn teatterissa niin harvoin, mutta Mellerin lausahdus kuvaa aika hyvin asennettani runouden kirjoittamiseen; yksi nykyrunouden keinotekoisista raja-aidoista on se, että se on ”nykyrunoutta”. Se pitää kaataa.

Puheenvuoroja. Nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta (Poesia 2012) on kiinnostava teos; se luotaa niin esseen kuin runoudenkin keinoin nykyrunouden yhteiskunnallisuutta. Teoksen tekstien perusteella yhteiskunnallisuutta ei nykyrunoudessa juuri ole.

Tätä ei pidä käsittää väärin – yhteiskunnallisuus on lavea käsite ja em. teos myös pyrkii esittelemään nykyrunouden yhteiskunnallisuutta laaja-alaisesti, liiankin laaja-alaisesti. Ongelma siis piileksii lähinnä itse yhteiskunnallisuudessa. Odotin, että teos olisi tarkemmin esitellyt tänä päivänä julkaistavaa yhteiskunnallista runoutta, tuonut konkreettisemmin esille esimerkkejä yhteiskunnallisesta runoudesta sekä sen tekijöistä, nimenomaan tässä ajassa. Esimerkeiksi otettakoon vaikkapa Juho Niemisen teos Muovin kukkia (Helsinki-kirjat 2010) tai Jukka Viikilän tuotanto.

Ajoittain on sellainen olo, että nykyisellään runous marginalisoituu entisestään, vaikka se onkin kenties parhaimmassa asemassa vuosikausiin; jokaiselle on jotakin: lavarunoutta, röyheän rokahtavaa rrrunoa, on valtakunnansalin kaapin päälle nostettuja ikoneja – niin uusia kuin vanhojakin tekijöitä, murrerunoutta, ääni- ja kuvarunoa, vaikka mitä.

Todennäköisesti tuntemukseni on vain illuusio juuri siitä syystä, että nykyisellään runous levittyy entistä laajemmalle alueelle ja runoutta kuluttavien, kohdeyleisön taakka harteilla kevenee tasapuolisemmin. Ei huolta sinällään, siis.

Mutta puhutteleeko runous? Ottaako se vastaanottajaa korvasta kiinni ja vetelee avokämmenellä litsareita? Herättääkö se lukijan ajattelemaan? Vai eriytyykö nykyrunous kaikessa laajuudessaan entisestään yhteiskunnasta; kasvaako yhteiskunnan kylkeen massiivinen marginaali, joka ei puhuttele, kosketa ihmistä?

Käsitän Mellerin lausahduksen siten, että tekemämme taiteen pitäisi jollakin tavoin olla kosketuksissa aikaan jossa elämme. Tarkemmin: ihmisiin, jotka kanssaelävät ajassamme. Silloin runossa toteutuu jonkinlainen vaadittu totuudellisuus, jota aikaa kestävä teos yleensä tarvitsee.

On helppo todeta, että kaikki taide on osallinen omaan aikaansa, sitä ei voi eikä pidä kiistää. Voidaan kuitenkin kysyä, millä tavoin taide on onnistunut tehtävässään, jos se ei herätä vuorovaikutusta. Kysymys kuuluukin, kuinka esimerkiksi minä runoilijana onnistun luomaan vuorovaikutuksen mahdollisuuden teoksiini? Voiko ihminen elää niissä, voivatko ne elää ihmisessä?

Minkälaista vuorovaikutusta nykyrunouden tulisi saada aikaan?

Runouden kirjoittaminen tai lukeminen ei ole salatiedettä. Ne eivät vaadi opintoja ja kaavamaisia analyyseja, eivät rohtoja ja yli-inhimillisiä taitoja tai aisteja. Pelkkä käsitys riittänee.

Nykyrunouden pitäisi ottaa mallia nykyproosasta – sen pitäisi peilata paremmin nykyaikaa ollakseen parempaa nykyrunoutta.

Mainokset

8 kommenttia artikkelissa “Runouden raja-aitajuoksu

  1. Nykyrunous on ongelmallinen, mihinkään kiinnittymätön käsite ja saa helposti negatiivisia kaikuja suppeimmissa muodoissaan.

    Tuo Poesian kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, pitänee tutustua lähitulevaisuudessa. Kuulostaa yllättävältä ettei kirjan mukaan yhteiskunnallisuutta olisi (vai oliko tämä oma havaintosi?), varsinkin kun Poesiaan kiinnittyneet runouden pinnat ovat pitäneet esillä runouden poliittisuutta kielirunouden yms. näkökulmasta. Voi tietysti kysyä kenen mielesä se tarkoittaa yhteiskunnallisuutta.

    Taannoisessa Luutiin keskustelussa (olisikohan liittynyt Tähtisen Vihreä Lanka-manifestiin) lueteltiin kyllä runsaasti esimerkkejä nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Ei teoksen tarvitse olla yht.kunnallisen ajattelun kyllästämä, muutama viipale riittänee.

    Lavarunous ja eräs murrerunoilija tuntuvat saavan kontaktin yleisöön, mutta on tämä sitä ”vuorovaikutusta” ja ”puhuttelevuutta”? Ehkä ymmärsin väärin, mutta toiveesi vuorovaikutuksesta vaikuttaa kovin ristiriitaiselta. Siinä vaiheessa kun runo todella vetelee litsareita (omalla poetiikallaan tai asenteellaan) lukijan tai kuulijan korville, suurin osa yleisöstä lopettaa lukemisen tai vaihtaa maisemaa. Ehkä voit avata tätä ajatustasi hieman? En myöskään ymmärrä mikä on se ”totuudellisuus”, jonka taide saavuttaa ollessaan kosketuksissa aikaansa. Ajankohtaiseksi heittäytyminen ei ole (ainakaan minulle) ensimmäinen mieleentuleva asia aikaa kestävien teosten suhteen.

    Vaatimus taiteen yhteydestä omaan aikaansa on kummallinen, vaikka se usei(mmi)lla taiteilijoilla jollain tapaa toteutuukin. Eipä meillä olisi esim. Mirkka Rekolan tuotantoa noilla kriteereillä. Taide kadottaa oman sisimpänsä, merkityksensä ja uskottavuutensa jos se vuorovaikutuksen nimissä sortuu kosiskelemaan mahdollista yleisöä. Karrikoiden voisi ajatella taiteen muuttuvan viihteeksi tarttuessaan ajankohtaisuuden ja kaupallisuuden ”haasteisiin”. Proosan puolella on nähtävissä säälittävää laskelmointia ”ajankohtaisiin aiheisiin” tarttumisessa. Toivoakseni et tarkoittanut tätä, että sieltä pitäisi runouden ottaa mallia. Runouden keinot, mahdollisuudet ja tavoitteet liikkuvat hieman eri sfääreissä kuin proosan.

    Voi toki olla, että taide toisinaan muuttuu hyvin haasteelliseksi ja jää pienen joukon ”ymmärtämäksi”. Mutta taidetta ei voi arvottaa suosion mukaan. Taide on onnistunut tehtävässään kun se onnistuu vuoropuhelussa yksittäisen kokijan mielessä.

    Uskon kaiken taiteen pyrkivän kontaktiin kokijansa kanssa, mikä on runsaan tarjonnan myötä vaikeaa. Lainaan hermeettisyydestä ja sisäänpäinsulkeutumisesta aikanaan syytettyä Paul Celania: ”Runo tahtoo toisen luo, se tarvitsee tuota toista, se tarvitsee vastapuolta. Se etsii vastapuolen, se puhuu itsensä sen luo.”

    Niin, pyrin kirjoittamaan täysin vilpittömästi, joten toiv. kommenttini ei näyttäydy riidanhaluisena tms.

  2. Pitkä kommentti, kiitos siitä. Pitkä on tämäkin.

    Kyllä, Poesian kirjasta tekemäni havainto on oma havaintoni. Niin kuin kirjoitin, ”Odotin, että teos olisi tarkemmin esitellyt tänä päivänä julkaistavaa yhteiskunnallista runoutta, tuonut konkreettisemmin esille esimerkkejä yhteiskunnallisesta runoudesta sekä sen tekijöistä, nimenomaan tässä ajassa.”, oikeastaan ainut esimerkki suomalaista yhteiskuntaa luotaavasta runoudesta on Sinikka Vuolan kirjoitus Juha Vakkurin teoksesta Puolarmetsän puut (Johnny Kniga 2003), joka ei aivan täytä toivomaani määrettä (”nimenomaan tässä ajassa”).

    Olin odotellut konkreettisia esimerkkejä yhteiskuntaa riipivistä nykyrunoilijoista ja teoksista, mutta sen sijaan teos sisältää hyvin kattavasti kirjoituksia noin muutoin. Ei kuitenkaan teoksista. Toki joitakin yksittäisiä viitteitä, mainintoja, suomalaisiin teoksiin kirjasta löytyy, mutta olin odottanut perusteellisempaa käsittelyä.

    ”Siinä vaiheessa kun runo todella vetelee litsareita (omalla poetiikallaan tai asenteellaan) lukijan tai kuulijan korville, suurin osa yleisöstä lopettaa lukemisen tai vaihtaa maisemaa.”

    En milloinkaan odota, että yhteiskunnallista runoa luettaisiin massoittain. Mutta nykyrunouden tilanteen ja statuksen huomioon ottaen sen täytyy olla ravistelevaa, järkyttävää, ennen kuin se herättää vuorovaikutusta. Tällä hetkellä nykyrunous herättää kapealla rintamalla vuorovaikutusta, joka on lisäksi vielä niin laimeaa ja tahmaista että ihan itkettää. Runopojat heräävät märkiin uniinsa, mutta mites muut? Runon pitää herättää ihmetystä, osoittaa hyvää makua olemalla pahanmakuista. Ajattelu & keskustelu eivät herää, mikäli aihetta ei kukaan edes huomaa.

    Mua ärsyttää tendenssi ajattelumallista, jonka mukaan nykyrunouden pitää etsiä uusia tapoja olla olemassa, tai jotenkin muuten mennä eteenpäin – eikö ainaisen liikkumisen sijaan voitaisi ajatella, että tekstit olisivat purevammin kiinni yhteiskunnassa, tässä ajassa. Että edelle menisi se mistä kirjoitetaan sen sijaan, että ajatellaan ja keskitytään siihen, miten kirjoitetaan.

    Tähän otan esimerkiksi proosan, kun siitä oli puhetta: nyt, kun proosaa ollaan nostamassa ja sen uudistumista/uudistamista tuomassa enemmän framille, on esimerkeiksi nousseet taas eskeliset & co. Miksi ihmeessä, samat naamat ja samat teokset kuin entisaikaan? Juha Seppälä, joka kirjoittaa nykyäänkin lähes prikulleen samalla tavalla kuin on aina kirjoittanut – ja miehen urahan on pitkä ja mallikas – tuntuu jotenkin kummallisesti uudistuvan jokaisen teoksen myötä: hänen teoksensa ovat yhteiskunnallisia, ne ovat kiinni ajassa jossa ilmestyvät. Aiheet ja tematiikka ovat kehiteltyjä, tarkoin mietittyjä. Ne ovat kiinnostavia, ansiokkaita, mutta eivät todellakaan säälittäviä. Toisen esimerkin otan ulkomailta: Houellebecq. Hänen kirjansa saavat paikoitellen voimaan pahoin; se jo pelkästään on merkki nykyajasta.

    Väitän, ettei enää ilmesty samalla tavalla ”aikaa kestäviä” teoksia, kuten ennen, koska aika on erilainen. Eritoten tulevaisuudessa, jolloin nyt julkaistavien teosten kestävyys testataan.

    ”Proosan puolella on nähtävissä säälittävää laskelmointia “ajankohtaisiin aiheisiin” tarttumisessa. Toivoakseni et tarkoittanut tätä, että sieltä pitäisi runouden ottaa mallia. Runouden keinot, mahdollisuudet ja tavoitteet liikkuvat hieman eri sfääreissä kuin proosan.”

    Vuorovaikutus ja kosiskelu ovat totaalisen eri asioita. Totuudellisuus näkyy juuri siinä, että puhdas, hyvä ja rankka vuorovaikutus ei vaikuta kosiskelulta. Kosiskelu on aina ”vähän sinne päin”; läpinäkyvää ja ärsyttävää.

    Ongelma ei siis ole proosan, vaan sen tekijöiden. ”Säälittävä laskelmointi” voisi olla moneen muuhunkin liittyvä kuvaus; tekijöiden täytyy terästäytyä. Esimerkki: Suomen sodista saadaan edelleenkin aiheita romaaneihin – sepäs haukotuttaa, ja toisaalta helpottaa omaa lukemisurakkaa: nuo jää lukematta systemaattisesti.

    Uuskumma on hyvä esimerkki yhteiskunnallisesta proosasta: se on tietynlainen peili ja kuvaus ajasta jossa elämme. Uuskummassa vain odotushorisonttia rikotaan säännönmukaisesti ja se tekee siitä juuri kiinnostavan. Se tuo julki totuuksia salakavalasti, niitä kyseenalaistaen, silti alleviivaamatta.

    ”Uskon kaiken taiteen pyrkivän kontaktiin kokijansa kanssa, mikä on runsaan tarjonnan myötä vaikeaa.”

    Tähän sanoisin raakasti: hölynpölyä. Runsaalla tarjonnalla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Kaikki taide kaiketi pyrkii kontaktiin, mutta millaisella ruudilla tekijä on sen mahdollisuutta ryydittänyt? Mulle tulee tällä hetkellä mieleen nykyrunoudesta verbi ”nysväys”.
    Hyvään kontaktiin ei tarvita massojen liikkumista; kyllä yksikin ihminen pystyy venettä keikuttamaan. Yksi ihminen voi kirjoittaa järisyttävän runokokoelman, ja yksi ihminen voi järistyä siitä loppuelämäksi. Enempää ei tarvita.

  3. ”Hyvään kontaktiin ei tarvita massojen liikkumista; kyllä yksikin ihminen pystyy venettä keikuttamaan. Yksi ihminen voi kirjoittaa järisyttävän runokokoelman, ja yksi ihminen voi järistyä siitä loppuelämäksi. Enempää ei tarvita.”

    Juuri tätä luulin tarkoittaneeni. Taidan ilmaista itseäni epäselvästi.

  4. Kenties ilmaisit, kenties et.

    Tarkoittanet tätä kirjoittamaasi: ”Voi toki olla, että taide toisinaan muuttuu hyvin haasteelliseksi ja jää pienen joukon “ymmärtämäksi”. Mutta taidetta ei voi arvottaa suosion mukaan. Taide on onnistunut tehtävässään kun se onnistuu vuoropuhelussa yksittäisen kokijan mielessä.”

    Tuossa on minusta juuri se ongelma. Runous marginalisoituu entisestään (enkä tarkoita, että marginalisoituminen olisi välttämättä joka tapauksessa huono asia – joissakin valoissa se sitä on).

    Tietenkään taidetta ei voi arvottaa suosion mukaan, se on päivänselvää. Tosin ensin pitäisi arvottaa, mitä on taide ja mitä on suosio, ja minkälaisia erilaisia menestyksellisiä ja merkityksellisiä suhteita niiden välillä voi olla/on, ennen kuin vedämme yhteen noin maalaisjärjellä varustetun toteamuksen.

    Alleviivaan tätä: taide ei onnistu automaattisesti, kun se pääsee vuorovaikutukseen kokijan kanssa. Onnistuminen pitäisi mitata siitä, millaiseen vuorovaikutukseen se pääsee, ja millaisia reaktioita – ajatuksia – se kokijassa aiheuttaa? Nyt puhun tietynlaisesta laadusta. Ja tässäkin tarkennan vielä nykyrunouden ongelman: se pääsee laadukkaaseen, huomioita herättävään vuorovaikutukseen liian yksikantaisen, yhdenlaisen kokijapiirin kanssa.

    Hyvä yhteiskunnallinen runous on sitä, ettei tarvitse olla nykyrunoilija tai kirjallisuuden opiskelija tai -tutkija ymmärtääkseen, että tässä on nyt jotakin joka tartuttaa, antaa aihetta pohdiskeluun ja pakottaa kanssaan vuorovaikutukseen.

    Oikeat, tärkeät kysymykset on siis (jonka kirjoituksessanikin jo mainitsen): minkälaista yhteiskunnallisuutta runouteen kirjoitamme, ja millä keinoin, millä tavoin ja kuinka hyvin sen teemme? Kuka on yleisö?

    Viittaan tähän: ”varsinkin kun Poesiaan kiinnittyneet runouden pinnat ovat pitäneet esillä runouden poliittisuutta kielirunouden yms. näkökulmasta. Voi tietysti kysyä kenen mielesä se tarkoittaa yhteiskunnallisuutta.”

    Aivan. Hyvin harvan mielestä. Ja vielä harvempaa edes kiinnostaa. Se ei haittaa mitään, marginaali on ok, mutta samalla tuo on myös osoitus siitä, että ko. yhteiskunnallisuus on juuri sitä, mitä ainakaan itse en runoudesta etsi, sillä kyse on edelleen siitä miten teemme sitä mitä teemme, ja miksi emme tee toisin ja kuinka se puhuttelee minua ja minua ympäristössäni.

    • Hyvä Teemu,

      en ymmärrä miksi niin kutsuttu ”tyhmän yleisön paradigma” pitää valjastaa käyttöön miltei aina kun runoudesta puhutaan. Minua ainakin tympäisee ajatella, että kirjoittaja on jotenkin niin pystyvä ja ainutlaatuinen olento, että tullakseen ymmärretyksi hänen tulee laimentaa mielenkiintonsa kohteita, syitään niitä tavoitella. Voidaan myös kysyä, miksi kirjallisuudesta keskusteleva inehmo tietää aina niin hyvin, mitä ja miten muille tulisi kirjoittaa. Ja edelleen voidaan kysyä, mitä ymmärtäminen yleensä on? Ja mikä lopulta on vaikeuden suhde tähän. Ainakin itse uskon kaimani mainitseman Paul Celanin tavoin, että ymmärrys on yleensä jotain joka on vasta tekeillä, jotain johon esimerkiksi runouden kaltainen kieli suuntaa, jotain joka syntyy lukija- ja lukutilannekohtaisesti.

      Yksinkertaistettuna: hyvä kirja huokuu vaikutelmaa, että kaikki on motivoitua vaikka kaikkea ei (heti) ymmärtäisikään. Ja kuinka usein kaiken muka ymmärtää. Olen esimerkiksi jokseenkin varma, että kukaan ei pidä hallussaan avainta Celanin käännösvalikoiman kaikkiin arvoituksiin. Silti se mitä siitä ymmärtää, tilanteet joissa ”aikaan lähetetty pulloposti” ja lukija kohtaavat, ovat niin antoisia, että niiden voitelemina alkaa uskoa myös muiden runokohtaisten ymmärrysten kenties tulevan. Ja tuleehan niitä, omalla kunkin runon vaatimalla ajallaan. Tuon epävarmuuden sietäminen, kun ymmärrys ei ole vielä muodostunut, kun ei ole varmuutta muodostuuko sitä koskaan, on minusta uljaimpia sisältöjä joita runous voi hakukoneiden kaikkitietäväksi muuttaneelle nykyihmiselle tarjota.

      Celanin runous ei siis tosiaankaan litsaroi vaan kutsuu lukijaa johonkin jossa hänen suvereniteettinsa lukijana ja ymmärtäjänä tunnustetaan – ja joka runoutena on alkujaankin ollut näiden lukijan ominaisuuksien varassa (”Runo tahtoo toisen luo, se tarvitsee tuota toista, se tarvitsee vastapuolta. Se etsii vastapuolen, se puhuu itsensä sen luo”). Kun kohtaamista tapahtuu, palkinnot ovat sen mukaiset. Esimerkiksi tässäkin keskustelussa nimetyt Mirkka Rekola ja Celan edustavat molemmat tällaista runoilijuutta, ja useimmilla meistä taitaa olla heihin pyhyyttä lähenevä suhde. Heidän avullaan lukija ymmärtää, ei vain ota vastaan. Heidän tuotantonsa muistuttaa laajemminkin, mitä muuta kirjallisuus voisi olla kuin ajankohtaisia puheenaiheita. Ja etenkin sitä kaikkea vasten lukijan ajatteleminen tomppelina alkaa olla jo kuvottavaa.

      Voin myös sanoa, esimerkiksi vastaisen keskustelun tarpeisiin, että Poesian kirjat myyvät osapuilleen sen mitä mudenkin kustantamoiden runokirjat. Osa enemmän, osa vähemmän. Teosten kirjo on myös huomattavasti monipuolisempi kuin päättymätön jaanaus marginaalista antaa olettaa. Yksi osa ymmärrystä on – on se sitten kirjoittajan tai lukijan – ettei kierrätä tyhjästä syntyneitä mielipiteitään totuuksina.

      • ”Tyhmän yleisön paradigma”?

        Moi Kristian Bee,

        Enhän minä tuollaista ole esittänyt. ”Tyhmä yleisö” osaa kyllä viisaasti valita runoutensa, ja havaita siitä itseään kiinnostavan yhteiskunnallisuuden. ”Pystyvä ja ainutlaatuinen” kirjoittaja pystyy halutessaan valitsemaan teemat kirjoituksiinsa. Ymmärrät minut väärin: minä syytän kirjoittajia kapeakatseisuudesta, lukijan aliarvoimisesta. Yksioikoisesta yhteiskunnallisuudesta. Tilasta, joka näkyy nykyrunouden kasvoilta ulospäin: nykyrunouden sokaisemia. Ei ole kosiskelua tai kaikkivoipaisuutta yksinkertaisesti selvittää, mitä ja minkälaista on tämän ajan yhteiskunnallisuus, minkälaista kitkaa siitä löytyisi.

        Nykyrunouden ongelma, esimerkiksi yhteiskunnallisuuden suhteen, tulee esiin juuri antamissamme esimerkeissämme: minulta Viikilä ja Juho Nieminen, toiselta Kristianilta Celan ja Mirkka Rekola. Ymmärrämme varmaan eroavaisuudet. Tätä juuri Puheenvuoroja-teoksesta kritisoin: nykyisintä runoutta, jota kunnolla perattiin, oli Vakkurin Puolarmetsän puut. Ihmettelin (ja ihmettelen) sitä. Todella, eikö lähempää löytynyt (enkä tarkoita itseäni; olenhan kaukana)?

        Vuorovaikutukseen kutsuminen on litsareiden antamista. Se on havahduttelua.

        Koko tätä keskustelua leimaa hirvittävä näkökulmaero ajattelussa, suhtautumisessa: ajattelen tätä lukijalähtöisesti. ”Poesiaan kiinnittyneet runouden pinnat ovat pitäneet esillä runouden poliittisuutta kielirunouden yms. näkökulmasta. Voi tietysti kysyä kenen mielesä se tarkoittaa yhteiskunnallisuutta.”

        Niinpä, hyvin harvan mielestä. Vain marginaalissa se näyttäytyy ratkaisevasti poliittisena, saati yhteiskunnallisena.

        Haluan alleviivata, etten ole tässä kylvämässä riitaa tai aikeissa provosoida; kenties taustani ajaa minut näkökulmaeroihin – tulenhan kaiken akateemisen ynnä muun ulkopuolelta. Ehkä siksi minun pitäisi vain olla ”kierrättämättä tyhjästä syntyneitä” mielipiteitäni totuuksina (jota käsittääkseni en ole tehnyt: olenhan koko ajan esittänyt vain mielipiteeni). Vaikka tekisi mieli inttää, ettei teosten kirjolla ja marginaalissa olemisella ole mitään tekemistä keskenään, en intä.

        Jännä ilmiö muuten; heti, kun kritisoi nykyrunoutta tai sen ympärillä olevaa, herää jossakin vastustamaton halu osoittaa kritiikki epätodeksi, alentaa se vain yhden ihmisen tyhjästä synnyttämäksi ja kierrättämäksi totuudeksi. Pahoittelen, ettei minun mielipiteelläni ole minkäänlaista vakavastiotettavaa taustaa, jos kohta ei ole tällöin kovin monella lukijallakaan. Vähänpä me tiedämme.

  5. Teemu,

    olet varmasti oikeassa noiden näkökulmaerojen suhteen, vaan nepä taitavat kuulua olennaisesti kirjallisuuskeskusteluun, juurikin postauksesi näkökulmasta. Mutta et todellakaan ole yksin käsityksinesi: Samankaltaisia puheenvuoroja on kuultu Juho Niemiseltä, Tero Tähtiseltä, Heli Slungalta, Timo Hännikäiseltä, Heli Laaksoselta, Vilja-Tuulia Huotariselta jne. Näitä voisi ajatella juurikin lukijalähtöisenä sisääntulona, mutta ovat kieltämättä vahvasti sidoksissa myös lausujinsa poetiikkaan.

    En tiedä saako aiheesta aikaan rakentavaa vuoropuhelua, mutta vaikeaa se on.

    Mitä tulee ”nykyrunouden” kritiikkiin, olen minäkin jotain vastaavaa harrastanut. Kukaan ei ole tullut väittämään vastaan, tuloksena on ollut pelkkää hiljaisuutta. Sen voisi tulkita vastaväitteitä suuremmaksi murskaukseksi, tyhjiöön pakkaamiseksi. Tai ehkä painoarvoni on nolla, mene ja tiedä. En ole kuitenkaan antanut sen häiritä itseäni.

    En usko akateemisuuteen rajalinjojen vetämisen perusteena, vaikka näin usein toimitaankin. Em. henkilöistä taitaa yhtä lukuunottamatta kaikilla olla akateemisia opintoja/tutkinto. Minulla ei ole. Luon oman poetiikkani omista lähtökohdistani ja yritän kohdata kaikenlaisen runouden avoimin mielin vaikka useinkaan en saa irti mitään aivosolujani tai pulssiani kiihdyttävää.

    Kristian B,

    toisen kappaleesi loppu on hienosti sanottu. Luvallasi (?) kopsaan sen mahd. myöhempää siteeraamista varten.

    • Tervehdys!

      Kaikkea mielenkiintoisena pitämänsä ei välttämättä tule kommentoineeksi. Olen esimerkiksi seurannut Kellaria 3-4 vuotta, onhan siellä monipuolisesti luettavaa runoista lukukokemuksiin ja teoreettiseen kirjoittamiseen, kuitenkaan kertaakan kommentoimatta. Jäljen ääniä olen lukenut samoin jo vuosia, ja vaikka siellä on todella hienoja postauksia ja aktiivista keskustelua en ole siihenkään osallistunut. Joskus pelkkä lukeminen riittää.

      Henkilökohtaisesti siis uskon, että mainitussa hiljaisuudessa ei välttämättä ole kyse tietoisesta dissaamisesta. Luulisin, että aika monien kohdalla on samoin kuin itselläni: haluttomuus hajota keskustelijana hallitsemattoman moneen paikkaan. Siitä tulee lähinnä holtiton ja sekava olo, puhumattakaan siitä miten vaikea on seurata eri paikoissa esitettyjä näkemyksiä ja osallistua sanan vaihtoon niin että se tuntuisi enää antoisalta. Näin ollen se, että keskustelut kertyvät joihinkin tiettyihin paikkoihin, ei liene yllättävää.

      En myöskään ole ihan varma, onko postausten kommentointia yleensäkään parasta ajatella keskusteluna, siihen kun on notkeampia ympäristöjä. Kommentoinnin muuttuessa keskusteluksi siihen alkaa myös varsin nopeasti kasautua keskustelua itseään ylläpitäviä puheenvuoroja, sen ilmoittamista että minäkin olen (vielä) täällä, mahdollisesti myös ohipuhumista.

      Ehkä kommentointia voisi ajatella enemmän keinona lisätä näkökulma, tehdä reunahuomautus, korjata virhe, täydentää jotakin postauksessa ollutta ajatusta etc. Tai siis en tietentkään halua määritellä miten muiden tulisi toimia, mutta joskus sitä haluaa hieman rimpuilla blogien keskustelumekanismeja vastaan, etteivät keskustelut liukuisi niin nopeasti sosiaalisten sidosten ylläpitämiseen tai vitsailuun.

      Teemu: oikeasti mielenkiintoisia ajatuksia esitetään sen verran harvoin, että niitä lukee ilolla – vaikka niiden kanssa ei olisikaan samaa mieltä. Sen sijaan erilaisten sosiaalisessa puolimaailmassa syntyvien ”valmiiden ajatusten” (ks. Flaubert) kiertäminen esimerkiksi nykyrunosta käytävän keskustelun bassolinjana tuntuu ikävältä. Henkilökohtaisesti koen sen harmillisena esimerkiksi siksi, että Tuli&Savun toisena päätoimittajana olen jo pitkään pyrkinyt vaikuttamaan suopeasti moniarvoisemman runouden ja runokeskustelun eloonjäämistaistelussa (nyt tekeillä olevat numerot: Traditio, Aforismi, Esitetty runous). Kärjistäminen vetää moottoriteitään todella tylysti niiden biodiversiteettien läpi. Ja kärjistäjiä on paljon, monissa suunnissa.

      Jos ärsytyskynnys ylittyy, saattaa erilaisiin valmiiden ajatusten kierrättämisiin joku toisinaan puuttua, kuka milloinkin. Niihin puuttuminen on joka tapauksessa kovasti eri asia kuin hyökkääminen. Sitä myös tapahtuu minusta todella vähän. Itse asiassa oletus, että sitä tapahtuu, lienee yksi tällaisista kodittomina vaeltavista aivokummistuksista. Toiseen tällaiseen Kristian tarkensi mainitsemiensa nimien avulla täsmällisesti: mitään jakolinjaa, jos sellaisia välttämättä halutaan, ei voi ainakaan yliopisto-opintoihin vetää.

      Kristian: Ilman muuta sitaattia saa käyttää! Ja kiitti :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s