Hieno lopetus

”Harjunpää tunsi kuinka märät norot juoksivat hänen kämmeniään ja ranteitaan pitkin kyynärtaipeita kohti.”

Näin loppuu vuonna 2010 julkaistu Harjunpää ja rautahuone (Otava), Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jäänyt teos – mikäli postuumeja teoksia ei ilmesty.

Muistikuvani mukaan tämä on jotakuinkin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun rikosylikonstaapeli Harjunpää kuvataan kyynelehtimässä. Mikäli hän nyt sitten edes kyynelehtii –  ”märät norot” saattavat olla myös hikeä, jota mies on vuodattanut aiemmin kirjan viimeisessä luvussa kävellessään Masalan juna-asemalta kotia kohti.

Kahden viimeisimmän teoksen, Pahan papin (Otava 2003) ja Rautahuoneen, kirjoittaminen vei Joensuulta paljon aikaa. Pahan pappi ilmestyi vuosikymmen edellisen romaanin, Rakkauden nälän (Otava 1993), jälkeen. Rautahuoneen ja Pahan papin väliin jäi seitsemisen vuotta.

Rakkauden nälkä on loistava teos, ehkä Joensuun paras. Rautahuone ei jää kauas siitä, mutta Pahan papissa oli jotenkin väkinäinen tunnelma, johon en pystynyt mukautumaan – juoneltaan ja henkilökuvaukseltaan se oli hieman epäonnistunut. Painotus hieman-sanalla. Erikoisinta on, että viimeksi mainitusta romaanista päätettiin tehdä myös elokuva, joka se(kin) epäonnistui, joskin onnistui edes jollakin tavalla täyttämään sille osoitetut odotukset.

Kenties pitkä julkaisutauko ja kirjoittamisen vaikeus näkyvät Pahan papissa, mutta Rautahuoneessa niistä ei ole tietoakaan. Rautahuone on juuriltaan uskollinen muille Harjunpää-romaaneille: kaksi vahvaa päähenkilöä, joista toinen on nimenomaan Harjunpää ja toinen rikokseen syyllistyvä tai siihen ratkaisevalla tavalla jotenkin osallinen henkilö. Vahvaa kuvausta, menemistä ihmisen psyykeen, poliisislangi on uskottavasti hallussa, Helsinki maistuu tekstistä.

Rautahuoneessa on sarjan muista osista ratkaisevasti eriäviäkin piirteitä, lähinnä tunnelmapuolella. Sen toisen päähenkilön, kolmekymppisen Orvon, jonka edesottamuksia Harjunpään ohella kirjassa seurataan, Joensuu on kuvannut lähes pelottavan hyvin. Kyse on miehestä joka hankkii silloin tällöin lisätienestejä toimimalla rattopoikana. Erääseen maksavaan asiakkaaseen hän lopulta rakastuu (ja tässä on mielestäni kirjan ainut heikkous – jos niin voi sanoa; Orvon tietynlainen naiivi elämänkäsitys on toki hyvin realistinen kuvaus miehestä jonka ajatusmaailma ja tunne-elämä eivät ole kovin rikkaita, mutta silti se tuntuu jotenkin liian helpolle ratkaisulle). Rautahuoneessa Joensuu astuu ikään kuin pois Harjunpään saappaista, ei niinkään kuvaa tämän elämää, vaan keskittyy nyt yhä enemmän toiseen päähenkilöön. Harjunpää on melkein kuin sivuhenkilö, joka on raikas tuulahdus ja viisas poikkeus entiseen: yhdessätoista teoksessa on lukija tullut melko tutuksi rikosylikonstaapelin kanssa, eritoten Rakkauden nälässä Joensuu tuo erityisen vahvasti esiin tämän henkilöhistoriaa ja perhesuhteita. Nyt, Harjunpään jäädessä enemmän taka-alalle, tuntuu aivan kuin Joensuu olisi ollut jättämässä hyvästejä kirjojensa päähenkilölle. Kenties Harjunpää ja rautahuone olisi joka tapauksessa jäänyt viimeiseksi Harjunpää-dekkariksi.

Tyypilliseen tapaan Joensuu kuvaa tämänkin kirjan kohdalla, kuinka rikokset hiljalleen puhkeavat ja sitten kasvavat: jossakin kohtaa elämä suistuu raiteiltaan, kiertyy itsensä ympäri, kuristuu yhä tiukemmaksi ja lopputuloksena on vastoinkäymisten sumppu, joka purkautuu vain tragedian avulla. Se on Joensuun teosten tunnistettavin piirre – jokaisen rikoksen takaa paistaa suuri inhimillisyys.