16.7.2012

Huolestuttavaa: olen Toton Endless-biisistä (albumilta Isolation) havaitsevinani HIM-vaikutteita. Tai siis toisin päin. No, niin tai näin: mahtava biisi. Eikä vähiten Isolationilla päävokalistin työt tehneen Fergie Frederiksenin munakkaan laulun ansiosta. Korkealta ja kovaa, joka onkin Toton yksi tavaramerkki, mm. oman suosikkini Bobby Kimballin lanseeramana. Totolla on aina stemmat ja harmoniat ns. ”handussa”, harvinaista että laulupuoli on poikkeuksetta ookoo vaikka yhtyeen biiseillä, keikoilla eritoten, on vokalisteja enemmän kuin useammalla yhtyeellä yhteensä. Hyvin ne vetää. Erikoisen hyvin livenä. Kannattaa Youtubesta katsoa Pariisin keikka vuodelta 2007. Loistava!

Nuoren Voiman Runous 2011 -lehden kritiikit mietityttävät edelleen. Vaikka nekin vetivät hyvin.

Onko lavarunous siis jo kehittänyt oman poetiikkansa?” kyselee Venla Rossi kritikoidessaan Juha Raution teosta Häkki (Sanasato 2011). Hän itse myös vastaa siihen: ”Tuskin, mutta ehkä joitakin sille tyypillisiä piirteitä voidaan erottaa […]”.

Olen samaa mieltä Rossin kanssa. Ehkei lavarunous ole kehittänyt omaa poetiikkaansa, mutta tietynlaiset tekstit sopivat lavarunouteen paremmin kuin toiset. Lavarunous on verrattain uusi juttu siinä mittakaavassa jossa se nyt on; on ottanut huimia askelia erityisesti viime vuosina ja kasvanut koko ajan suuremmaksi tullessaan yhä enemmän ja enemmän tunnetuksi.

Rossi nostaa kritiikissään esiin ongelman, joka minusta ei ole ongelma. Hän mainitsee saman asian, johon kuulemma Vesa Haapala, joka on taannoin (vuonna 2009) kritikoinut Raution esikoisen (Olen matkinut kaikkia lintuja) Nuoressa Voimassa, on aiemmin jo puuttunut: ”[…] ei henkilökohtaisesti ymmärrä tarvetta julkaista vilpittömästi modernistisia runokokoelmia, jotka eivät tuo perinteeseemme mitään periaatteellista muutosta.”

Rossi kirjoittaa, ettei ole asiasta aivan yhtä jyrkkää mieltä kuin Haapala. Se on hyvä, sillä Haapalan käsitys runouden funktiosta on hyvin vieraannuttava, jopa kiusallinen. Vieraannuttava sillä tavoin, ettei runoilijan tai kirjailijan työn tarkoitus voi olla pelkästään sitä, että jotakin uutta pitää automaationa tuoda perinteeseen. Tällainen puhe esimerkiksi proosan puolella tarkoittaisi sitä, että noin kolme neljästä nykyromaanista voisi Haapalan mukaan polttaa.

Ei runouden tarvitse aina olla jotakin uutta ja ennennäkemätöntä. Ei runouden tarvitse aina ja vain tutkia, löytää uusia sopukoita. Runous voi yhtä hyvin olla vain nautinnoksi. Aivan kuten proosassakin – kaikkien runoilijoiden tai kirjailijoiden ei tarvitse olla kokeellisia.

Kiusallisen Haapalan – ja kenties Rossinkin – käsityksestä tekee se, että se ikään kuin sulkee pois ajatuksesta lukijan, jolle jokainen teos, niin runoudessa kuin proosassakin, kirjoitetaan. Itse ainakin kirjoittaudun kokonaan pois tuommoisesta. En tietenkään tarkoita, että runoutta pitäisi kirjoittaa lukijan ehdoilla. Mutta samalla tavoin ei Haapalankaan ehdoilla.

Runous on vapautta! Sen tämänhetkinen yksi voimavara on siinä, että runous elää laveasti. Kaikkea on saatavilla (kunhan vain osaa etsiä). Ja niin sen pitää ollakin.

Advertisements

7 kommenttia artikkelissa “16.7.2012

  1. Kiitos tästä tekstistä! Mua on nimittäin kovasti ahdistanut tämäntyyppinen puhe – suorastaan mykistänyt. Harva kirjoittaja oikeasti uudistaa kirjallisuutta, luulen. Pitäisikö kaikkien muiden sitten vaieta?
    Minä olen ajatellut palata perusasioihin ja ruveta lukemaan Södergrania :)

  2. Kiitos kommentista! Niin, kovin moni yrittää uudistaa, moni luulee uudistavansa. Parempi kun ei yritä mitään eikä luule – kirjoittaa vain. Tulevaisuus määritelköön, kuinka paljon kukakin uudisti ja mitä.

  3. Moi Teemu!

    Olen toki sitä mieltä, että monenlaista kirjallisuutta tarvitaan ja että ihmiset kirjoittavat niin erilaisista lähtökohdista, että ei heitä myöskään kannata dumata samoin kriteerein. Itselleni runojen kirjoittaminen on kuitenkin asia, johon näen olennaisesti kuuluvan edes jonkinmoisen yrityksen luoda sanoihin suhde, joka ei olisi automaattinen tai toistava, myös siis tradition ei ainoastaan yksittäisen kirjoittajan mittakaavassa.

    Vaikka erilaisille kirjoille on kysyntää, uskon todellakin, että kolme neljännestä suomalaisista romaaneista / runoista voitaisiin ihan huoletta polttaa ilman mittavampia kirjallisia vahinkoja. Toki moni muu seikka siinä kärsisi sitten. Tietenkään ei ole mitään kriteereitä sille, mitkä teokset tulisi säilyttää, ja eri lukijoilla ja yhteisöillä on varmasti omat arvionsa siitä, mitkä ovat säilyttämisen arvoista kirjallisuutta.

    Oma henkilökohtainen mielipiteeni kuitenkin on, että Suomessa julkaistaan aivan liikaa teoksia, joilla ei ole ainakaan kirjallisuuden evoluution (hankala käsite, tarkoittaa kuitenkin suunnilleen kirjallisuuden uudistumista tai sen kykyä arvioida kriittisesti asemansa traditiossa) kannalta juurikaan merkitystä – aivan kuin tekijät eivät asettaisi itselleen minkäänlaisia tavoitteita suhteessa kirjalliseen traditioon ja eläisivät pelkästä tyytymisestä itseilmaisuun tai löydettyyn säveleen. Kai olen sen verran modernisti ja käsityöläinen samaan aikaan, että minua ei innosta lukea ehkä viidettätoista kertaa juttuja, jotka joku on jo tehnyt aikaisemmin ja paljon paremmin.

    Myönnän että tämä asenne voi ahdistaa jotakuta, mutta itselleni kirjallisuudessa on kyse maailman luomisesta ja kielen etsimisestä eri tavoin, ja jotta nämä tavoitteet voisivat tapahtua edes alkeellisesti, pitäisi siinä olla jonkinlaista yritystä. Luin kesällä liudan suomalaisia romaaneja, ja esimerkiksi sellaisen konkarikirjoittajan kuin Kari Hotakaisen olisi mielestäni kannattanut pitää mielummin pieni breikki kuin julkaista romaaninsa Jumalan sana. Miksi? Koska teos oli lausetasolla, ajatustasolla ja kaikilla muillakin tasoilla lähinnä toisinto asioista, jotka hän on keksinyt 1990-luvun puolivälissä ja vaikuttaa siksi lähinnä tuotteelta, joka tehdään koska sellainen odotetaan tehtävän (no onhan siinä ”ajankohtainen” teema eli talous, jonka käsittely oli todella pinnallista). Kirjallisesti teos ei lisännyt mitään olennaista Hotakaisen kirjailijakuvaan. Juuri tällaista monistamisen ideologiaa en ymmärrä, enkä ymmärrä sitä varsinkaan runoilijoiden kohdalla. Mainitsemassasi tapauksessa eli Raution esikoisteoksessa näkyi läpi se, että prosessi oli monin osin kesken, jolloin runoista törrötti ikään kuin joukko suosikkikeinoja, jotka eivät vielä olleet sulautuneet osaksi kantavaa ilmaisua (johon eittämättä pyrittiin).

    Lyriikan lajien tuntemus on aivan eri juttu, ja siihen kaikkia kannustan. Mahdollisimman laaja runouden perinteen tuntemus tuo lääkkeen myös siihen, ettei suurin osa julkaistavista teoksista kuulosta siltä kuin tekijät olisi kipsattu ilman muuta parin ison edeltäjän jatkoulokkeeksi. Olen muuten sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan tälläkin hetkellä sekä hienoa proosaa että runoutta, ja vaikka sitä ei tule kovin paljon vuositasolla, sekin riittää erinomaisesti tämän kokoisen kielialueen saavutukseksi.

    Yt,

    Vesa

  4. Vielä tämän verran: koska on juuri niin haastavaa tuoda jotakin uutta perinteeseen, se ei voi olla mitenkään automaatio vaan juuri haaste ja iloinen haaste! jos tämä on jotenkin kiusallista, niin en ole ihan varma mistä kiusaantumisen tunne syntyy. minusta on päinvastoin erittäin kiusallista, että meillä on kielenkäytön alue jossa voisi tapahtua jotain tai vaikka mitä ja silti tyydytään siihen että ei siellä välttämättä tartte niin kummia tapahtua, kunhan vaan julkaistaan mahdollisimman laajasti sitä samaa joka on tunnetaankin — pelkät vaihtuvat aiheet eivät riitä mielestäni runouden kantajaksi.

    Vesa

  5. Tervehdys Vesa!

    Kiitos melko laajamittaisesta kommentistasi; siinä on paljon asiaa ja pureksittavaa (mikä asettaa toivomuksen, että kun – melko vahvan – mielipiteensä ilmaisee kritiikissä, toivoisi kovasti, että kritiikin ohessa lukijalla olisi mahdollisuus lukea yhtä hyvä ja laadukas perustelu: en ole aivan varma mihin lukija tarvitsee mielipidettä, jonka taustoja ei ymmärrä, jos hänen ne kontekstiin nähden olisi hyvä ymmärtää).

    Otan muutamiin asioihin jäljempänä kiinni, mutta ihan ensimmäiseksi kiinnitän huomioni minun ja sinun käsityksiin kirjallisuuden tehtävästä yhteiskunnan sisällä, laajemminkin. Huomaan, että perustamme käsityksemme täysin eri kivijaloista:

    Korjaa, jos olen väärässä, mutta taidat ajatella kirjallisuutta hyvin pitkälle akateemisen käsityksen kautta – olethan ”alalla”, niin sanoakseni. Ainakin ollut. Se ei ole lainkaan huono asia; vain täysin vastakkainen näkökulma verrattuna omaani. Syy siihen lienee henkilökohtaisuuksissa: minulla ei ole päivääkään akateemisia opintoja, kirjallisuuden suhteen olen täysin itseoppinut (mikäli tällainen, hiukan itsekäs ja typerä ilmaisu, tässä suvaitaan). Minä olen toki ensin ”kirjoittaja”, mutta heti sen perään ”vain” lukija, enkä vähääkään mitään muuta. Jokaiselle julkaistulle tekstille on aina vastaanottajansa, eikä se ensisijaisesti ole kirjallisuudentutkija. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi lainkaan kirjallisuuden traditiota, vertauttaisi tekstiäni siihen. Ei, sitä se ei tarkoita. Se tarkoittaa sitä, että prioriteettini ovat vain eri järjestyksessä.

    Minun lähtökohta tekstille on AINA teksti itse, ajattelen ja käsittelen, työstän tekstiä aina sen sisältä käsin; tämä tarkoittaa siis, että sen verrokeista en ole niin paljon kiinnostunut, eivätkä ne ole ratkaisevia muuten kuin silloin, jos haluan käyttää intertekstuaalisuutta tehokeinona.

    Kenties tämä tuntuu huvittavan pienelle erolle käsityksiemme välillä, mutta väitän sen silti olevan ratkaiseva ero.

    Esimerkkinä olkoon mm. käsitykseni siitä, ettei Suomessa julkaista liikaa teoksia, mikäli ajattelemme lukijan näkökulmasta asiaa. Jos ajattelemme vaikkapa kirjailijan ammatin näkökulmasta, niin sitten toki asia voi olla niin, mutta siihen en ota tässä enempää kantaa. Lukijalle ei ole väliksi julkaistavan kirjallisuuden määrä – hän löytää aina luettavaa, ja mikäli tarjontaa on paljon on hänen ongelmansa vain positiivissävytteinen. (niin kauan kuin meillä on hieno kirjastolaitoksemme)

    Ajattelen niin, että mitä enemmän teoksia julkaistaan, sitä kirkkaimmin erottuvat hyvät, arvokkaat ja pitkäikäiset, jopa ikuiset, teokset. Väitän, että jos vaikkapa kotimaiselle runoudelle asetettaisiin jonkinlainen vuosittainen julkaisuraja, vaikkapa nimekemääräinen, silti julkaistavista teoksista ainakin 3/4 maistuisi suussani paskalle, eikä niistä kumpuaisi ainakaan sen suurempilukuisempaa määrää ”tärkeää”, säästämisen arvoista, kirjallisuutta. Väitän, että mitä enemmän ja avoimemmin esimerkiksi runoutta julkaistaan, sitä suurempi mahdollisuus on erilaisilla, erinäisillä helmillä nousta tietoisuuteen ja sitä kautta jopa jonkinlaiseen kaanoniin.

    Kari Hotakaisen julkaisemisesta on hankala olla mitään mieltä: en ole lukenut vielä Jumalan sanaa. Voi olla, etten koskaan ehdi lukemaankaan, mutta se ei ole kirjallisuudelta pois. Kirjailijalta, ehkä.

    Käsitykseni mukaan siis kirjallisuus ei voi uudistua, jos se uudistuu koko ajan. Tällöin se vain ”liukuu”, uudistuminen tarkoittaa yhtä kuin selkeää ja vahvaa melko yhtenäistä pohjaa, joka ei muutu vaan jonka päälle julkaistava kirjallisuus on yhtä kuin uudistus. Visuaalisemmin: aseta kaikki sateenkaaren värit eteesi ja katso niitä ja pohdi, kuinka ne ovat oikein uudistuneet? Eivät ne olekaan, mutta muoto jonka ne muodostavat on muuttunut.

    Ajattelen kirjallisuutta usein yhteiskunnallisuuden kautta. Tätä vasten kirjallisuuden evoluutio ei tunnu kovin hankalalta käsitteeltä, oikeastaan päinvastoin. Jos rinnastan ihmisen evoluution käsitykseesi kirjallisuuden evoluutiosta, olisi niin, että: a) aikanaan joko vain yksi ainut ihmisen esi-isä oli elossa ja hän nousi pystyyn ja mullisti oman maailmansa, tai b) kaikki esi-isät nousivat samaan aikaan kahdelle jalalle ja menestyivät ja mullistivat maailmansa. Sen sijaan ajattelen niin, että tällaiset tapahtumat, muutokset, ovat aina monikohtaisia: yhteiskunnat, ideologiat, ihminen, taiteet, käsitykset, eivät voi muuttua klöntteinä, vaan ne ikäänkuin ajelehtivat väreillen, aaltomaisesti: muutos on vaiheittainen ja ihmiselle ja kaikelle ihmisen tekemälle ominaiseen tapaan muutos on yksilöllinen ja tapahtuu yksilöllisesti, ja ennen muuta voivat pysyä myös sellaisina.

    Tähän perustuu tietenkin seuraavanlainenkin käsitykseni: aika määrittää asioiden tärkeyden, niin taiteen sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Se ei johdu siitä, ettäkö konteksti olisi liian suuri, vaan siitä ettei se ole tarpeeksi suuri. (ihminen elää aina ajassa jossa elää, halusi tai ei – näin ollen kirjallisuuden tutkimus ei voi nyt osoittaa jonkin teoksen tärkeyttä tulevaisuuteen: kirjallisuuden tutkimus voi osoittaa tänä päivänä tärkeyden teoksesta, joka on julkaistu jo aiemmin). Uskon, että laaja paikallinen volyymi vaikkapa kirjoittamiselle ja julkaisemiselle nopeuttaa tärkeyden havaitsemisen prosessia. Kun runoutta julkaistaan entistä enemmän, emme tarvitse viittäkymmentä vuotta tärkeän runouden määrittämiselle.

    Ja näin siis, jos puhe on runoudesta ja kirjallisuudesta, kuten oletin. Sen sijaan jos kyse oli vain kirjailijasta, tilanne lienee eri, johon kieltäydyin aiemmin ottamasta kantaa.

  6. Tarkennan siis: mikään automaatio ei tosiaan ole se, että kirjoittaa jotakin haastavaa, vaikkapa kirjallisuuden tradition silmin. Haastavan tai erilaisen kirjoittaminen tarkoittaa omassa ajassamme vain sitä, että olemme kirjoittaneet jotakin haastavaa tai erilaista. Muunlainen käsitys on mielestäni jonkinlaista ylimielisyyttä, joka sekin on aikamme merkki.

    Runoutta on kirjoitettu ja julkaistu paljon viime vuosikymmenet, mutta silti minulle on tärkeää esimerkiksi Helvi Juvosen runous tai Otto Mannisen panos kokonaisuudessaan kirjallisuuteen. Vain aika sen on määrittänyt, ja aika määrittelee minut.

  7. ”Vaikka erilaisille kirjoille on kysyntää, uskon todellakin, että kolme neljännestä suomalaisista romaaneista / runoista voitaisiin ihan huoletta polttaa ilman mittavampia kirjallisia vahinkoja.”
    Miksi polttaa? Ohjata blogien ja nettijulkaisujen ihmeelliseen maailmaan!

    Minun päivä olisi ollut tylsää ilman tätä blogia.

    P.S. Joopa joo:
    Etana 1: ”suussani paskalle”
    Etana 2: ”minullakaan ei ole päivääkään akateemisia opintoja”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s