Uimalakkisetä

Lueskelin taannoin uusinta Imagea. Siinä on ansiokas artikkeli runoilija Miki Liukkosesta. Imagen jutut ovat sen vuoksi niin hyviä, että niistä usein löytyy jokin ”twisti” – tämänkin artikkelin on tarkoitus tuoda uusi nuori runoilija suuren yleisön eteen, ja lisäksi rinnastaa hänet elämäntavoiltaan legendaksikin jo tituleerattuun Pentti Saarikoskeen, josta Liukkonen itsekin sanoo pitävänsä.

Muistelen jotenkin, että haastattelussa Liukkonen toteaa haluavansa tuoda runouteen munaa ja rockia, ja – artikkelin perusteella – aikoo tehdä sen kai pääosin elämäntavoillaan (hänen runojaan lukeneena voi todeta, etteivät ne ainakaan – ainakaan vielä – ole tarpeeksi munakkaita siihen).

Eijei. Setä (tänä vuonna kolkyt vee setä) sanoo eijei. Uimalakkisetä (kukkahattutädin verrokki) sanoo ei. Ei se riitä, että seisoo rööki kädessä viskilasin pohjassa ja ihmettelee housut nilkoissa kun on niin kylmä. Kokeiltu on. Saarikoskessa ei ollut munaa eikä rockia. Ja hänen runoudessaan vielä vähemmän. Elämäntavoissa kylläkin, jollakin säälittävällä tavalla. Mutta eivät elämäntavat ole merkkinä muusta kuin elämäntavoista. Niillä voi tuoda rockia elämään, mutta se haihtuu aamulla oksennuksen mukana, ja jäljelle jää vain alaston ihminen paskaiselle kaakelille.

Rock on käsitys ympärillä olevasta, ei mitään mitä voisi tehdä tai missä olla. Rock ei ole tekemistä tai olemista, se on hengittämistä viimeiseen hengenvetoon, kyllä, mutta rockia ei omaksuta, se tulee verenperintönä. Käsityksestä se tunkeutuu runouteen ja joka paikkaan, käsiin ja jalkoihin. Ja housuihin.

Ja silloin housuista tulee ulos kukko, joka kiekuu. Asennetta, perkele! Tai tulee vain virkamiesrunoutta.

Advertisements

11 kommenttia artikkelissa “Uimalakkisetä

  1. Sikäli samaa mieltä että tuon kliseisen hunsvotti-imagon esilletuonti hyödyttää ehkä mediaa ja runoilijaa molemminpuolisesti, mutta sillä ei ole mitään tekemistä itse runouden kanssa. Artikkelia lukematta hieman ihmettelen että ihanko itse(tietoisesti) M. L. on oikomassa mutkia median avulla.

    Mutta Saarikoskesta täytyy olla eri mieltä. Munaa löytyy monestakin kokoelmasta, tosin koko tuotantoon suhteutettuna valitettavan vähän.

  2. Muistan nyt ehkä paremmin: Imagen haastattelussa Liukkonen halusi tehdä runoudesta coolia. Tuoda runouteen cooliutta. Jotenkin noin. No, niin tai näin, coolius on rokkia ja rokki cooliutta.

    Aa, itse en vielä ole löytänyt Saarikosken runoudesta munaa. Tietysti, jos vertauskohta on suomalainen runous, voi ballsia löytyä helpostikin, mutta pidän kontekstiä vähän huonona koska suomalaisessa runoudessa on ollut niin valitettavan vähän munaa. Muutamia poikkeuksia toki löytyy, kuten aina. Mielestäni Liukkosen runous ei kuulu niihin, tosin on muuten joka tavalla kiinnostavaa ja täten eritoten esiinnostettavan arvoista. Sikäli nämä vähän samasta puusta veistetyt lehtijutut ovat erinomaisia.

    Eräässä haastattelussa (ja jottei mene liian epämääräiseksi, niin tässä linkki: http://ylioppilaslehti.fi/2011/09/runoilija-elaa-pikavipeilla/ ) todetaan: ”Kun Liukkonen allekirjoitti sopimusta, kustantamosta sanottiin, että tehdään susta uusi Saarikoski.”

    Tuo on minusta ongelmallista; on tottakai selvää ja hyväksyttävää, että kustantamolla on jotakin tekemistä imagon ja markkinoinnin kanssa. Niin pitääkin olla. Mutta onko runoilijan imago sitten ristiriidassa runouden kanssa – se on kysymysmerkki. Yleisesti ottaen ihmiset eivät tunne Saarikoskea runoudestaan, vaan runoilijana jolla oli alkoholistin elämäntavat. Jonkinlaisena stereotypiana kärsivästä kirjailijasta.

    Hiukan naiivisti voisi todeta, ettei kenestäkään tarvitse eikä pidä ”tehdä uutta Saarikoskea”. Jos on tarpeeksi munaa ja rokkia, silloin kirjoitetaan oma nimi perään ja puhutaan siitä ja unohdetaan Saarikoski ja verrataan korkeintaan runouksia keskenään. Tuntuu hassulle vertailla imagoja. Imagot ovat kiinnostavia vain, jos ne ovat tosia ja sopusoinnussa sisällön kanssa.

    Miki Liukkonen varmasti tietää mitä tekee, ja tekeekin hyvin. Olen varma, ja toivon, että hän kirjoittaa vielä monta pitkäikäistä kokoelmaa. Pirun lahjakas dude. Mutta runomunaskuita ja cooliutta – ei niihin tarvita alleviivaavia haastatteluita tai kliseisiä stereotypioita runoilijasta viinipullon äärellä.

    Riittää, kun lukee mun kokoelmia.

  3. En ole lukenut Imagen juttua, mutta täytyy nyt todeta, että Samuli Knuutihan on sekä M.L:n kustannustoimittaja että Imagessa töissä. Eikä ole eka kerta kun promoaa omiaan.

    • Minusta omien promoaminen on vain hyvä juttu – kummallista oikeastaan olisi jos niin ei tekisi.

      Tietysti tuommoinen on samalla osoitus siitä kuinka pienet piirit ja ympäristöt suomalaisella kirjallisuudella onkaan… se on vähän sääli, sillä esimerkiksi kulttuuri- ja kirjallisuuslehtien toivoisi olevan mahdollisimman riippumattomia. Silti, noin taitavat pyöriä suuremmatkin piirit.

  4. Heräsi vaan kysymys että mitähän se kuuluisa muna on runoudessa sitten. Se että paskot housuihin punaviinikännissä tai otat pikavippejä ja todistat että elämänhallinta on vituillaan. Ihan sama onko kyse runoista, musasta tai mistä lie taiteenlajista, niin eiköhän se kuuluisa munaskuukkeli ole sitä että tekee sitä omaa asiaansa ns. tinkimättömästi. Toki jokainen järkevä ihminen joutuu välillä kompromisseihin. Mielestäni Saarikosken loppukauden tuotanto oli loistavaa, mutta kaukana mistään rockista. Oli puhe sitten tyypistä tai sen elämäntavoista.

    Runo & rock tapahtuma Turussa taas on sinänsä nimensä veroinen että siellä on rockmusaa ja räväköitä esiintyjiä. Mutta tällaiset keskustelut aina lipuu kuitenkin siihen pointtiin että kuka on aito ja kuka ei…

    Terveisin,
    Ei niin aina rock luontorunoilija. :)

    • Moi Kimmo!

      Kiteytät osan olennaisesta: ei muna tai coolius ole sitä, että on jonkinlaiset elämäntavat. Munakkuus, rock ja coolius ovat alkemiaa. Sillä, onko runoilija aito tai ”katu-uskottava” (vihaan tuota ilmaisua) ei ole mitään merkitystä onko hänen kirjoittamassaan runoudessa rockia, munaa ja onko se coolia. Tämä häiritsi minua tuossa Liukkos-jutussa. Olen tainnut aiemmin kirjoittaakin, että mielestäni esim. Mellerin runous on kärsinyt hiukan yksipuolisesta vastaanotosta: hänen oma persoonansa ja henkilöhahmonsa sekoittuu runouteen, sitä vastaanotettaessa. Näin ollen, huolimatta siitä mitä Melleri on kirjoittanut, hänen runous luetaan lähes automaationa viinanhuuruiseksi sekopäistelyksi, vaikka ihminen julistaa rakkauttaan toiseen lähes alleviivaten sitä. Runoilijakuvana Arto Mellerillä on hyvällä tavalla epäonnistunut brändi. Se myy, mutta vääristää aikaansaannoksia.

      Coolia on se, kun lukee maamme ykkös beat-runoilija Tapani Kinnusen runoa jalkapallosta, tai kuvia kun mies heiluu lavalla sukkahousut päässä. Ne ovat rock-kuvia! Tai Heli Slunga, jonka runoista olen havaitsevinani tietynlaista rehtiyttä kirjoittamisen ja sanomisen välillä – kaunistelematon on kaunistelematonta, kaunis kaunista mutta väliä rujoakin.

      Runoudessakin coolius on mielestäni sekoitus taitoa ja karismaa. Ja nyt en tarkoita henkilöä vaan runoutta. Arto Mellerin henkilössä oli karismaa, ei oikeastaan lainkaan rockia. Ehkä länkkäriä, vähän. Hänen runoutensa on coolia ja aivojen bassorumpua paukuttelevaa rockia. Munakkuus Mellerin runoissa on rohkeutta – hän ei kysele lupaa, vaan kirjoittaa kuten ”pitää”, runon ja aiheen sanelemin ehdoin. Siitä syystä hän on minusta myös yksi maamme suurimpia rakkausrunoilijoita. Sitä paitsi, aivan konkreettisestikin: miehen runothan ovat kuin musiikkia – runouden John Bonham. Mieletön rytmi ja paiske, kun rumpukapulat saavat kyytiä.

      Seuraavaksi runo, joka mielestäni rokkaa, on cool ja jossa ehdottomasti on munaa – kirjaimellisestikin. Se on A.W. Yrjänän runo Lyhyempi taideteoria, kokoelmasta Rota (Like 2000):

      ”Istun työpöydän ääressä runkkaamassa
      Kun luukusta mätkähtää
      Nippu kädettömien tekemiä postikortteja”.

      Niin älyttömän monitulkintainen runo, etten viitsi lähteä sitä kokonaan perkaamaan. Mutta noin lyhyelti, tähän kontekstiin sopivia huomioita: melkoista vertailua, jopa itsetutkiskelua! Munakkaalla tavalla tehtyä vastakkainasettelua, päälle liimaamista taiteen tekijöiden välillä, toisaalta ihmisen eri piirteiden esiin piirtämistä. Toisaalta, enemmän pinnassa olevalla tasolla: absurdi, rujo tilannekuvaus jossa röyhkeys ja viattomuus tuodaan lyhyeen hetkeen. Yrjänä tekee sen tavalla, jota todennäköisesti joku kavahtaa, raskaita vähän inhottavia sanoja ja mielikuvia, mutta samaan aikaan runo on täyttä rockia! Tuota rock juuri on – selvästi erottautuvaa, omintakeista, kaunista jonka kaunistelemattomuus tuo esiin. Rock on suorapuheisuutta. Rockissa on lähes aina viesti, joka on: kuuntele mitä mä sanon.

      Kimmo, sä oot cool ja sun runot on cool. On jo pelkästään coolia ja munakasta kun tituleeraat itseäsi ”luontorunoilijaksi”. Se on coolia rockista käsin ajateltuna. Se on rohkeutta, myös sitä asennetta että sulla on asiaa, olkaas kuulolla, mutta itse runoudessasi: esim. Vitissä uudistat kieltä, sanomisen tapaa, kuvia. Tuot hiukan unohdettuja sanoja takaisin pintaan. Temaattisesti tulen rinnastaneeksi kokoelmasi Kerouacin Matkalla -romaaniin. Voin sen hyvin tehdä siitä huolimatta, että jokaisella on mielessään kuva Kerouacista vaeltavana juoppona ja rauhattomana sieluna, kun taas sinusta mulla on kuva oman paikkansa löytäneenä havainnoijana ja äärimmäisen kauneuden tajun omaavana sanataiteilijana. Se on rockia, että Viti kulkee rinta rinnan, yhdenvertaisena, On The Roadin kanssa. Se on osoitus siitä, että Imagoilla ei ole väliä. Pitää vain olla aito eli rehellinen imagon ja itsensä suhteen.

  5. Kiteytetysti: munakkuus runoudessa on uskallusta, oivaltavuutta, oikeaa asennetta, oikeanlaista tapaa sanoa. Se on rohkeutta yrittää pelastaa kituva koira, tai sitten lopettaa se. Joskus molempia noita yhtä aikaa.

  6. Kiitos mukavasta palautteesta tekstieni suhteen. :) Oot kyllä oikeassa mielestäni Mellerin suhteen, siitä ollaan aiemmin juteltu tässä blogissa jo. Kinnusen Tapsa on mun työkaveri ja loistava tyyppi, joten oon sinänsä vähän jäävi kommentoimaan julkisesti hänen tuotantoaan, mutta aina oon tykännyt just siitä rehellisyydestä, palavasta innosta ja asenteesta mikä hänessä itsessään tulee jo ilmi mainioiden elämänmakuisten runojen lisäksi. Slungaa en ole hirveästi lukenut, mutta olen saanut kuvan että melko suoraviivainen lyyrikko on kyseessä ja kyseenalaistaa teksteissään rohkeasti monia asioita nimenomaan naisen näkökulmasta. Yrjänän runoista puolestaan olen tykännyt aina vaikka mies silti on parhaimmillaan laulujen sanoitusten parissa. Yrjänän kohdalla useasti harmittaa kuinka hänkin on niin maineensa vanki ja sen puolesta suhtautuminen hänenkin runouteen on monesti melko kapea-alaista.

  7. Täytyy muuten sanoa vielä, että aika järkyttäviä nuo apurahakommentit tuossa haastattelussa. Tyyppi sanoo, ettei aio mennä töihin, haluaa kirjoitella vaan. No, mikäs siinä kun on saanut 10 tuhatta riihikuivaa verottomana käteen tuosta vain ja suhtautuu asiaan välinpitämättömyydellä. Moni näkkärillä elävä taiteentekijä, kääntäjä jne. olisi tuollakin summalla jo tehnyt useammankin projektin. Ja moni joutuu vääntämään kuukausitolkulla paskaduunia (jos edes duunia saa) tuohon summaan.
    Tasan ei käy jne. No, eläköön boheemiunelmaansa.

    • ”Kirjoittaminen vaan” on vähän problemaattinen ilmaus, mielestäni. Ajattelen, että ammattimainen kirjoittaminen on työtä, eikä edes kovin helppoa (ainakaan itselleni) tai löysää sellaista. Minäkin haluaisin ”vain” kirjoittaa, mutta mulle vielä rassaavampaa kuin työssäkäynti on se, kun työttömänä joutuu ravaamaan pitkin poikin valtion virastoja selvittämässä tilannettaan, anomassa fyrkkaa jne. En häpeä työttömän statusta millään tavalla, mutta en myöskään pidä siitä alistamisesta ja ala-arvoisesta kohtelusta, jota työtön usein joutuu kohtaamaan. Sellainen ei sovi mulle, vapaaehtoisesti en siihen suostu. Lisäksi aidosti kyllä uskon, että sellainen ”normaali” kuukausipalkkatyö on hyvää vastapainoa kirjalliselle työlle. Ja antaahan se myös jonkinlaista taloudellista turvaa, mikä taas antaa mielelle rauhaa keskittyä itse asiaan eli kirjoittamiseen. Koen, että paras tilanne kirjoittamiselle on huoleton tilanne. Tietysti, kuukausipalkkatyö taas verottaa aikaa kirjoittamiselta … Mutta nämä ovat valintatilanteita, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Tehköön itse kukin niin, kuin parhaakseen näkee.

      Kyllä mulle kymppitonni silti aina lompakkoon mahtuisi. Niin hyvin minunkaan asiat eivät sentään ole, etteikö sille tarvetta olisi.

  8. ”Seuraavaksi runo, joka mielestäni rokkaa, on cool ja jossa ehdottomasti on munaa
    “Istun työpöydän ääressä runkkaamassa
    Kun luukusta mätkähtää
    Nippu kädettömien tekemiä postikortteja”.

    Niin älyttömän monitulkintainen runo”

    Melkein jokaisessa suomalaisessa elokuvassa on alaston dude. Ensin tulee käsikirjoitus, ilman alastonta dudea. Mutta mitä jos leffa ei menesty? Ei vaan jää mieleen. Ei, laitetaan siihen sitä, ahem, munakokkelia.

    Koulutuksella on merkitystä! Sillä ei pidä luulla, pitää tietää, ettei tässä runossa (tai kympin-munakas-leffoissa) ole yhtään mitään syvällistä tai älyttömän monimutkaista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s