Älähtävä kalikka

Isot kustantamot karsastavat runoutta, pienet julkaisevat sitä runsaasti. Etenkin runoilija-kääntäjä Leevi Lehdon nettikustantamo ntamo. Toisin kuin muissa kustantamoissa, ntamon kirjailijat lähettävät itse kappaleensa raadille – ne jotka jaksavat ja tietävät lähettää. Monet teokset ovat nopeasti kokoon kursitun oloisia. Välillä tuleekin mieleen, onko ntamo Leevi Lehdon käsitetaiteellinen performanssi, joka käyttää materiaalinaan nuoria runoilijoita. Monille kirjailijoille pidempään jatkuneesta kustannustoimittamisesta olisi iloa.

Muun muassa näin kirjoittaa kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen tämän päivän Helsingin Sanomissa. Reaktioni Mäkisen kirjoitukseen voi nähdä jonkinlaisena ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” -jatkumona, mikä voi pitää paikkansa jos olenkin ”vain” kalikka ”Leevi Lehdon käsitetaiteellisessa performanssissa”, kuten Mäkinen uumoilee.

Esa Mäkinen on sellainen journalisti, joka on aina oikeassa. Hänen itseluottamuksensa on vertaansa vailla, ja lisäksi hän omaa supervoimia, joista ns. ”tavalliset pulliaiset” voivat vain haaveilla. Omien sanojensa mukaan (kirjaimellisesti) hän lukee keskimäärin yhden esikoisteoksen viikossa, ja noin sadan teoksen jälkeen hän on oppinut jotakin: ”tällaista on suomalainen kirjallisuus lähitulevaisuudessa”.

Oraakkeli-Mäkinen siis muodostaa omasta mielestään melko rehellisen mielikuvan lähitulevaisuuden suomalaisesta kirjallisuudesta pelkästään esikoisteosten pohjalta. Hän ei kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan käsityksiään esiin, vaan tyytyy pyörimään samoissa poteroissa maallisten aikalaistensa kanssa. Kenties hän yksinäisyyttään on laskeutunut nyt alas kuolevaisten joukkoon.

HÄN tulee välillä miettineeksi, josko ntamo olisikin vain Lehdon performanssi. Se on tietysti osoitus niin allekirjoittanutta kuin muitakin ntamon kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan melko väheksyvästä asenteesta, joskin linjassa Mäkisen yleisiin olettamuksiin, joita olemme lehdistä saaneet lukea ja radiosta kuunnella. Se on myös osoitus Mäkisen melko yksioikoisesta ja konservatiivisesta ajattelutavasta ja -kyvystä, sillä vaikka ntamo olisikin Lehdon luoma performanssi, voisi se samanaikaisesti olla paljon muutakin.

On tietysti sydäntä lämmittävää huomata, kuinka Mäkinen sympatiseeraa ntamon nuorien runoilijoiden kohtaloa joutua osaksi Lehdon taideteosta. Olen myös iloinen, että oraakkeli-Mäkinen mieltää mm. Kari Aronpuron ja Jyrki Pellisen, Harry Forsblomin ja Karri Kokon, Kaarina Valoaallon ja Sinikka Tirkkosen ”nuoriksi runoilijoiksi”. Se tarkoittanee silloin sitä, että saamme heiltä luettavaksemme vielä monta uutta, hienoa ja tärkeää teosta!

Advertisements

8 kommenttia artikkelissa “Älähtävä kalikka

  1. Muistaakseni Leevi Lehto on sanonut – yritin etsiä, mutta en tähän hätään löytänyt linkkiä – että hän pitää kaikkia ntamon julkaisemia kirjoja myös omina kirjoinaan. Että ntamon kustannuskataloogia voisi pitää yhtenä hänen jatkuvasti laajenevana teoksenaan. Tässä mielessä Mäkinen ei siis tee arveluissaan paljastusta, oikeastaan vain paljastaa jotain kokonaan muuta.

    Onko sitten huono juttu, jos oma taideteos tulee liitetyksi osaksi jonkun toisen taideteosta? Mielestäni ei. Tuleehan oma työ kustannetuksi taiteellisin perustein, kun se toinen vaihtoehto on liiketaloudellinen.

    Nämä puheet kytkemisestä osaksi jotakin tekijälle haitallista laajempaa tavoitetta tai pidempään jatkunut puhe kustannustoimittamattomuudesta ovat koko kirjallisen kentän ongelma. Ntamo on pienenä helppo kohde, liiankin helppo. Onneksi keskustelu alkaa laajeta. Tuoremmassa Kaltiossa (5/2011) Jarkko Lauri haukkuu WSOY:n runopuolen kustannustoimittamisen maanrakoon.

  2. Olen kanssasi Reijo täsmälleen samaa mieltä.

    On ilmiselvää, että koska ntamo on oikeastaan ns. ”yhden miehen orkesteri” ja lisäksi taloudellisesti lähes täysin riippumaton, on sen motiivien, toimintatapojen ja pyrkimysten jo pakollakin oltava erilaisia kuin yleensä.

    En koe lainkaan huonona, jos olen osana taideteosta. Ajattelen muutenkin olevani osa erilaisissa performansseissa ja yleisemminkin taideteoksissa ihan ilman runouttakin; jo pelkästään maailman ja ihmiselämän liikkuva palanen. Muunlainen käsitys olisi taiteen aliarvioimista. Vähättelyä on myös se, ettäkö esimerkiksi ntamoon tai yleisemmin nykyrunouteen, vielä yleisemmin kirjallisuuteen, voisi edes kiinnostavasti muodostaa jonkinlaista joko/tai -mielipidettä olemisen funktiosta. Ntamon merkitys esimerkiksi runoudelle on niin monipolvinen, että sen olemassa olon tarkoituksen määrittely pelkästään jollakin yksittäisellä määreellä on ensinnäkin typerää, toiseksi turhaa, ja kolmanneksi valheellisen kuvan antavaa.

    Ntamo näyttäytyy edelleenkin melko usein kultyyrijournalismissa negatiivisen klangin saattelemana. Se on sääli, mutta toisaalta osoittaa juuri sitä perustavaa laatua olevaa eroa, mikä ntamon erottaa aika monesta muusta kustannuslafkasta: tarvitaan erilaisuutta, jotta kyetään näkemään samankaltaisuutta. Ja oraakkelit tarvitsevat hakattavaa, etteivät lasiseinät sirpaloidu.

  3. Onkohan tuo kolumnin aihe ja käsittelytapa sellainen, että sitä ei ole katsottu sopivaksi lehden nettiversioon? Ja tuota Kaltion juttua ei löydy edes ko. numeron sisällysluettelosta. Tai ehkä etsin huolimattomasti kumpaakin. Harmillista, kumpikin juttu varmaan aiheuttaa keskustelua, mutta alkuperäiset jutut pitäisi kaivaa kirjastosta.

  4. Kristian, hyvä kysymys. Olisin linkittänyt Hesarin jutun kirjoitukseeni, mutta minäkään en löytänyt sitä netistä.

    En usko, että Mäkisen jutusta kovin kummoista porua nousee. Ehkä pienimuotoista keskustelua, toivon mukaan. Olisi mielenkiintoista jos Mäkisen sanomisien sijaan keskustelua herättäisi se, minkälaisena – esimerkiksi hänen kirjoitustensa – loputon kyynisyys valtamediassa näyttäytyy; siellä sun täällä rivien väleistä on luettavissa tuskaisia parahduksia kirjallisuudesta, eritoten nykyrunoudesta. Toimiiko esimerkiksi hän, kenties ymmärtämättä sitä itse, jonkinlaisena käsikassarana jollekin – kenties monipuolista kirjallisuuskulttuuria jopa tukahduttavalle – ajatusmaailmalle? Kysyn reilummin: uutisoidaanko esimerkiksi nykyrunoudesta rehellisesti; ilman, että lukijaa johdetaan tietoisesti tai tiedostamatta harhaan?

    Mistä johtuu se jatkuva närkästyneisyys ja tympeys nykyrunoutta kohtaan?

  5. Opin tuntemaan Esa Mäkisen jotakuinkin rehtinä kundina joskus 2000-luvun alussa, kun hän tuli Nihil Interitin ja Tuli&Savun toimintaan mukaan. Lisäksi hän oli Kerberoksen toimitussihteeri tms.

    Valta turmelee, tämä on tietysti aina totta, mutta entä jos Mäkinen kirjoittaa vain rehellisesti oman mielipiteensä tuossa?

    Mulla on tänään asiaa kirjastoon, voin käydä tsekkaamassa tuon jutun. Hesariin uhraan keskimäärin 10 minuuttia päivässä – sen verran kestää kahvikupillinen.

    Näiden kolumnien ei kai ole tarkoituskaan tulla nettiin, en ole kyllä varma. Ville Hytönen kirjoitti tärkeästä kirjojen arvonlisäveroasiasta joskus vuosi takaperin Hesariin, sekin piti käydä lukemassa paperiversiosta.

    Olen viimeisen vuoden aikana tutustunut aika perin pohjin siihen, missä suomenkielinen runous tällä hetkellä menee. Viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut tajuta siitä olennaisen pointin: ei ole tarkoituskaan että runous on ”uutta”. Se on vain tuoreesti kirjoitettua tarinaa siitä, mistä kirjallisuudessa ja runoudessa on kysymys.

    Olinko sekava? ’Vastakaanonissa’ on ainakin neljä samaa kirjoittajaa kuin 1971 julkaistussa (60-luvun runoutta kokoavassa) ’Uuden runon kauneimmat 2’ -antologiassa. Se kolahti mulle lukioikäisenä 70- ja 80-lukujen taitteessa.

    Nyt kirjoittajia vain on enemmän – hyvä niin!

    Olen edelleen aistit avoinna sen suhteen mitä julkaistaan – ihan sama miltä lafkalta kama tulee, jos se on toimiakseen. Mutta nyt menee jo rautalangan puolelle… mukavaa talvea alkua, ystävät!

    Tapani Kinnunen, the Poet of Talikkokatu, Turku

  6. Tapani, kaiketi hän mielipiteensä juuri esiin kirjoittaakin. Siltä se ainakin vaikuttaa. Enkä halua moittia Mäkistä siitä, että hän kirjoittaa mielipiteensä esiin. Sen sijaan kyseenalaistan hänen mielipiteitään – tuossa kirjoituksessa ne ovat yksioikoisia, huonosti perusteltuja ja kulttuuritoimittajalle jähmeähköjä, joskin Hesarin linjan mukaisia (”Hesarin linjalla” tarkoitan niitä konservatiivisia ja ajasta jälkeen jääneitä kirjallisuuskäsityksiä, jotka mahtuvat melko ahtaisiin koloihin; silti kuitenkin tunnustamalla sen tosi seikan, että olemalla niinkin iso näyteikkuna kulttuurille Hesarin kulttuuritoimitukselta ja sen toimittajilta voisi vaatia vähän perehtyneempää ja monipuolisempaa avoimuutta).

    Nimenomaan Tapani, aistit avoinna! Ei tekisi pahitteeksi kulttuuritoimittajillekaan.

    Meikäläisen jatkuvaa reagointia tämänkaltaisiin kirjoituksiin voi pitää typeryytenä ja jonkinmoisena hölmöläisen hommana, mutta jo pelkästään Hesarin tilaajana mulla on oikeus vaatia edes jonkinlaista laatua Hesarin kulttuuritoimittajilta, kuten Mäkiseltä. Minulla on sentään se etu puolellani, että tulen aika tarkasti seuranneeksi varsinkin runojuttuja. Mutta entäpä ne lukijat, jotka eivät seuraa? Edelleen on kai kuitenkin vallalla sellaisia käsityksiä, että kulttuuritoimittaja on perehtynyt kirjoittamiinsa aiheisiin ja omaa kiinnostusta myös niihin. Ne näkyisivät tekstistäkin.

  7. Minä olin siitä Hesarin kolumnista lukevinani surullisen alatarinan ”Minä istun täällä huoneessa, jo kolmatta vuotta, minulle tuodaan kirjoja luettavaksi ja teen niistä arvioita”. Tietystihän raadin jäsenellä on velvoitteensa, ja sen myötä kehittyvä kokonaisnäkemys. Mutta jos homma maistuu puulta, eivät luettavat teokset ole välttämättä siihen syy.

    Mainitsemani Laurin Kaltio-juttu on runoarvio, sillä sitä sisällysluettelossa mainita. Kohtuuttomasti siinä arvioitu teos joutuu kiukun välikappaleeksi.

  8. Reijo, samaa olin lukevinani minäkin.

    Parkkiintuneenkin toimittajan olisi hyvä tunnistaa mitä tekee minkäkin asian vuoksi; ts. nähdä itsensä oikeassa mittasuhteessa kontekstiin. Koen, että vaikkakin tuollainen kirjallisuusraadin jäsenenä istuminen voi olla osa palkkatyötä, palvelee se myös suurempaa tarkoitusta – kirjallisuuden asiallahan siinä ollaan. Jos maistuu puulta, ja varsinkin jos epäilee omaa motivaatiotaan, olisi ehkä syytä harkita paikkansa luovuttamista ja antaa raatilaisen paikka jollekin muulle jolla motivaatiotaso on korkeampi (sillä oletuksella, että tuollaisen raadin jäsenyys koetaan positiivisena ja hienona asiana, jollaiseksi itse miellän sen kyseenalaistamatta kuitenkaan tehtävän rankkuutta ja vaativuutta).

    Mäiskivät runokritiikitkin ovat kaksiteräisiä miekkoja; on ikävää jos jokin teos teilataan syyttä suotta ja vielä huonolla maulla. Toisaalta, nykyisessä kulttuuri- ja kritiikki-ilmastossa saa olla tyytyväinen mikäli omasta kokoelmastaan edes havaitsee jonkun kritiikin ilmestyvän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s