Vanhat peikot

Päivän turkulaisessa aviisissa, Turun Sanomissa, Miikka Laihinen kritikoi Harry Forsblomin runokokoelman Verhojen takaa tulee kirjoitus (ntamo 2011). Luen Laihisen runokritiikkejä kovin mieluusti; ne ovat yritteliäitä, niistä voi lähes aina huomata että kirjoittaja on paneutunut luvun alla olevaan kokoelmaan ja ajatellut lukemaansa. Silmiinpistävintä Laihisen kritiikeissä on yleensä ollut terve ja avoin asenneilmasto uutta runoutta kohtaan, jonka se tietysti on ansainnutkin. Jos hän jostakin ulvahtaa, hän yleensä perustelee sen ymmärrettävästi. Jos hän jostakin pitää, hän kertoo miksi. Edellä mainitussa kritiikissä hän kuitenkin sortuu oletukseen, johon monikaan ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta mikä minut sai hereille siksi, että olen itsekin ntamon kirjailija ja oletus sijoittuu nimenomaan siihen asenneilmastoon, jossa viime vuosina on syystäkin tuuletettu nurkkia ja uusittu ovikelloja. Laihinen kirjoittaa esiin kaksi mielipidettä, joihin haluan tarttua. Toinen koskee nykyrunouden vastaanottamista, toinen ntamoa. Nimittävä tekijä on Forsblomin kokoelma.

Kiinnostavaa tekstin viimeistelemättömyydestä tekee sen edellyttämä asennonmuutos runon vastaanotossa. Tiuhalla kammalla toteutettu lähiluenta johtanee Forsblomin kaltaisten lyyristen roiskijoiden kohdalla vain analyyttiseen umpikujaan. Kapeakärkisten pinsettien sijaan kannattaakin kokeilla rohkeasti tulkinnallisen viikatteen heiluttelua. Säesilpun ja hälinän keskeltä punaisen langan päätä etsivä saattaa toki tehtävässään turhautua. Samalla teos sysii kuitenkin pohtimaan, pitääkö runoa sitten aina lähestyä niin orjallisen säännönmukaisesti, muodon ja sisällön iänikuisiin kaavoihin kangistuen.”

Laihinen muistuttaa asiasta, jonka pitäisi olla nähdäkseni itsestäänselvää: samassa asennossa paikat puutuvat ennen pitkää. Heitä ennakkoasenteet nurkkaan! Jos et heitä, harkitse edes sitä. Älä kangistu kaavoihin, vaihda orjallisuus vapauteen. Runoa voi lukea ”väärin” vain aliarvioimalla se, olemalla ylimielinen sitä kohtaan.

On hienoa että Laihinen kirjoittaa sen esiin, vieläpä Turun Sanomiin, jolle on muuten pakko nostaa hattua siitä, kuinka laajalti se kritikoi nykyrunoa. Se on hienoa se, ja valitettavan harvinaista.

Laihinen kirjoittaa myös: ”Ntamo-kustantamon teoksille tyypillisesti myös Forsblomin kokoelma on viimeistelty varsin kevyellä kädellä. Lopputuloksessa korostuukin vakaiden, kumileimasimen varmuudella toimivien säenippujen sijaan kokonaisuuden luonnosmainen keskeneräisyys, prosessuaalinen ja muuntuva ”kirjoitus”.

Harmittaa, että toisaalla tekstissä Laihinen kirjoittaa viisaasti auki ennakkoasenteita ja kyselee raikkaan ilman perään, ja toisaalla taas sen enempää ajattelematta maalaa ääriviivat jo ennen kuin päättänyt, mitä aikoo maalata. Miten viimeistellään ”kevyellä kädellä”?

En tiedä onko kyse ennakkoasenteesta, lapsuksesta, vai vain piintyneestä tavasta ajatella nykyrunouden olevan tietynlaista. Ovatko ntamon teokset viimeistelemättömiä? Mitä te olette mieltä? Kysyn, millainen on viimeistelty teos, ja mitä sen eteen on tehty ja kuinka se näkyy ulospäin? Kielijelppi-sivusto määrittelee viimeistelyn näin: ”Tekstin viimeistely tarkoittaa sen hiomista luovutuskuntoon — luettavaksi, arvioitavaksi tai julkaistavaksi. Viimeistely koskee siten niin tekstin kieliasua, rakennetta, sisältöä kuin ulkoasuakin.”

Tuon Kielijelppi- sivustolta lainatun ohjeen mukaan on helppo toimia, kun kirjoitamme asiatekstiä. On olemassa kielioppi, on olemassa ”hyvää kieltä”. On olemassa sovittuja sääntöjä – on asettaa juuri kirjoitetun viereen nivaska johon vertaamalla voimme todeta teimmekö virheitä. Kokonaisuutena onnistumista emme vielä silloin mittaa, varmistamme vain ensin tiettyjen lainalaisuuksien toteutumisen, jonka jälkeen voimme syventyä itse sisältöön. Mutta entä runo, kun sen yksi tehtävä voi olla vakiintuneiden tapojen kyseenalaistaminen ja uusien tarjoaminen tilalle? Laihisen huomiosta jää kaipaamaan vastausta sille, mikä on viimeistellyn runon vakiintunut muoto? Mihin on verrattu, kun jokin on sen jälkeen todettu viimeistelemättömäksi? Onko esimerkiksi Harry Forsblomin teoksessa lukuisa määrä kirjoitusvirheitä, onko kielioppi huonoa, onko poetiikassa jotakin kummallista; onko muodossa jotakin epäsovinnaista, rönsyileekö se? Jos on, minkälainen funktio niillä on? Eroaako teos siitä äärimmilleen hiotusta runoteoksesta, johon olemme aikojen saatossa tottuneet? Onko modernistin kuusisorminen käsi hiomista vailla?

Kielijelppi-sivuston määritelmistä voi päätellä, että niitä hyödyntämällä kavennetaan runouden esilläolo kovin kapea-alaiseksi. Samalla voitaneen päätellä, että Laihisella on hallussaan jokin asetettava ihanne, universali sapluuna ”viimeistellylle” runokokoelmalle.

Tähän väliin on todettava lukijaa rauhoittaakseni, ja toisaalta omia motiivejani selventääkseni, etten kiinnitä asiaan huomiota sen vuoksi että olen itsekin ntamon kirjailija, vaan siksi että olen itse johdonmukaisesti pyrkinyt tähänastisessa tuotannossani keskittymään runouden piintyneisiin tapoihin, niitä hellävaroen rikkomaan ja saattelemaan uusia poeettisia vaihtoehtoja esittyville.

Eniten Laihisen viimeistelemättömyys-tokaisussa harmittaa se, että se alistaa runoilijan – tässä tapauksessa Forsblomin, joka on suomalaisen kirjallisuuden yksi ”grand old man” (eikä edes vielä kovin iäkäs) ja varmasti asiansa osaava ammattilainen (ammattilaisuudella viittaan Laihisen supersapluunaan) – mielikuvaan hutiloivasta ja amatöörimäisestä puuhastelijasta sen sijaan, että se antaisi lukijalle viitteitä siitä että kokoelmalla on oma persoonansa ja että lukija voisi luottaa siihen, ettei runoilijalla ole ollut tarvetta asettaa teokselle minkäänlaisia ulkonäköpaineita koska näkyvyyttä runoudella ei ole; runoilija voi ottaa tietoisen riskin ja se riski on aina taiteellinen – saako se kannattajia puolelleen, kuinka lukija sen vastaanottaa jne, luoko se vanhaan taloon uusia huoneita vai sisustaako vanhoja tiloja uusin esinein. Varmaa tapaa tehdä runoutta ei enää ole, sapluunoita ei ole. Runoudella ei ole taloudellista riskiä, sen ei tarvitse miellyttää ostajaa. Se takaa vapauden ja varmuuden sille, että julkaistu runokokoelma on taatusti mietitty, se on takuulla hiottu. Raakile se ei ole, sillä runoudessa hutiloimisella ei mitään voita. Joki asettuu uomiinsa esim. varsinkin ntamon ollessa kyseessä: taloudellisia paineita ei ole (ei runo-, eikä proosateoksella, eikä millään teoksella – vain taiteellisilla arvoilla on merkitystä), ennakkomaksuja ei makseta, oletettava ostajakunta on lähtökohtaisesti jo niin pieni että myyntituloilla saa hyvällä tuurilla maksetuksi yhdet munkkikahvit Marian konditoriassa.

Uuden runouden ja uusien painomenetelmien vuoksi ntamokin on kärsinyt mainevajeesta; kaikki kustantamon tekemä kyseenalaistetaan automaattisesti kivijalkaa myöten, perinteitä ei vielä ole eivätkä ne näin ollen kanna, ei ole olemassa Laihisenkaan mainitsemia leimasimia, nimisivuilla ei ole leimoja salonkikelpoisuudesta.

Näyttää siltä, että ”hyväksytyllä” runoudella ja kustantamolla on tiettyjä, vieläkin julkisanomattomia piirteitä. Salonkikelpoisuuden voinee saavuttaa sitten kun jokin yksittäinen tarpeeksi vahva hahmo sen myöntää, tai yleisen mielipiteen voimasuhde kääntyy salonkikelpoisuutta koettelevan suuntaan positiiviseksi. Siihen asti nähdään ”raakileita”, ”viimeistelemättömiä”, mitä ikinä.

Parempaan päin on kuitenkin koko ajan menty. Paradoksaalista silti on, että vaikka nykyrunous otetaan vastaan nyt entistä avoimimmin sylein, sen julkaisemiseen erikoistuneet kustantamot taistelevat edelleen vanhoja peikkoja vastaan.

Advertisements

5 kommenttia artikkelissa “Vanhat peikot

  1. Tervehdys!

    Ensiksikin: lienee syytä olla otettu asiantuntevista ja kerrassaan aiheellisista huomioistasi. Jos jostain kriitikontyössä innostuu, niin siitä, että edes se anonyymi ”joku” on lukenut näkemykseni niinkin tarkasti, kuin postauksessasi osoitat tehneesi. Ja toiseksi: en tullut pyyhkimään lahjettani, mutta mulla on nyt puoli tuntia löysää aikaa, joten ehdin kommenteeraamaan ehkä noin kahta (2) asiaa. En ole kovin nopea ajattelija, saati sitten kirjoittaja. Jotain jää siis varmasti sanomatta.

    Ensimmäinen huomioni kiinnittänyt seikka liittyy tekstin viimeistelemättömyyden, ”hutiloimisen” ja kriittisen argumentoinnin kytköksiin. Tämä saattaisi jäädä kommentoimatta, mutta jotenkin koen, että minua (perhana!) luettiin nyt toisen kerran samasta aiheesta ”väärin”. Eka kerta osui Teemu Mannisen ”Futuraman” kritiikin yhteyteen. Niklas Nylund nimittäin kirjoitti tuolloin Tuli&Savussa ilmeisesti Mannisen puolesta loukkaantuneena seuraavasti:

    ”Futurama on suomalaiseksi runokokoelmaksi villi ja rosoinen, niin epäsovinnainen että se on saanut osakseen peräti vihamielisen negatiivisia arvosteluita. Teoksen kimppuun hyökänneistä Turun Sanomien Miikka Laihinen kirjoittaa että ”Futurama on miten kuten koossa pysyvä äänten, tekstilajien ja visuaalisen materiaalin sekamelska” ja jatkaa että ”impulssien tulva ylittää sietokyvyn rajat”. Mistä tällainen vihamielisyys kumpuaa?”

    Mikä vihamielisyys? käväisi mielessäni. Okei, ehkä en ylistänyt Mannisen teosta, mutta Nylundin siteeraamat luonnehdinnat koin (muistaakseni) aikoinaan nimenomaan Mannisen teoksen parhaiksi puoliksi. Olisi varmasti pitänyt tuolloin korostaa, että sietokyvyn ylittäminen oli siis positiivista, samoin kuin se, että Mannisen teos ei tulkintani mukaan varsin tarkoituksellisesti ota pysyäkseen kasassa. Että minä nautin näistä jutuista. Että on aina järisyttävää, mahdollisesti kylläkin raivostuttavaa, mutta yhtä kaikki järisyttävää, kun mikä tahansa teksti onnistuu pelkällä volyymillaan ”ylittämään sietokyvyn rajat”.

    Se siitä. Luen ”viimeistelemättömyys-tokaisusi” vähän samaan laatikkoon. Ymmärrän nyt, esimerkkiesi valossa, että kritiikistäni saattoi toki syntyä sensorttinen mielikuva, etten pahemmin välitä ”viimeistelemättömistä” teoksista, tai että ainakin Forsblomin kokoelman kohdalla juuri tämä mystinen viimeistelemättömyys olisi paheksuttava, tai vähintäänkin ns. ”ulvahdettava”, hutiloitu ominaisuus. Tätä en tarkoittanut niin Forsblomin, kuin vähän vääntäen Mannisenkaan tapauksessa. Mitä ntamo-kustantamoon tulee, oli sanavalintani ja koko argumenttini ehkä asiaton siinä mielessä, että oma tietouteni kustantajan toimituskäytänteistä perustuu yhdeltä runoilijalta (Harjun Timo) suoraan kuulemani lisäksi vain huhupuheeseen. ”Toimittaminen” olisi voinut lisäksi olla parempi sanavalinta, mutta silloin termi olisi nähdäkseni henkilöitynyt vielä vahvemmin, esittänyt vielä voimakkaamman väitteen asiasta, josta en suoraan sanoen edes voi olla ihan täysin perillä. Silti ntamon teoksia luonnehdittaessa tämänkin aspektin esiinnostaminen on nähdäkseni tärkeää (ja lisätään tähän vielä, että ”mikäli tällainen pitää paikkansa”; jos ei pidä, ts. jos vaikka itse pystyt omakohtaisiin kokemuksiisi vedoten kiistämään pahaiset huhupuheet, seison toki anglistisen korjattuna), sillä kustantajan linjan voi nähdä perinteisiä viilaamisen käytänteitä kyseenalaistavina ja ihan piristävästi pöyhivänä, eikö?

    Tässä on itkuni ydin: mää ku ole (kuten itsekin nostat esiin, kiitosta vaan) yrittäny olla nii kauhia suorasanane siin mikä o hyvä ja mikä vähemmä hyvä. Ettei vaan kävisisi niin, kuten minusta nyt tämän yhden pahaisen sanan (eläköön se pieni ero!) kohdalla on käynyt: välittyy hutiloinnin vaikutelma, vaikka tarkoitus oli vain luonnehtia teosta. ”Neutraalisti”. Mannisen teoksen kohdalla en ilmaissut: vihaan tätä. Forsblomin teoksen kohdalla yritin kovasti olla ilmaisematta: onpas hutiloitua!

    Toinen asia, puhdasta (öljyämättömien ketjujen, ehkä) kitinää:

    olen myös itse ollut, useammassakin mielessä, iloinen Turun Sanomien runo-orientoituneisuudesta. Samoin olen kriitikkona saanut ilolla huomata, että TS julkaisee kritiikit poikkeuksetta sellaisenaan. Valitettavasti, näin olen jälleen saanut huhupuheena kuulla, kaikkien painettujen medioiden kohdalla tilanne ei välttämättä ole yhtä auvoinen.

    Kuitenkin päivälehti on, ymmärrettävästi, mediana hieman toisentapainen, kuin esimerkiksi Luutii-blogi. Ymmärrän mainiosti kaipauksesi avoimempaa lukuasentoa kohti ja luen itsekin usein mielelläni kahleista vapautumaan pyrkivää kritiikkiä, keskustelua ja spekulaatiota. Itse suhtaudun päivälehteen kirjoitettavaan runokritiikkiin kuitenkin toiveikkaasti tekstilajina, jota lukevat lähtökohtaisesti kaikki muut, kuin runouden aktiivisimmat harrastajat. Edellinen tulkittakoon metodiksi: pysyy teoreettisuus ja mahdollinen eteerisyys kurissa. Tämä johtaa vielä merkkimäärärajoihin köytettynä väistämättä kärjistyksiin, väärinymmärryksiin ja typistyksiin. Sopiva mitta 70-sivuisen runoteoksen alustavalle kritiikille olisi omissa hahmotelmissani ehkä 8000 merkkiä. Todellisuus on 2500-3000, joka sekin on jo suomalaisittain paljon.

    Tästä syystä suhtaudun skeptisesti ”kaikesta orjallisuudesta vapautettuun” päivälehtikritiikkiin. On kriitikon (kirjailijan näkökulmasta varmasti) ikävä, mutta (kriitikon ja myös strukturalistin tomumajan näkökulmasta varmasti) kiitollinen tehtävä kytkeä ulvahtelunsa kohde jonkinsortin tekstuaaliseen traditioon. ”Päivälehtimetodi(ni)” vaatii usein, etenkin tyylikeinoiltaan ”kaikkein uusimman lyriikan” (palaan tähän vielä kohta) tapauksessa argumentoinnin selkiyttämiseksi jonkinlaisen analyyttisen tradition mukaanujuttamisen; harmillisen monelle ei-harrastajalle ”runo” tarkoittaa edelleen jotain poljennollista ja luonnosta kertovaa. Kärjistys ja klisee, mutta kokemukseni mukaan myös totisinta totta, yhä. Kysy mun mutsilta ellet usko. Se tilaa turkkaria. Jos ei-harrastaja taas on edistyksellinen lukija, saattaa ”hän” tunnistaa esimerkiksi sellaisia termejä, kuin ”kuvallisuus” tai ”vapaa rytmi”.

    Tätä voi kutsua, ehkä ihan hyvälläkin syyllä, vaikka huoraamiseksi, mutta itse olen taipuvainen ajattelemaan, että nykyrunon laajempi huomio laajemmalle yleisölle suunnatussa mediassa tarkoittaa helposti tietynlaista tinkimistä sisällöllisessä tarkkuudessa. Paha tätä on perustella, tää on perstuntuma.

    Kunnianhimoisen kriitikon voisi tietysti olettaa pyrkivän pöyhimään jähmeää vastaanottojärjestelmää. Tässä myönnän kyvyttömyyteni: nykyrunon sisällöt ovat paikoin siksi kryptisiä ja teoreettisiin kehyksiin paikantuvia, etten ainakaan itse ole toistaiseksi keksinyt sellaista diskurssia, joka popularisoimatta, yksinkertaistamatta ja silti kohdeteokselle kunniaa tehden selittäisi latvahookakkoselle, mistä kaikessa (tai ainakin kritisoidussa teoksessa) on pohjimmiltaan kysymys. Selittelyä toki, myönnän senkin.

    Edellä auttavasti hahmottelemastani ongelmatiikasta on mielestäni ihan kiinnostava sivujuonne sekin, että kuluvan kalenterivuoden aikana termi ”kokeellisuus” on joutunut jonkinlaiseen runoilijapannaan. Tahoillaan ainakin niin Henriikka Tavi (nyt en kuollaksenikaan muista missä!), Ville Hytönen Parnasson blogin kommenttiosiossa kuin myös Vilja-Tuulia Huotarinen sosiaalisessa mediassa ovat ottaneet kantaa käsitteen typistävyyteen. Joo, sanoisin. Ymmärrän yskän. ”Kokeellisuus” on turhan helppo oljenkorsi, johon itsekin havahdun noin kerran kuukaudessa tarrautuvani. Mutta silti, niin kauan, kun mustemedia ei salli sivuprinttien liittämistä kritiikkien yhteyteen, ei etenkään ns. ”silmän runouden” parafraseeraaminen ilman typistäviä ja vääryyttä tekeviä luutumuksia tunnu runoilijain vaatimalla tarkkuudella mahdolliselta. Onk se sit se huomion hinta, en tiiä.

    Meni enempi kun puoli tuntia, jäi kaikki sanomatta, hyvääpäivänjatkoa.

    Miikkalaihinen.

  2. Aika hienoa textiä molemmilta vaikka jäin pohtimaan sanaa”parafraseeraaminen”.Ihan hajuveden tuoksuinen sana…?

  3. Tervehdys Miikka, ja tattista kommentista! Visiteeraamisesi ja kommenttisi ovat yksi esimerkki niistä runouden ympärillä olevista asioista, joista pidän erityisen paljon: runouden ympärillä voidaan keskustella, eikä itse kunkaan tarvitse olla pönöttyneissä asemissa (eli kirjailija pysyköön lestissään jne.).

    On kaiketi osaltaan totta, ettei ntamon kohdalla teoksien kustannustoimittamisesta ehkä ajatella aivan samalla tavoin kuin perinteisissä kustantamoissa, vaikkakin tavoite lienee sama: lopputulos ja teoksen taiteellinen arvo. Se, etteikö teoksia kustannustoimitettaisi on tietenkin höperyyttä. Omakohtaisesti voin sanoa (ja olen sen muualla tuonutkin jo julki) että esimerkiksi esikoistani kustannustoimitettiin paljonkin. Ja hyvä niin, se teki kokoelmasta paremmin trilogian kokonaisuuteen sopivan osasen. Paradoksaalisesti kylläkin kritiikki, ne muutamat ilmestyneet kirjoitukset, on tuntunut pitävän esikoisteostani trilogian hajanaisimpana osana. Aika hassultahan se tuntuu, kun sitä on ehdottomasti eniten juuri kustannustoimitettu. Siitä tekee mieli vetää joitakin johtopäätöksiä ja ihmettelyjä, kuten esim.: sekoitetaanko kustannustoimittaminen johonkin suomalaisessa runoudessa pitkään vallassa olleeseen tyyliin tms.? Jos teos esimerkiksi eroaa jotenkin siitä modernistisesta tiukkaan pakatusta kokonaisuudesta, onko se automaationa ”kevyellä kädellä” viimeistelty, vai voisiko vain olla, että kokonaisuudeksi on haettu jotakin muuta, kenties perinteestä poikkeavaa?

    Timo Harjun mielipidettä en voi siis ampua alas, enkä haluakaan, mutta toteaisin kuitenkin etteivät yksittäisen runoilijan mielipiteen pohjalta tehdyt olettamat ole ehkä paras tapa lähestyä kysymystä, ja sen jälkeen tuoda ne julki julkiseen kirjoitukseen. Kenties asiaa kannattaisi kysellä Leevi Lehdolta ja tarkentaa hänen tiedoillaan ja näkemyksillään asian tolaa. Hänellä on kuitenkin kosketuspinta jokaiseen ntamon kautta julkaisseeseen runoilijaan.

    Tuohon tahdoin tarttua, siis ”kevyen käden” olettamukseen, koska halusi tai ei, niin toistaiseksi tuommoinen näyttäytyy tässä edelleen jähmeässä ilmastossa negatiivisena aspektina, sekä ntamon että ntamon kautta ilmestyneiden runokokoelmien kohdalla. Eri asia sitten, kun kustannustoimittamisen tabusta on päästy osaltaan enemmän irti ja päästy jonkinlaisen keskustelun alkuun siinä, mitä kustannustoimittaminen itse asiassa on, mikä sen tehtävä on, ja onko ainut ”validi” kustannustoimittamisen tapa todella sellainen, jossa meillä on jaoteltu erikseen runoilija ja kustantajan taholta kustannustoimittaja ja tuo on se kuvio joka viimeistelee runoteoksen salonkikelpoiseksi kokonaisuudeksi, vai voisiko sellainen olla myös jokin yhteisö (kuten selvimpänä esimerkkinä Poesia) tai jotkin yksityiset ihmissuhteet kustannusinstanssien tai runoilija-kustantaja -akselin ulkopuolella? Uskon ja väitän ettei ideaalein kustannustoimittaja, varsinkaan runouden suhteen, enää välttämättä löydy vaikkapa perinteisen kustannustalon palkkalistalta, vaan jostakin muualla: sellainen henkilö, jonka on mahdollista seurata voimakkaammin nykyrunoutta ja pysyä sen volyymin mukana.

    Olen samaa mieltä siitä, ettei päivälehdillä, Turun Sanomien tai Helsingin Sanomien kaltaisilla sanomalehdillä, ole mahdollisuutta kirjoittaa runokritiikkiä tavalla, joka perehtyisi syvemmin itse runouteen, vaan enemmänkin uutisarvopainotteisesti. Sen vuoksi onkin ollut välillä omituista seurata kuinka on kuitenkin haluttu määritellä nykyrunouden tai joidenkin kustantajien tyylisuuntia. Pysyvästi erotellaan eri painomenetelmin toimivia kustannustahoja ja fokus on jatkuvasti väärin päin: missä meneekään nykyrunouden mediaani ja mitä itse asiassa verrataankaan ja mihin? Jähmeästi ajatellaan, että ”oikea” ja ”salonkikelpoinen” runous on sitä mikä julkisesti eniten on näkyvissä. Fakta kuitenkin on se, että mediaani on siirtynyt yhä enemmän pois perinteisten kustantamojen runoudesta muualle, sen mukaan pitäisi kohdentaa huomio ja lähtökohta luennalle ja vertailulle. Ja tässä sanomalehdet ovat epäonnistuneet – edelleen, jos vaikkapa Otavalta julkaiset runokokoelman (kaikki kunnia Otavalle) on kritiikki yleensä kiittävämpi (kysyn, miksi?) ja huomio laajempi (kysyn, miksi?). Kysyn, miksi juuri näin päin? Miksi ei Forsblomin teosta kritikoida laajemmin ja ajatella, että tässä on nyt nykyrunoutta ja tähän verrataan muita? Syy makaa jossakin vanhakantaisessa asenneilmastossa. Fakta on kuitenkin se, että nimekemääräisestikin nykyrunouden ”valta” ei ole enää perinteisissä kustantamoissa. Katsokaapa vaikkapa Poesiaa, sitä runoutta, niihin teoksiin ja ntamon teoksiin pitäisi muita runokokoelmia verrata – kuinka ne onnistuvat ja miten ne poikkeavat valtavirrasta, joka on nyt paljon hankalampi määritellä.

    Sanon siis: sanomalehtien runokritiikki on karannut uutisarvosta jonnekin muualle, en osaa määritellä sitä enkä tunnista täysin sen olomuotoa. Mutta jos ajattelisi niin, kuten edellä yritän osoittaa, olisi lopputuloksena vaikkapa sellainen, missä esimerkiksi Turun Sanomien kultuurisivut julkaisevat etusivullaan komean värikuvan kera arvostelun, uutisen, justkohtanyt ilmestyvästä Vastakaanon-teoksesta. Se on uutinen, se on nykyrunoutta, se on tätä päivää ja runoudessa ja kirjallisuudessa se on uutinen. Ja samaa linjaa noudattaen (ja nyt jos koskaan on oma lehmä ojassa!) TS julkaisee komean kritiikin Teemu Helteen teoksesta Mustat lehdet, koska sekin tuo uusia aineksia suomalaiseen nykyrunouteen, ja jo pelkästään siksi sillä on uutisarvoa ja kritiikillistä arvoa. En kuitenkaan usko että noin tapahtuu, kummassakaan tapauksessa.

    Joka tapauksessa voin ilokseni todeta, että siltikin TS on runokritiikin kohdalla tällä hetkellä edelläkävijä, sanomalehtien osalta.

  4. Ihmettelen Teemu, miten voit lukea tuon ”kevyellä kädellä” -kohdan jotenkin negatiiviseksi/ennakkoasenteiseksi huomioksi. ML tuossa yllä jo avasikin tuosta viimestelyasiasta, mutta ennenkuin luin hänen kommenttiaan, ymmärsin kritiikistä, että tuo ”kevyellä kädellä” oli joko neutraali tai enemmän kiittävä kuin moittiva huomio. Mielikuva ”amatöörimäisestä ja hutiloivasta puuhastelijasta” oli viimeinen asia, joka mieleeni tuli tuota kohtaa lukiessani. Huomaa, että ”luonnosmainen keskeneräisyys, prosessuaalinen ja muuntuva kirjoitus” asettuu vastaan ”kumileimasimen varmuudella toimivia säenippuja”. Kuulostaako tuo jälkimmäinen luonnehdinta sitten positiiviselta? Kun runoista on kyse, kuka haluaisi omia säkeitään kuvattavan ”kumileimasimen varmuudella” kirjoitetuiksi? En minä ainakaan!

    Näyttää siltä, että kritiikeissä sanat ovat todella latautuneita, kun niitä lukee kritiikin kohteena olevan teoksen kirjoittaja tai häntä symppaava taho (tuo Futurama-esimerkki on loistava), ja aivan neutraaleistakin (siis sen suhteen onko kyse kiitoksesta vai moitteesta) sanoista ja lauseista ja kuvailuista vedetään helposti johtopäätös, että kriitikko moittii tai hänellä on ennakkoasenteita.

  5. Moi Veera. Oikeastaan voin vastata kysymykseesi perustelu(i)lla, jo(t)ka löytyy ylempää kommentista, jonka suuntasin Miikka Laihiselle: ”Tuohon tahdoin tarttua, siis “kevyen käden” olettamukseen, koska halusi tai ei, niin toistaiseksi tuommoinen näyttäytyy tässä edelleen jähmeässä ilmastossa negatiivisena aspektina, sekä ntamon että ntamon kautta ilmestyneiden runokokoelmien kohdalla.”

    Miikka Laihinen kirjoittaa kritiikissään: ”Ntamo-kustantamon teoksille tyypillisesti myös Forsblomin kokoelma on viimeistelty varsin kevyellä kädellä.”

    Se, että jokin on ”viimeistelty varsin kevyellä kädellä” on ollut aika perinteinen lyömäase esim. ntamoa, mutta yleensäkin uusien kustantamojen teoksia kohtaan. Aiemmin se on esiintynyt muodossa ”teos olisi vaatinut kustannustoimittamista” tms. Tähän asian yhdistää kommentissaan Laihinenkin.

    Mikrotasolla tarkasteltuna Laihiselta lainaamani lyhyehkö lause herättää kysymyksiä, jotka eivät ole negatiivisia tai positiivisia, vaan pikemminkin verbaalisia umpisolmuja. Miten esimerkiksi konkreettisesti näkyy päällepäin se, että teos on viimeistelemätön? Mihin verrattuna se on viimeistelemätön, vai tarkoitetaanko viimeistelemättömyydellä sitä mitä se sanatarkasti on, että esim. teoksen selkämyksessä on liimapahkoja tai onko kirjoittajan nimi kirjoitettu kanteen väärin tai onko teoksen taitossa jotakin epäselvää ja logiikalla selvittämätöntä? Viimeistelemättömyys, mitä se on ja kuinka se on luettavissa kokoelmista? Rönsyilevyyttä, minkälaiseen runouskäsitykseen se on rönsyilevyyttä, viimeistelemättömyyttä? Kaipaisin, että näitä tällaisia asioita avattaisiin.

    Kyseenalaistan myös olettaman, jonka mukaan Laihinen on lukenut suurimman osan ntamon teoksista, koska uskaltaa kuitenkin esittää yleistyksen siitä että ntamon teoksille on tyypillistä että ne ovat kevyellä kädellä viimeisteltyjä. Saatan olla tässä väärässäkin, sillä voihan toki olla että hän todella on lukenut suurimman osan ntamon teoksista, mikä olisi melko ainutlaatuista, ja epäilen sitä vahvasti. Tähän hän varmasti itse osaa ottaa kantaa parhaiten. Mikäli asia pitää paikkansa, ja hän on tuollaisen poeettisen yhtäläisyyden teosten (ja kustantamon) välille löytänyt, kannustaisin häntä mitä suurimmassa määrin tutkimaan asiaa enemmän ja kirjoittamaan siitä, sillä silloin päästäisiin oikeasti kiinnostavien asioiden äärellä, ja sehän voisi koitua allekirjoittaneenkin kokoelmien parhaaksi. Tien avaajaksi.

    Sitä paitsi, Laihinen itse kommentissaan sitoo viimeistelemättömyyden kustannustoimittamattomuuteen: ”Mitä ntamo-kustantamoon tulee, oli sanavalintani ja koko argumenttini ehkä asiaton siinä mielessä, että oma tietouteni kustantajan toimituskäytänteistä perustuu yhdeltä runoilijalta (Harjun Timo) suoraan kuulemani lisäksi vain huhupuheeseen. “Toimittaminen” olisi voinut lisäksi olla parempi sanavalinta, mutta silloin termi olisi nähdäkseni henkilöitynyt vielä vahvemmin, esittänyt vielä voimakkaamman väitteen asiasta, josta en suoraan sanoen edes voi olla ihan täysin perillä.”

    Jos kyse on jostakin erityisestä poetiikasta, poeettisesta luonteesta, jos ”viimeistelemättömyys” halutaan nähdä jonkinlaisena estetiikkana, ”keskeneräisyyden poetiikkana”, teoksen vartalon asentona, ei sillä ole mitään tekemistä kustannustoimittamisen kanssa eikä se ole merkitsevää. Toisin sanoen koen, että Laihinen myöntää sen, mitä entryssään epäilen tapahtuneen. Ja mitä epäilen tässä kommentissakin.

    Veera, kirjoitat, että ”Näyttää siltä, että kritiikeissä sanat ovat todella latautuneita, kun niitä lukee kritiikin kohteena olevan teoksen kirjoittaja tai häntä symppaava taho.” Tämä on epäilemättä totta. Niin ihminen toimii, koska se on inhimillistä, koska ihminen on ihminen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö olisi kaikille parhaaksi että runokritiikkiä kirjoitettaisiin ja julkaistaisiin ilman mitään olettamuksia, varsinkin ilman sellaisia olettamia jotka ohjaavat kritiikin ja sitä kautta lukijan yhteen tiettyyn suuntaan, ilman sen kummempia perusteluja.

    Olettamuksistahan pääsee aika hyvin eroon, kun kysyy ja ottaa selvää. Se ei liene journalistille kovinkaan vieras toimintatapa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s