”Merkkejä tosipelaajille”

Pelaaja-lehdessä Kari Salminen kirjoittaa osuvasti. Pelaaja-lehti on siis ”Suomen suurin videopelilehti” (etukantensa mukaan). Lehdessä turkulainen toimittaja Kari Salminen kirjoittaa otsikon ”Merkkejä tosipelaajille” alla (video-)pelikritiikistä. Kirjoitus on mielenkiintoinen, siitä on havaittavissa yhtäläisyyksiä pelikritiikin ja kirjallisuuskritiikin välillä, sekä erikoisesti asioita kiteyttäviä ajatuksia, jotka ovat ehkä kirjallisuuden parissa toimivilta karanneet kokonaan yläilmoihin.

Miten otetaan vastaan?

”Ei ole sellaista käsittelytapaa, jossa etsittäisiin ikuisia tai ainakin kestäviä arvoja pintakuvioiden takaa ja uutuudenviehätyksen tuolta puolen. Pelikritiikki on valtaosin tekninen tuoteseloste varustettuna ’erilainen kuin’- ja ’samanlainen kuin’ -vertailuilla ja päälle liimatulla subjektiivisella arviolätkällä.

Kuulostaako tutulta? Odotetaanko runoudelta liikaa, pitääkö nykyrunouden jatkuvasti yllättää, ja jos se yllättää onko subjektiivinen näkökulma ainut mahdollisuus sen käsittelemiseen? Onko lasten- ja nuortenkirjan oltava kasvatuksellinen, moralistinen, mitä sen pitää olla? Vai voiko se vain olla viihdyttävä, ilman sen kummempaa vakavuutta? Onko sillä lupa tulla hyväksytyksi ja olla ”vain kirja” ilman, että se muodostuu uudeksi aikansa ilmiöksi?

”Yleisösegmenttiä se ei ota huomioon. Kaikki pelit rutistetaan samaan tuubiin ja niistä tehdään lähes tunnistamattomia otuksia.”

”Vain muutaman pelin vuodessa ostava pikkuherra Kasuaali ei ole kiinnostunut kaanonista, joka kertoo millainen on mutkikkaan, ylivertaisen haasteellisen ja teknisesti briljantin laatupelikulttuurin selkäranka. Hän on kiinnostunut pelaamaan tätä peliä tässä, koska hän tykkää transformerseista, Harry Potterista ja Pirates of the Caribbeanista. Hän haluaa uudistaa, vahvistaa ja jalostaa elämyksen, tuttuuden ja uutuuden vuorovaikutuksen. Peli on hänelle arvokas siksikin, ettei hänellä ole aikaa tai mahdollisuutta pelata niitä kaikkia ja kyllästyä parin minuutin startista. Sellainen on kriitikon etuoikeus.”

Useimmiten kirjallisuuskritiikki käsittelee kohteitaan pikadeitteinä; kriitikko on käyttänyt kirjaan aikaa kenties minimiajan, ensimmäiset minuutit ratkaisevat ihastuuko hän vai ei ja sen mukaan kirjaa käsittelee. Siitä teos saa lähtölaukauksen julkisuudessa. Jos kaikki puristetaan yhteen tuubiin, mikä takaa silloin edes sen, että kritikoitavat kirjat luetaan kunnolla? Jos ei vain hotsita?

Mistä johtuu se, että kirjallisuuskritiikissä yhä useammin on havaittavissa hutiloimisia, pikaisia johtopäätöksiä, kriitikon kyllästymisiä ilmaisesta kirjasta. Unohtuuko tällöin, mitä kirja edustaa sen ostaneelle: yleensä jonkinlaista europinoa, ostopäätöstä jota on harkittu enemmän tai vähemmän, missä suhteessa päätökseen on kenties kirjallisuuskritiikki, jonka hän on lukenut sanomalehdestä joka aamuisin kiikutetaan hänen postiluukustaan kalliisti maksettuna sisään? Riittääkö kriitikon itsevalvonta siihen, että kirja saa ansaitsemansa mahdollisuuden, että mahdollinen ostaja saa ansaitsemansa informaation? Minkälainen on kattava informaatio kirjasta kritiikissä, miten sen luonne on muuttunut viime aikoina, vai onko se muuttunut? Minne kritiikki on menossa, ja meneekö se lukijasta poispäin?

Mitä odotamme?

”Sen sijaan ajatus oheispelien epäoriginaalisuudesta on naurettava. Peli on aivan omanlaisensa kokonaisuus silloinkin, kun se seurailee elokuvan tarinaa. Varsinkin väite tuntuu oudolta siksi, että juuri mikään ei enää ole alkuperäistä, vaan taustalla on sarjoja, syklejä, edeltäviä kulttuurituotteita ja vahvoja genrekonventioita. Originaalisuuden aika on ohi.”

Entäpä erilaisuuden aika? Millaista on erilaisuus, ja miten se eroaa originaalisuudesta? Kuinka nuo kaksi käsitetään? Minkälaista runoutta pitäisi esikoiskirjailijan kirjoittaa, että se huomattaisiin esimerkiksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa omana itsenään sen sijaan, että siltä odotettaisiin uutta-mullistavaa-jotakin, joka kääntää koko runouden mahan ympäri? Tai millaista uuden proosan pitäisi olla, ettei se vaikuttaisi jo valmiiksi, ennen lukemista, ummehtuneelta? Mistä kilpaillaan, kun kilpaillaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnosta? ”Paras suomenkielinen esikoisteos”? Jälleen puristamme tuubia.

Merkkejä tosipelaajille

”Lähinnä merkkipeleissä kuitenkin vaivaa se, että niistä puuttuu sellainen äärimmäisen laadun aura, joka syntyy, kun tuote suunnitellaan vakavasti harrastaen pelaavien hardcore-porukoiden iloksi. Uutuuden täytyy aina ylittää ja ohittaa edeltäjänsä, ’tuoda genreensä jotain uutta’ (kuten klisee kuuluu), pudottaa leuat lattiaan hämmästyttävillä muotoilun uudistuksilla, ottaa kaikki mahdolliset namiskat ja niiden paineluyhdistelmät käyttöön, pitää sisällään tuhottomasti yksityiskohtia ja kestää mielellään 50 tuntia tai pitempään.”

Kuinka paljon nykyrunoudelta, nykykirjallisuudelta odotetuissa arvoissa on pelkkiä kliseitä? Etsimmekö edelleen kestävää, kaanoniin tunkeutuvaa järisyttävää teosta, jonka pitäisi kestää yli 50 tuntia? Meillä on edessämme kirjailija, joka yrittää tulla toimeen kirjoittamisellaan. Se onnistuu paremmin, kun hän julkaisee joka toinen vuosi tai vuosittain, viiden vuoden välien sijaan. Odotammeko automaationa jokaiselta teokselta genreä ja näin ollen kirjallisuutta eteenpäin vievää merkkiteosta? Minne ovat kadonneet kirjojen muut arvot? Entäpä sitten me, kirjailijat, uskallammeko me todella ilmoittaa tekevämme viihdettä vakavasti otettavan kirjallisuuden sijaan? Sulkevatko nuo kaksi automaattisesti toisensa pois? Tulee mieleen, kuinkahan moni runoteos on saanut osakseen huonon kritiikin vain siksi, että siltä on odotettu kuolemanvakavia asioita, ja kun ne eivät ole toteutuneet on se koettu epäonnistuneeksi teokseksi. Samalla tulee tietysti myös mieleen, kuinka paljon ihmisiä on kääntynyt kirjallisuuden, varsinkin nykyrunouden ääreltä pois, koska ovat kuvitelleet sen olevan vain ja ainoastaan jäykkää pönötystä kulturellien asioiden äärellä?

Väitän, että tänäkin päivänä julkaistaan kirjoja, paljonkin, jotka kestävät aikaa, ja kun niille annetaan mahdollisuus jäädä hyllyyn – niille annetaan samalla tulevaisuutta. Niistä ei ole verrokiksi entisaikain kaanonille. Niistä pitäisi muodostaa oman aikansa kaanon.

Kirjallisuutta ajatellen Salminen kiteyttää olennaisen auki jopa surullisen suoraan ja vaivaannuttavan helposti, lyhyesti: ”Elämyksiä kaikki tarvitsevat, mutta ne eivät voi olla yleisiä ja yhtäläisiä.”

Hän kirjoittaa yhden ohjeen huoneentaulun kriitikoille, kaikille, omaksikuvaksi: ”Mutta entä jos pitäisi miettiä, mitkä tekijät siinä ovat miellyttäviä juuri niille, joille se on tehty? Silloin voi joutua vaikka toteamaan, että kriteerit ja arvot eivät ole aina, kaikkialla ja kaikille samat.”

Advertisements

2 kommenttia artikkelissa “”Merkkejä tosipelaajille”

  1. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, että Salmisen teksti on päässyt painoon asti lähinnä peliarvosteluja sisältävässä lehdessä.

    Videopelien ja kirjojen arvostelussa on ainakin se ero, ettei Suomessa tunnu olevan itseään kovin vakavasti ottavia ammattilaispelikriitikoita laisinkaan, vaan kaikki kirjoittavat enemmän tai vähemmän samoja viihdearvollisia kliseitä toistelevia, helppolukuisia ja turvallisia arvioita – tekstit kohdeyleisön mukaan, kai. En tosin tiedä kirjallisuuskriitikoiden maailmasta mitään, mutta todennäköisesti vanhemmalla ja konservatiivisemmille kuluttajille suunnatulla alalla on meilläkin myös vakavampia toimijoita.

    Ei sillä että tämä liittyisi tiiviisti ylempään blogaukseen tai että itsesuhtautuminen kertoisi käytetyistä arvostelulähtökohdista paljoakaan, mutta kunhan pyörittelen.

  2. Kiitos kommentista!

    Salmisen kirjoitukset ovat yleensä kyseisen lehden sitä puhuttelevinta antia. Lehdillä, kuten Pelaajalla, olisi varmasti mahdollisuus kirjoittaa ns. laadukkaampiakin arvosteluja, mutta asia taitaa mennä juuri kuten ajattelit: kirjoitukset kohdeyleisön mukaan. Toimivat ne tuollaisenaankin jotenkin, tosin eivät itselleni. Faktaa on tietysti se, että kun pelaaminen pirstaloituu eli monimuotoistuu jatkuvasti, pitäisi siitä puoliammatikseen kirjoittavienkin pysytellä mukana – uudistuakin. Samoilla linjoilla ei voi kauan jatkaa. Tai sitten voi. Esim. Pelit-lehti ei ole muuttunut juuri mitenkään sitten 90-luvun.

    Tutkimusten mukaan teinit eivät ole ainoita pelaajia. Tästä lähtökohdasta voisi ajatella, että myös hiukan haastavammalle pelijournalismille saattaisi olla yleisöä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s