Mäki & Mäki

Ensimmäinen Mäki

Mäen teksteissä on paljon virkistävää sanailua, mutta lukija alkaa kuitenkin etsiä syytä, miksi nämä tekstit on niputettu sekalaiseksi koosteeksi. Mäen esikoisteos oli hallittu, temaattinen kokonaisuus, joka sai aikaan keskustelua. Näistä sirpaleista ei taida jutunjuurta löytyä.

Toinen Mäki

”Kraatterin lapset muistuttaa vanhojen tavaroiden kauppaa, jossa on paljon erikoisia ja kauniita tavaroita. Yhteen sullottuina ne näyttävät kuitenkin romukasalta. Mäki kirjoittaa eteerisiä lauseita, jotka sieltä täältä luettuina kuulostavat kauniilta, mutta mieleen painuvaa kertomusta niistä ei saa kasaan.

Kukkulalla …

seisoo kriitikko Helena Ruuska. Ei, tämän ei ole tarkoitus olla jälleen yksi kitinä lisää kipinäkasassa, vaan vain yksittäinen huomio kahtena peräkkäisenä päivänä Hesarissa ilmestyneistä kritiikeistä, joiden takana seisoo yksi ja sama kriitikko. Ensimmäinen esimerkki, kritiikkipalanen ja kirjoituksen lopetus, on Anna Maria Mäen teoksesta Virginian vaatteet (HS 28.6.2011). Toinen on kritiikin loppu Harri István Mäen teoksesta Kraatterin lapset (HS 27.6.2011).

Melko harvoin osuu eteen mahdollisuutta päästä vertaamaan saman kriitikon kirjoittamia tekstejä lähes rinnakkain; jos osuukin, ovat tekstit joko täysin erilaisista kirjoista, eripituisia kritiikkejä, erilaisissa lehdissä ilmestyneitä, eri persoonallisuuksia. Yleensä kriitikko jollakin tavoin häivyttää itsensä tekstien takaa, vaikka toisikin vahvasti julki oman mielipiteensä.

Mutta entäpä näissä Ruuskan kirjoittamissa, ja Hesarin painamissa, kritiikeissä? Onko niistä havaittavissa yksittäisen kriitikon maneereja?

On. Joku arvostaa kokonaisuuksia, lähtökohdista huolimatta. Entäpä sanomalehden lukija? Ruuska onnistuu mitä valloittavimmalla tavalla tavoittamaan epämääräisyyksien jonkinlaisen maksiimin, niin lyhyessä ajassa. Hän lopettaa Harri István Mäen teoksesta laaditun kritiikin vertauskuvalla, jonka ajatuksenjuoksua lyhykäisyydessäänkin on hankala seurata.

Hän toteaa, että Kraatterin lapset muistuttaa vanhojen tavaroiden kauppaa. Sehän lukeutuu, ainakin minun silmissäni, positiiviseksi asiaksi. Eihän vanha ole pahasta, varsinkin jos se on ”erikoista” ja ”kaunista”. Mutta ”yhteen sullottuina ne näyttävät kuitenkin romukasalta”.?.

Onko vanhat kauniit esineet siis kasattu lattian keskelle, läjään? Vai ovatko ne edelleenkin omilla paikoillaan hyllyillä, pöydillä, pöytiä omilla jaloillaan? Onko tämä symboliikkaa, vai symboliikan symboliikkaa? On mainittava, etteivät antiikkiesineet yhteen sullottuina näytä romukasalta, vaan kauniista antiikkiesineistä muodostuvalta kasalta. Yhteen sullotut romut näyttävät romukasalta. Ruuska kuitenkin selventää lopuksi, etteivät hänen mielestään eteeriset lauseet muodosta miellyttävää kokonaisuutta.

Anna Maria Mäen teoksesta Ruuska löytää samanlaisia ongelmia: ehyttä kokonaisuutta ei löydy, vaan lopputulos on ”sekalainen kooste” (joka on määritelmänä jälleen epätarkka: Ruuska mielestä Anna Maria Mäen lyhytproosateos on kooste, eli siis kasa lyhennelmiä, jo olemassa olevista novelleista. Tällaista käsitystä vasten lyhytproosa ja novellistiikka saavat toki omanlaisensa jännän käsityksen, varsinkin romaanitaiteeseen verrattuna: Ruuska tulee yhdellä lauseella hävittäneeksi koko novellistiikkataiteen ja lyhytproosan merkityksen; nehän ovat vain koosteita jo olemassa olevista pidemmistä teoksista.). Ruuskan vaade eheydestä on mielestäni hiukan erikoinen, ja silti tylsä, sillä kuten Ruuskakin kirjoituksensa aluksi toteaa, kyse on kuitenkin lyhytproosasta koostuvasta teoksesta. Miksi yleisesti esimerkiksi käytetään käsitettä ”novellikokoelma”, jos novellien tulisi muodostaa järisyttävän ehyt kokonaisuus? Eikö kokoelman novellien tematiikka ole yhteneväistä, vai mikä saa Ruuskan ajattelemaan niin? Hän kirjoittaa, että ”Anna Maria Mäen tekstit muistuttavatkin kirjoituskurssin nopeita harjoituksia, joissa etsitään tunnelmaa ja retostellaan lapsuusmuistoja”. Tuossahan voisi olla perää, kenties Mäki lähestyy lyhytproosaa eri kulmasta, eri estetiikasta? On harmillista, ettei Ruuska vie ajatustaan pidemmälle. Voisiko Anna Maria Mäen lyhytproosa muodostaa omanlaisen, erilaisen kokonaisuuden, peräti kokonaisuuksia?  Ruuska vetää hyvin kudotun maton jalkojensa alla jälleen erikoisella ja sumuisella vertauskuvalla, jossa ”lukijan suussa Mäen sillisalaatti ei oikein maistu miltään”. Jälki- ja näsäviisaana, näin uusien perunoiden aikaan: sillissä on melko vahva ja tunnistettava maku.

Näistä kahdesta kritiikistä on havaittavissa samankaltaisuuksia ja kenties huomiot ovat halpahintaisia, helppoja, mutta lyhyissä teksteissä ne erottuvat entisestään, varsinkin näin lähekkäin julkaistuina. Saman kriitikon tekeminä, samankaltaisina, eri kirjoista muodostetuista mielipiteistä syntyy mielikuva jälleen kerran ammattilukijasta, joka ei maneereiltaan näe kuin haluamiaan kokonaisuuksia, osin ehkä vahingossa, pääosin vahingokseen. Tällaisesta, jämähtäneestä lukuasennosta nykyrunous on kärsinyt ehkä eniten.

Kun nimekemäärät kasvavat ja teosten väliset nyanssit pienenevät pienenemistään, täytyy lukuasentojenkin muuttua hienovaraisemmiksi, ja havaintojen tarkemmiksi.

Advertisements

2 kommenttia artikkelissa “Mäki & Mäki

  1. Hyvä kirjoitus. Luin äsken tuon Virginian vaatteet-arvostelun hesarista, ja olen samaa mieltä tuosta omituisesta, kohtuuttomalta tuntuvasta eheyden vaatimuksesta. En ole vielä lukenut tätä kirjaa, mutta se on lukulistalla, kiinnostaa minua ehdottomasti jo lajinsa puolesta. Katsoin samalla pari muuta arvostelua tästä kirjasta, ja ne tuntuivat positiivisilta, eikä niissä ollut mitään vinkuilua ”eheyden” ja ”hallitun temaattisen kokonaisuuden” perään, onneksi. Ruuskan kritiikistä sain sen vaikutelman (oikeastaan sen ilmaisee varsin näyttävästi jo otsikko ja alaotsikko), että hänen mielestään ”lyhytproosa” on jo lähtökohtaisesti jotain niin epämääräistä ja epäilyttävää, ettei sellaista tarvitsisi oikeastaan julkaista ollenkaan, jääköön kokonaan sinne kirjoituskurssien improvisointiharjoituksiin. Ja minä kun lukijana niin toivon, että julkaistaisiin enemmän tekstejä, jotka eivät välttämättä edusta mitään lajityyppiä, tai edustavat useaa lajityyppiä samaan aikaan, tekstejä jotka olisivat sirpalemaisia ja hallitsemattomia, ja joiden teemat paljastuisivat paremminkin assosioiden kuin lineaarisella lukutavalla, joiden lukemisen voisi kenties aloittaa keskeltä iman että lukukokemus kärsii.

    Nämä erottelut runojen, proosarunojen, lyhytproosan, novellien jne välillä ovat mielestäni vain käytännöllisiä määreitä, jonkinlaisia välttämättömiä pahoja. (Mutta jos teos määritellään lyhytproosateokseksi/kokoelmaksi, se on itse asiassa jonkinlainen suositus minulle, koska se saattaa kertoa siitä, että teosta on ollut vaikea luokitella. Ikävämpi vain, että tällaista sillisalaattia julkaistaan niin vähän.)

  2. Hello Veera, ja kiitos kommentista!

    Millähän tavalla lukija reagoi kirjakaupassa, kun sisäsivulla on nimien alla alaotsikko ”lyhytproosaa”. Herahtaako silloin todella mieleen, että olisipa tämä nyt sitten tematiikaltaan, muutenkin, ehyttä? Ja tosiaan, Anna Maria Mäen edellinen suuntasi ainakin allekirjoittaneen mielenkiinnon nimenomaan jonnekin muualle kuin eheyteen. Ruuska viittaakin jo kiinnostaviin seikkoihin varsinkin Anna Maria Mäen teoksen kohdalla, on todella sääli ettei hän vienyt ajatuksiaan pidemmälle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s