Harjunpää ja mumisevat muumiot

Ajauduin eilen tilanteeseen joka sai minut epäilemään, että liian suurella volyymilla kuunneltu musiikki on kuin onkin vahingoittanut kuuloani. Kun myös vaimoni valitteli samaa ongelmaa omalta kohdaltaan päädyimme siihen, että vika on muualla kuin korvissamme.

Vuokrasin Harjunpää ja pahan pappi –elokuvan. Ensimmäiset puolituntia elokuvasta ihmettelimme, pitääkö tässä nyt panna tekstitys päälle myös kotimaiseen leffaan? Elokuva yllätti visuaalisella komeudellaan, mutta äänityö oli lähes hanurista – samanlaista ihmeellistä muminaa ja kitinää, joka sai volyyminsäätönappulat kuumaksi allekirjoittaneen taloudessa.

Olin odottanut kyseistä elokuvaa ristiriitaisin tuntein; pyrin katsomaan kaikki suomalaiset teatterilevityksessä olevat elokuvat (”teatterilevityksessä olevat” siksi, että niiden saavutettavuus on melko hyvä myös täällä periferiassa) ja Olli Saarelan elokuvista olen yleensä pitänyt niiden röyhkeyden vuoksi.

Harjunpää, kuten mainitsin, on visuaalisesti komea. Kuten genreen kuuluu, se on hämärä ja kostea – ja puheet siitä, että elokuvan päähenkilöstä olisi tehty tarpeettoman raaka ja siksi myös kummallisen paljon esikuvastaan eroava, ovat perusteltuja. Tosin: kyseistä elokuvaa, ja sen henkilöhahmoja, ei olisi voinut tehdä muullakaan tavoin. Ei tänä päivänä. Erot olisivat olleet jotakuinkin samanlaisia kuin länsinaapurimme Beck- elokuvissa, jos vertaa aivan ensimmäisiä Beck-elokuvia Peter Haberin aikakauteen. Ei kukaan katsoisi sellaista 2010-luvun kotimaista rikoselokuvaa, jossa rikosylikonstaapeli Harjunpää odottelee toimistolla, että vihjepuhelin (ts. lankapuhelin) soi, tai jossa tutkintapöytäkirjaa kirjoitetaan vanhalla Olivetti-kirjoituskoneella. Ruotsalainen versio sellaisesta toki menisi läpi, mutta heillä onkin Ingmar Bergman, meillä sen sijaan Jörn Donner. Tarvitseeko enempää sanoa, perustella?

Peter Franzén tekee mukiinmenevän roolin Timo Harjunpäänä. Sampo Sarkolasta, joka näyttelee elokuvan pääpahiksen eli Pahan papin roolin, on nykyään kaikkialla eikä ihme – hänkin onnistuu. Jorma Tommila on aina yhtä cool ja ilmeinen Olli Saarelan luottonäyttelijä (hän teki vahvan roolin Saarelan ohjaamassa Bad Luck Lovessa), kuten toki myös Franzén, joka tuli pinnalle Rukajärven tien myötä. Irina Björklund tekee rutiinisuorituksen yksioikoiseksi kirjoitetussa roolissaan.

Elokuvan suurin ongelma on, että vaikka se onkin melko hyvä adaptaatio, sen käsikirjoitus ontuu pahasti. Katsojalle jää hiukan epäselväksi, mitä elokuvalla halutaan kertoa. Pintapuoliseksi kokemukseksi jää epäilys siitä, miten elokuvan olisi kokenut mikäli ei olisi aiemmin lukenut Matti Yrjänä Joensuun romaania Harjunpää ja pahan pappi, jonka ansiot, kuten yleensäkin Joensuun romaaneissa, ovat jossakin ihan muualla kuin actionissa. Harmittaa, ettei Joensuun parasta antia edes yritetty siirtää elokuvaan, vaan vietiin tarkoituksella vielä etäämmäksi alkulähteestään.

Suomalaisen elokuvan suurimpana ongelmana ovat kuluneet kasvot ja arkaileva casting. Vaikkei elokuvia vuosittain valmistukaan kovin montaa, alkavat samat naamat jo kyllästyttämään. Tässäkin mielessä esimerkiksi Saara Cantellin Kohtaamisia on varsin virkistävä poikkeus.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s