Kokeellinen kirjoitus

Nuoren Voiman numero 5/2010 kaksi ensimmäistä artikkelia ovat jo lehden oston arvoisia. Kokonaisuutena sanottakoon, että en tiedä näyttääkö vain minun silmiini siltä, että toistaiseksi vielä tilaamatta jäänyt lehti tulee kohta tilatuksi. ”Good shit”, sanoisi jamaicalainen sätkän äärellä.

Ensimmäinen artikkeli on Juri Joensuun Laboratorio: Kirjallisten kokeilemojen käsitehistoriaa. Artikkeli on ajankohtainen, varsinkin runouden saralla artikkelin yksi yhteinen nimittäjä eli kokeellisuus tuntuu olevan likimain kestosuosikki nykyrunon ympärillä; hiljalleen näköjään myös kirjallisuus- ja kulttuurilehdet reagoivat keskusteluun omin panoksin. Joensuun teksti on melko kattava, siis kokeilemojen suhteen, varsinkin hän kummuttaa asiaansa ranskalaisen OuLiPo merkeissä. En sen enempää referoi tekstiä. Jos ette ole vielä lukeneet artikkelia, niin lukekaa nyt. Koko lehti.

Kuinka sana, termi kokeellinen teidän korviinne kaikuu? Huomaan, että olen itseni kanssa ristiriidassa tässä. Koska: käsitän, että sanana se on juuri sitä mitä on: kokeellinen. Koe, kokeileva. Se on ennen muuta yksi sana. Toisaalta runoudessa se voi olla myös paljon muuta. Itseasiassa tuntuu, että kaikkea vähänkin modernism(e)ista poikkeavaa runoutta kutsutaan kokeelliseksi nykyisin. Kristian Blombergin Puhekuplia, Henriikka Tavin Sanakirja, Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa, Jusu Annalan aDIEuXit. Salmenniemen Texas, sakset ja virrata että? Nuo nyt vain mainitakseni (kenties selvimpinä esimerkkeinä). Välillä tuntuu, että kokeellinen runous on ollut synonyymi myös nykyrunoudelle ja avantgardelle. Entäpä videorunot tai visual poetry, kielirunous? Täyttääkö sanaruno kokeellisen runouden mitat?

Okei, videorunoutta voisin kutsua kokeelliseksi. Vain siitä syystä, että se hyödyntää jo niin erilaisia elementtejä pelkällä olemassaolollaan: elävää kuvaa, ääntä. Kombinaatioita, joihin yksikään paperille painettu runous ei sellaisenaan yllä. Videoruno konkreettisesti liikkuu. Se on kokeellista, koska sen metodit ovat konkreettisesti oikeasti hyvin tuoreita liitettäväksi runouteen. Se on välineiltään nykyaikaista, kiinnostavaa, erilaista. Siitä voi aidosti yllättyä ja haltioitua. Toisaalta… Ovatko esim. J.P. Sipilän videorunot ”testejä”? Asettuuko Katso kun silloin olen kunnossa ”testaamisen eetoksen” alle?

Teemu Helteen runous ei ole kokeellista. Kaikki edellä nimeltä mainitut kokoelmat sisältävät samoja merkkejä, kirjaimia kuin Otto Mannisen teoksissa. Eli onko siis vain kyse tavasta käyttää niitä? Traditiota vasten ehkä niin on.

Kokeellisuuteen kuuluva testaamisen eetos tuo mukanaan myös epäonnistumisen mahdollisuuden”, kirjoittaa Joensuu. Tämä voisi olla jollakin tavalla relevantti ajatus, kun asiaa mietitään vain kirjallisuuden tutkijan näkökulmasta. Tai OuLiPo-ryhmän näkökulmasta, jonka jäsenten kehittelemistä metodeista osa todella muistuttaa enemmän kirjaimia sylkevää konetta kuin runoteosta. Tai ainakin ne antavat mahdollisuuden ajatella myös niin. Vastakohtaisesti, sittenkin, väite voikin olla relevantti esimerkiksi Henriikka Tavin Sanakirjan kohdalla, sillä lukiessa sitä ei hetkeksikään edes käväise mielessä, että kyse olisi jonkinlaisesta testistä tai sen mahdollisesta onnistumisesta/epäonnistumisesta. Itseasiassa väittäisin, että tuo Joensuun esiin kirjoittama aiemminkin kuultu rakennelma kokeellisen runouden luonteesta, jonka yksinäisenä ja yksittäisenä esimerkkinä tuosta tekstistä poimin, toimii itseasiassa melko hyvin avainlauseena kokeellisuudelle, määritellen sen ja sitä. Samalla väitän, että se määrittelee kaikki tässä minun tekstissäni edellä mainitut teokset (ja samalla suurimman osan nykyrunoudesta, lähes kaikki) pois kokeellisuuden alta.

Kyse on asetetusta näkökulmasta. Kenties kokeellisuuden määreen voi runokokoelmalle asettaa vain sen kirjoittanut runoilija itse? Kyse on niin selkeästi runoilijan asenteesta runouteen, teokseensa. Tutkija tietää jos on aikonut tutkia, runoilija tietää kumman on asettanut etusijalle: metodin vai lopputuloksen.

virrata että ja Sanakirja, kaikki edellä mainitut, ovat kirjallisia taideteoksia. Tämä on minun väite, ja perustelen sitä lukukokemuksella ja -historialla, tuntemuksellani. Vaikkakin niiden kohdalla olisi haluttu hyödyntää erilaisia lähestymistapoja niitä kirjoitettaessa, niiden lukemiseen, eivät tuollaiset lopputulemat voi olla pelkkiä testaamisen eetoksen alle syntyneitä röpelöjä. Koska ne ovat niin satumaisen kokonaisia, vieläpä upeita sellaisia. Kokeellisuuden voi tällöin niiden(kin) kohdalta heittää romukoppaan. Mekanismeja niistä voidaan tutkia, mutta tärkein on kuitenkin itse teos. Näin ainakin kokee tämä lukija. Runoilijat, olkaa hyvä ja oikaiskaa, jos asia on toisin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s