Lukumääriä

Kristina SegercrantzOlisin voinut otsikoida tämän kirjoituksen myös näin: ”Jarkko Sipilän uusin romaani on kakkapökäle”. En kuitenkaan tehnyt niin, koska omaan edelleen jonkinlaisia käytöstapoja, enkä oikeasti olisi jaksanut perustella Katumurhan huonoutta ja typeryyttä ja hengetöntä olemusta.

Olen useasti pohtinut ääneen suomalaisten lukutottumuksia. Juuri alkanut kustantajien ja kirjakauppojen joululahjakirjamarkkinointi sysää jälleen komeat määrät kovakantisia paketteja lukijoiden syliin. Jos olen oikein käsittänyt, suomalaiset lukevat melko paljon.

Mutta mitä sitten luetaan? Luku- ja myyntilistojen kärjessä on useimmiten dekkarigenreä ja jännityskirjallisuutta edustavia, biografioita (ensimmäiseksi mieleen tulee John Simonin Koneen ruhtinas, Kone Oy:n emiiri Pekka Herlinin elämästä kertova kirja) tai sitten joitakin muita yksittäisiä tapauksia kuten vaikkapa J. K. Rowlingin luomat Harry Potter- kirjat, joiden kohdeyleisöksi tuntui kohdistuvan parhaimmillaan jokaikinen elossa oleva sukupolvi. Pieniä yksittäisiä lisäpiikkejä myyntiharavaan tuovat loppuvuoteen osuvat kotimaiset kirjallisuuskilpailut ja niiden voittajat.

Aloitin juuri italialaisen Paolo Giordanon romaanin Alkulukujen yksinäisyys (jonka suomenkielisen painoksen kansi on kuvassa yllä). Englanninkielinen Wikipedia kertoo, että teosta on myyty Italiassa yli miljoona kappaletta ja se on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Lisäksi Giordano (ja ko. teos) palkittiin arvostetulla Premio Strega- kirjallisuuspalkinnolla (v.2009), jonka on aiemmin voittanut mm. Cesare Pavese, Alberto Moravia, Umberto Eco, Claudio Magris ja Niccolò Ammaniti. Ei voi kieltää, etteikö Italiassakin tällaisen palkinnon voittaminen edesauttaisi teoksen myyntiä. Mutta luvut ovat huikeita, eikä ihme; Italiassa asuu reilusti yli 60 miljoonaa ihmistä. Eli noin joka kuudeskymmenes heistä on ostanut Giordanon romaanin. Suomalaisessa mittakaavassa se tarkoittaisi jotakuinkin reilua 83000 myytyä teosta. Kuulostaako oikealle? Kyllä kai.

Ei ihme, että suomalaista kirjallisuutta kännetään niin vähän. Ongelma asuu mielikuvissa: on paljon parempi myötätuuli, kun romaania on 83000 kappaleen sijaan myyty yli miljoona kappaletta. Tuollaiseen koukkuun on ulkomaisen kustantajan helpompi tarttua. Kuten vaikkapa suomalaisten kustantamojen.

Kenties Finlandia-palkinnon, ja/tai/sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon siivittämänä suomalainenkin teos voi yltää yhtä globaaliin menestykseen (jota mittaan tässä nyt käännösmaiden määränä) kuin vaikkapa Giordanon Alkulukujen yksinäisyys. Kirjallisuudelta itseltäänkään ei voi eikä pidä ottaa kunniaa pois; esim. Sofi Oksasen Puhdistusta (joka tulee mieleen yksittäisenä ainoana laajasti kansainvälisenä menestyjänä suomalaisista teoksista viime aikoina) on kiitelty monin paikoin ulkomaillakin.

Entä Sofi Oksasen ja Puhdistuksen takana? Mitä siellä tapahtuu? On selvää, ettei viisimiljoonaisesta kansasta nouse lukumääräisesti samalla tavalla ”kykyjä” esiin kuin suuremmista maista. Mutta nuo nimet: Magris, Eco etc. Sellaisia nimiä ei ole suomalaisesta kirjallisuudesta noussut koskaan maailmankartalle. Suomessakin Magris on vain pienen lukijakunnan, laajemmin ja syvemmin kirjallisuutta harrastavan joukon tiedossa. Meillä sen sijaan näyteikkunoissa on uusin Remes, Sipilä, Rönkä tai Harjunpää (eli Joensuu, jonka teoksia tosin on Wikipedian mukaan käännetty neljälletoista kielelle). Välillä tuntuu, että vaikka näyteikkunoissa olisi mitä tahansa myy silti kaikista parhaiten rikoskirjallisuus.

Kyse on lukutottumuksista. Tekisi mieli sanoa (pieneksi piikiksi myös suomalaisten nykyisiin käsityksiin runoudesta), että kyse on aina lukutottumuksista. Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden aallon hyökyessä rajan yli, ja sen perässä sitten muut skandinaavit ja suomalaiset yritelmät, suomalainen kirjallinen kenttä ja lukijakunta sai jäisen pistoksen dekkarigenren puukosta. Kenties hektinen ja työkeskeinen elämäntapa ja käsitys hienosta hyvästä elämästä kaipaa aivoille helppoa, ajatuksetonta materiaalia, joka iskeytyy hyvin täälläkin jo heränneeseen kulutusyhteiskunnan lihaan. Suomalainen yhteiskunta on aina heijastanut ja heijastaa yhä ja ikuisesti työnteon käsitettä elämää määräävänä ja arvottavana tekijänä. Työ on niin pyhä asia, että jos haluaa olla suomalaisen kirjallisuuden inhorealisti ei tarvitse muuta kuin rikkoa romaanissa sitä kouluttautumisen, urapolkujen ja menestymisen ykseyttä ja harmoniaa, unelmien kudelmaa, kuten esimerkiksi viimeisimpien joukossa jo edesmennyt Arto Salminen.

Toisen italialaiskirjailijan Niccolò Ammanitin romaanissa Taivaan ja maan väliltä työ on myös tärkeässä osassa kirjan sisäisen maailman ja siinä kuvatun elämän struktuurissa. Tai oikeastaan ei työ, vaan työttömyys. Kuitenkin Ammaniti on kirjoittanut sen niin sujuvaksi ja luonnolliseksi osaksi romaaniaan, ettei se nouse sieltä silmiä pakottavaksi kivuksi vaan toimii ikään kuin yhtenä, nimettömänä sormena muiden joukossa. Lopputulokseksi on syntynyt ehyt ja loistava romaani, josta mainittakoon vielä, että sekin hyödyntää trillerin ominaisuuksia luoden jännitteitä tekstin sisään, itse tarinaan ja juoneen.

Vedän hajanaiset ajatelmani yhteen: suomalaisten lukutottumuksia ei voi vaihtaa kuin korttia korttipelissä, tai sukkia päivittäin. Niitä voi toki yrittää ohjata toiseen suuntaan, vaikka suomalaisten käsitykset ja mieltymykset istuvatkin usein lähes sementtiin valettuina. Toivoakseni ohjausta tapahtuukin, että jatkossakin saan laadukasta käännöskirjallisuutta luettavakseni (kiitos siitä myös kääntäjille!). Kotimaisessa kirjallisuudessa ei ole mitään vikaa – se voi olla, millä tahansa eurooppalaisella tai maanpäällisellä mittarilla mitattuna, yhtä laadukasta kuin muuallakin euroopassa tai maailmalla julkaistu kirjallisuus. Mutta rahaa ei ole tarpeeksi, eikä tarpeeksi suuria tuulia sen taakse. Ja kun on näin pieni kansa kyseessä on kohinankin volyymi hyvin rajoittunutta.

Ei voi kuin toivoa, että suomalaiset kirjailijat jaksavat uskoa siihen, että kirjailijuudella ja kirjoittamisella on rahaa arvokkaampi funktio suomalaisen kulttuurin ja taiteiden kainalossa. En voisi enempää toivoa, että suomalaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden (Sofi Oksasen vanavedessä) tekemä työ hiljalleen muuttaisi kotimaisia lukutottumuksia ja sitä kautta kustantajien tarjontaa enemmän kauniimman kotimaisen kirjallisuuden hyväksi.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s