Lavarunous

Kerron salaisuuden: en ole koskaan ollut lavarunotapahtumassa. En esiintymässä, enkä yleisönä. Niiden tarkoitus on jäänyt sellaiseen hämärään, jonne ainakaan toistaiseksi yksikään tuikku ei ole vielä yltänyt. En ymmärrä sitä; mitä sillä yritetään hakea, mikä sen tarkoitus on (henkilö tulee lavalle esitelläkseen runouttaan, vai tuleeko henkilö lavalle ollakseen itse se esitys, osa sitä)?

Ajattelen tilannetta, jossa runoilijan näköinen henkilö astuu lavalle vapisevat paperit hikisissä näpeissään, runoilija lukee tekstiään mutta kiinnittäisinkö huomioni itse tekstiin vai siihen, etten kuule sitä kunnolla, miksi se seisoo noin – miksi koen vaivaantuvani, onko tämä nyt esitys vai mikä tämä on?

Kenties menen Helsingin Kaupunginteatteriin, Studio Pasilaan jossa menee parhaillaan Kiviä taskussa, mutta mitä tämä nyt on? Kaksi veijariksi pukeutunutta näyttelijää lukee papereista vuorosanoja, tekevät näytelmää, toinen empii, toisen ääni kuuluu hyvin takariville asti kun toinen puhuu kainosti kainaloonsa? Onko tämä näytelmä, lukuharjoitus, yhteisötaideteos, vai niin modernia teatteria, missä konkreettisesti yleisö tuodaan prosessin keskelle jopa niin kesken kaiken, etteivät näyttelijät muista vuorosanojaan koska niiden ei ole tarkoituskaan.

Vai menenkö kuitenkin Tavastialle, missä britti-indierockyhtye järjestää bänditreeniensä lisäksi ensikeikan, tilaisuuden jossa rumpali esittää uuden kappaleensa, sekoaa rytmissään, suora lähetys mikä menee niin kuin suoran lähetyksen kuuluukin, mutta biisilista on kateissa.

Mitä varten lavarunous on olemassa? Onko se runoutta, vai yhteenkokoavaa voimaa, kerääntymistä runon ääreen (tai viinilasin, pintahiivaoluttuoppien) ja mukavia ihmisiä? Valaiskaa minua, että kun vihdoin menetän tämän suhteen poikuuteni olen valistettu siitä, ettei koolla ole väliä ja että kaikki on kiinni siitä miten sitä käyttää, että tosiasiassa vain tunteet merkitsevät.

Runoilija Juho Nieminen julkaisi kuluneena vuonna esikoisensa Muovin kukkia (Helsinki-kirjat 2010). Jostakin syystä hänen kohdalla ponnistuu aina lavarunous (jossa hän on ansioitunut) esiin. Alli Kantolan Kiiltomatoon kirjoittamassa kritiikissä varoitellaan Niemistä jopa siitä, ettei tämän puhti valuisi kokonaan poetry slam- lavoille, ettei ”nopea miellyttäminen tuhoaisi ajattelun syvyyttä”.

Onko tuossa nyt vain kyseessä juuri yksi niistä samoista typeristä yksiulotteisista stereotypioista, joita itsekin kirjoituksen alkupuolella pyörittelen? Uskon niin. Lähettäkää minulle Muovin kukkia. Lukisin sen, ja kirjoittaisin siitä – ihan vain halusta todistaa Alli Kantolan aivopieru epätodeksi.

Advertisements

8 kommenttia artikkelissa “Lavarunous

  1. Paluuviite: Runon lausunnasta ja runonlausunnasta - Idiootti

  2. Tuukka, kiitos kommentista!

    Ja hyvä entry myös, joka tietenkin hiukan sarkastiseen kysymykseeni vastaa, mutta vain osittain. Lähinnä olen miettinyt juuri tuota runon lausunta/runonlausunta -juttua, sillä mun käsittääkseni juuri poetry slam -jutut eivät juurikaan ole olleet sellaisia, missä hiljennytään kuin kirkossa kuulemaan kun pastori saarnaa, kellistää Sarkiaa äärimmäisen huolellisella artikuloinnilla, puhuu sanat pisteeseen asti. Esim. Leevi Lehdon runoesityksiä (nekin ovat mielestäni ”lausuntaa”, mutta paljon dynaamisempia, lähenevät melkein performanssia, ja tämä on kehu – hän rikkoo odotushorisonttia) joista muutaman olen nähnyt ja kuullut netitse, en ihan lue runonlausunnaksi vaan pikemminkin ”runoesitykseksi”, jossa runon ja lausunnan ohella lausunta ottaa vapaamman roolin esityksen ehdoin, ts. esitys kohoaa laajemmin ja enemmän itsenäisemmäksi teokseksi, mielestäni vielä selkeämmin kuin yleisesti ymmärretty ”runonlausunta”.

    Mistä päästääkin asiaan, jota olen jonkin verran pohtinut viime aikoina: soveltuuko samankaltainen runous jokaiseen tarkoitusperään? Eräs menneisyyden tuttavani, joka harrasti runonlausuntaa, piti kovasti juuri Sarkiasta, muutenkin vanhemmasta materiaalista juuri muodon ja rytmiikan vuoksi.
    Ennen lausuttiin sitä runoutta, jota julkaistiin, yleisemmin kirjoitettiin. Mutta entä nyt; esim. Juho Nieminen: täsmäkirjoitetaanko nyt tietynlaista runoutta, tarkoitusta silmällä pitäen, kuten blogientryssäni mainitussa Kiiltomato-kritiikissä annetaan hiukan ymmärtää?

  3. En osaa kyllä arvioida tuota, että täsmäkirjoitettaisiinko nyt sellaista runoutta, joka toimisi sekä lavalla että kirjoissa. Runoja kirjoitetaan ylipäänsä niin paljon, että koko kenttää koskevia yleistyksiä on tosi vaikea tehdä. Tai siis helppoahan se on, mutta ne yleistykset perustuvat ehkä useammin lukemattomuuteen kuin lukemiseen.

    Tuon Niemisen Muovin kukkia olen kyllä lukenut. Minusta sen tietyssä ”nopeudessa” on kyse lähinnä siitä, että se on tosi hiottu kirja. Siinä ei ole paljonkaan orgaanista rönsyä ja kasvustoa, mutta juuri se on nähdäkseni ollut tavoitteenakin. Se on kiillotettua paperia, siinä ei ole rikkinäistä pintaa, ja siksi sen pinnan alle on oikeastaan aika vaikea päästä. Hiukan kärjistäen sanoisin, että se vaatii erilaista lukuasentoa kuin joku ”keskeneräisyyden poetiikalle” perustuva juttu, mikä voi joskus olla vähän kuin keittämätön keitto, josta tunnistaa porkkanan ja palsternakan maistamattakin. Ehkä se lukuasento tuon pinnan helppouden houkuttamana muodostuu vähän passiivisemmaksi ja sikäli toki muistuttaa sitä tapaa, millä lavarunoutta mielestäni yleensä kannattaa vastaanottaa.

    Tuon Kantolan väitteen toisinto löytyy muuten Esa Mäkisen Hesariin kirjoittamasta arvostelusta, joten pakkohan sen on sitten olla totuus. Siinäkään runokriitikko ei jostain syystä ole vaivautunut tulkitsemaan umpivaikeaa metaforaa ”muovin kukkia” vaan on kiinnittänyt huomionsa vain selittävään alaotsikkoon ”väliaikaista nykyrunoutta”.

    Mäkinen heitti: ”Usein Niemisen runojen tarinallisuus on vain kaskuja ilman vertauskuvallista tasoa. Nokian mainoslauseella leikittely voi toimia lavalta lausuttuna, mutta tekstinä siitä tulee köykäistä.” Kritiikkinä tuo on ”muuten hyvä death metal -levy, mutta särön käyttäminen kitarassa hieman häiritsee” -osastoa. Ei kai runomuotoisten ”muovin kukkien” kuulu ollakaan raskaita!

    Jos Muovin kukissa tavoiteltaisiin ”painavuutta” (ei-köykäisyyttä) tai ”ajattelun syvyyttä” nopean miellyttämisen vastakohtana, sekä kirjan nimi että koko Niemisen poetiikka pitäisi varmaan vaihtaa. Kuten sanoin, Niemisen kirjassa ei ole rikkonaista vaan ehjää pintaa, millä viittaan siihen, millainen on välitön ensivaikutelmani Niemisen kielestä. Niemisen poetiikan avaimena toimiva vertauskuvallinen taso sen sijaan nähdäkseni löytyy jo teoksen nimestäkin, joten ei siitä sen enempää.

  4. Onko ”nopean miellyttämisen” vastakohta muuten ylipäänsä hidas miellyttäminen vai epämiellyttävyys? Miellyttämisen ja hiotun pinnan käsittäminen syvällisyyden tai sanotaanko hyvän ajattelun vastakohdaksi on nähdäkseni yleinen väärinkäsitys. Juuri se on nimenomaan pintaan jämähtämistä: ”jos se näyttää pinnalliselta, se on pinnallista”.

    Mikä olisi pinnallisempaa ja enemmän ”nopeaan miellyttämiseen” tähtäävää taidetta kuin suuri osa Andy Warholin pop-kamasta? Silti juuri Warholin taide on tarjonnut pohjan joillekin mitä oivaltavimmille pohdinnoille – esimerkiksi Danton hässäköille.

  5. Hyviä pointteja!

    Samoista syistä lähdin pohtimaan (ja hankkimaan kirjaa itselleni) itsekin. Joskus olen ääneen ihmetellyt joidenkin kritiikkien kohdalla, kuinka ne eivät ole hakeneet jonkin tietyn tematiikan vuoksi melko selvää linkkiä teoksen ja sen tekijän historian välille; esim. Marko Hautalan mainio romaani Käärinliinat, joka asettuu terveydenhoito- ja sairaalamaailmaan, jossa Hautala itsekin on työskennellyt; tieto joka saattaisi antaa mukavan lisämausteen lukijalle kirjan ääreen, mutta jota ei mainittu esim. Parnasson kritiikissä oikeastaan laisin.

    Juho Niemisen runoteoksen kohdalla taas suli mielikuva mieleen hiukan päinvastaisesta asetelmasta: kenties liikaa (?) on teosta ryhdytty lukemaan lavarunoutta silmällä pitäen, sitä taustaa vasten? Koska jollakin lailla tuntuu, että on aita on ollut matalalla.

    Sinänsä nuo kritiikit on skulannut, ainakin mun suuntaan: mua kiinnostaa nyt vastakohtaisesti se, onko todella niin, että ”lavarunoilija” kirjoittaa ”lavarunoutta”, mikä jo asetelmana on melko absurdi ja huvittava, ja johon en usko pätkääkään, koska se ei palvele sitä tarkoitusta että nuo runot on rykäisty kumminkin kansien väliin. Ja kuitenkin on selvinnyt, että Niemisen runous on tavallansa erilaista mikä myös on kiintoisaa.
    Ja tosiaan, nykyään runokokoelmien nimet ovat aika hyvkä lukuohjeita for dummies, ainakin mahdollisia lähtökohtia. Minusta Muovin kukkia on hyvä nimi, herättävä.

    Warhol mullakin tuli mieleen; sillähän oli kauhea taideteostehdas pystyssä, mutta ei se estänyt niitä teoksia olemasta mielenkiintoisia ja haastavia, aikaansa purevia, sitä edellä olevia. Ne (jotkut) olivat vain uudenlaisia, niiden luomistyö ja sen takainen estetiikka oli erilaista, uutta.

  6. Surkeaa ja ison anteeksi pyynnön väärtti, että olen asettanut Juho Niemisen väääriin kehyksiin. En enää muista, mistä sain tiedot Juho Niemisen ja lavarunon yhteydestä, mutta olisi pitänyt tarkistaa vielä kolmannelta ja asianomaiselta itseltään.
    Ihmettelen, miksei J N ilmoittanut välittömästi asiasta Kiiltomatoon tai minulle, asia olisi voitu korjata Kiiltomadossa heti.
    Tästä lähin tulen haastattelemaan jokaisen kirjoittajan ennen ja jälkeen kritiikin tekemistä, joten otan opiksi.
    Jos et, Juho Nieminen voi antaa anteeksi, ymmärrän sen, kyllä tuollainen kiukuttaa, mutta jään edelleen ihmettelemään, miksi et oikaissut asiaa välittömästi.Jotainhan toiminnastasi Sinulle oli hyötyä.

  7. Olet varmaankin saanut tiedot Niemisen & lavarunouden yhteydestä kyseisen teoksen takakannesta. Tieto onkin oivallinen lisä Niemiseen itseensä, mutta kansien väliin painettuun runouteen en itse sitä kovin helposti sellaisenaan liittäisi.

    Kirjoitin Niemisen teoksesta vastikään täällä: http://sarolehti.wordpress.com/2012/05/03/kertakayttomuovia/

    Lisäksi Luutii-blogissa otin taannoin kantaa siihen, että mikäli Nieminen esiintyy lavalla kuten tässä videossa: http://www.youtube.com/watch?v=vrUjXNpunwc ,
    saatan ajautua ennenaikaiseen poistumiseen lavarunoustapahtumasta koska mielestäni esitys on surkea, vaikka runo onkin minulle mieleinen. En ota kantaa siihen, toimisiko runo lavalla paremmin jos sen esittämiseen panostettaisiin jotenkin – kirjasta luettuna se mielestäni toimii vallan hyvin, eritoten muuhun kokonaisuuteen nähden.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s