16.7.2012

Huolestuttavaa: olen Toton Endless-biisistä (albumilta Isolation) havaitsevinani HIM-vaikutteita. Tai siis toisin päin. No, niin tai näin: mahtava biisi. Eikä vähiten Isolationilla päävokalistin työt tehneen Fergie Frederiksenin munakkaan laulun ansiosta. Korkealta ja kovaa, joka onkin Toton yksi tavaramerkki, mm. oman suosikkini Bobby Kimballin lanseeramana. Totolla on aina stemmat ja harmoniat ns. “handussa”, harvinaista että laulupuoli on poikkeuksetta ookoo vaikka yhtyeen biiseillä, keikoilla eritoten, on vokalisteja enemmän kuin useammalla yhtyeellä yhteensä. Hyvin ne vetää. Erikoisen hyvin livenä. Kannattaa Youtubesta katsoa Pariisin keikka vuodelta 2007. Loistava!

Nuoren Voiman Runous 2011 -lehden kritiikit mietityttävät edelleen. Vaikka nekin vetivät hyvin.

“Onko lavarunous siis jo kehittänyt oman poetiikkansa?” kyselee Venla Rossi kritikoidessaan Juha Raution teosta Häkki (Sanasato 2011). Hän itse myös vastaa siihen: “Tuskin, mutta ehkä joitakin sille tyypillisiä piirteitä voidaan erottaa [...]“.

Olen samaa mieltä Rossin kanssa. Ehkei lavarunous ole kehittänyt omaa poetiikkaansa, mutta tietynlaiset tekstit sopivat lavarunouteen paremmin kuin toiset. Lavarunous on verrattain uusi juttu siinä mittakaavassa jossa se nyt on; on ottanut huimia askelia erityisesti viime vuosina ja kasvanut koko ajan suuremmaksi tullessaan yhä enemmän ja enemmän tunnetuksi.

Rossi nostaa kritiikissään esiin ongelman, joka minusta ei ole ongelma. Hän mainitsee saman asian, johon kuulemma Vesa Haapala, joka on taannoin (vuonna 2009) kritikoinut Raution esikoisen (Olen matkinut kaikkia lintuja) Nuoressa Voimassa, on aiemmin jo puuttunut: “[...] ei henkilökohtaisesti ymmärrä tarvetta julkaista vilpittömästi modernistisia runokokoelmia, jotka eivät tuo perinteeseemme mitään periaatteellista muutosta.”

Rossi kirjoittaa, ettei ole asiasta aivan yhtä jyrkkää mieltä kuin Haapala. Se on hyvä, sillä Haapalan käsitys runouden funktiosta on hyvin vieraannuttava, jopa kiusallinen. Vieraannuttava sillä tavoin, ettei runoilijan tai kirjailijan työn tarkoitus voi olla pelkästään sitä, että jotakin uutta pitää automaationa tuoda perinteeseen. Tällainen puhe esimerkiksi proosan puolella tarkoittaisi sitä, että noin kolme neljästä nykyromaanista voisi Haapalan mukaan polttaa.

Ei runouden tarvitse aina olla jotakin uutta ja ennennäkemätöntä. Ei runouden tarvitse aina ja vain tutkia, löytää uusia sopukoita. Runous voi yhtä hyvin olla vain nautinnoksi. Aivan kuten proosassakin – kaikkien runoilijoiden tai kirjailijoiden ei tarvitse olla kokeellisia.

Kiusallisen Haapalan – ja kenties Rossinkin – käsityksestä tekee se, että se ikään kuin sulkee pois ajatuksesta lukijan, jolle jokainen teos, niin runoudessa kuin proosassakin, kirjoitetaan. Itse ainakin kirjoittaudun kokonaan pois tuommoisesta. En tietenkään tarkoita, että runoutta pitäisi kirjoittaa lukijan ehdoilla. Mutta samalla tavoin ei Haapalankaan ehdoilla.

Runous on vapautta! Sen tämänhetkinen yksi voimavara on siinä, että runous elää laveasti. Kaikkea on saatavilla (kunhan vain osaa etsiä). Ja niin sen pitää ollakin.

Mustat lehdet Parnassoksen rinteillä

Lyhyesti virsi kaunis:
uudessa Parnassossa on kritiikki myös Mustista lehdistä.

Vanhat peikot

Päivän turkulaisessa aviisissa, Turun Sanomissa, Miikka Laihinen kritikoi Harry Forsblomin runokokoelman Verhojen takaa tulee kirjoitus (ntamo 2011). Luen Laihisen runokritiikkejä kovin mieluusti; ne ovat yritteliäitä, niistä voi lähes aina huomata että kirjoittaja on paneutunut luvun alla olevaan kokoelmaan ja ajatellut lukemaansa. Silmiinpistävintä Laihisen kritiikeissä on yleensä ollut terve ja avoin asenneilmasto uutta runoutta kohtaan, jonka se tietysti on ansainnutkin. Jos hän jostakin ulvahtaa, hän yleensä perustelee sen ymmärrettävästi. Jos hän jostakin pitää, hän kertoo miksi. Edellä mainitussa kritiikissä hän kuitenkin sortuu oletukseen, johon monikaan ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta mikä minut sai hereille siksi, että olen itsekin ntamon kirjailija ja oletus sijoittuu nimenomaan siihen asenneilmastoon, jossa viime vuosina on syystäkin tuuletettu nurkkia ja uusittu ovikelloja. Laihinen kirjoittaa esiin kaksi mielipidettä, joihin haluan tarttua. Toinen koskee nykyrunouden vastaanottamista, toinen ntamoa. Nimittävä tekijä on Forsblomin kokoelma.

“Kiinnostavaa tekstin viimeistelemättömyydestä tekee sen edellyttämä asennonmuutos runon vastaanotossa. Tiuhalla kammalla toteutettu lähiluenta johtanee Forsblomin kaltaisten lyyristen roiskijoiden kohdalla vain analyyttiseen umpikujaan. Kapeakärkisten pinsettien sijaan kannattaakin kokeilla rohkeasti tulkinnallisen viikatteen heiluttelua. Säesilpun ja hälinän keskeltä punaisen langan päätä etsivä saattaa toki tehtävässään turhautua. Samalla teos sysii kuitenkin pohtimaan, pitääkö runoa sitten aina lähestyä niin orjallisen säännönmukaisesti, muodon ja sisällön iänikuisiin kaavoihin kangistuen.”

Laihinen muistuttaa asiasta, jonka pitäisi olla nähdäkseni itsestäänselvää: samassa asennossa paikat puutuvat ennen pitkää. Heitä ennakkoasenteet nurkkaan! Jos et heitä, harkitse edes sitä. Älä kangistu kaavoihin, vaihda orjallisuus vapauteen. Runoa voi lukea “väärin” vain aliarvioimalla se, olemalla ylimielinen sitä kohtaan.

On hienoa että Laihinen kirjoittaa sen esiin, vieläpä Turun Sanomiin, jolle on muuten pakko nostaa hattua siitä, kuinka laajalti se kritikoi nykyrunoa. Se on hienoa se, ja valitettavan harvinaista.

Laihinen kirjoittaa myös: “Ntamo-kustantamon teoksille tyypillisesti myös Forsblomin kokoelma on viimeistelty varsin kevyellä kädellä. Lopputuloksessa korostuukin vakaiden, kumileimasimen varmuudella toimivien säenippujen sijaan kokonaisuuden luonnosmainen keskeneräisyys, prosessuaalinen ja muuntuva ”kirjoitus”.

Harmittaa, että toisaalla tekstissä Laihinen kirjoittaa viisaasti auki ennakkoasenteita ja kyselee raikkaan ilman perään, ja toisaalla taas sen enempää ajattelematta maalaa ääriviivat jo ennen kuin päättänyt, mitä aikoo maalata. Miten viimeistellään “kevyellä kädellä”?

En tiedä onko kyse ennakkoasenteesta, lapsuksesta, vai vain piintyneestä tavasta ajatella nykyrunouden olevan tietynlaista. Ovatko ntamon teokset viimeistelemättömiä? Mitä te olette mieltä? Kysyn, millainen on viimeistelty teos, ja mitä sen eteen on tehty ja kuinka se näkyy ulospäin? Kielijelppi-sivusto määrittelee viimeistelyn näin: “Tekstin viimeistely tarkoittaa sen hiomista luovutuskuntoon — luettavaksi, arvioitavaksi tai julkaistavaksi. Viimeistely koskee siten niin tekstin kieliasua, rakennetta, sisältöä kuin ulkoasuakin.”

Tuon Kielijelppi- sivustolta lainatun ohjeen mukaan on helppo toimia, kun kirjoitamme asiatekstiä. On olemassa kielioppi, on olemassa “hyvää kieltä”. On olemassa sovittuja sääntöjä – on asettaa juuri kirjoitetun viereen nivaska johon vertaamalla voimme todeta teimmekö virheitä. Kokonaisuutena onnistumista emme vielä silloin mittaa, varmistamme vain ensin tiettyjen lainalaisuuksien toteutumisen, jonka jälkeen voimme syventyä itse sisältöön. Mutta entä runo, kun sen yksi tehtävä voi olla vakiintuneiden tapojen kyseenalaistaminen ja uusien tarjoaminen tilalle? Laihisen huomiosta jää kaipaamaan vastausta sille, mikä on viimeistellyn runon vakiintunut muoto? Mihin on verrattu, kun jokin on sen jälkeen todettu viimeistelemättömäksi? Onko esimerkiksi Harry Forsblomin teoksessa lukuisa määrä kirjoitusvirheitä, onko kielioppi huonoa, onko poetiikassa jotakin kummallista; onko muodossa jotakin epäsovinnaista, rönsyileekö se? Jos on, minkälainen funktio niillä on? Eroaako teos siitä äärimmilleen hiotusta runoteoksesta, johon olemme aikojen saatossa tottuneet? Onko modernistin kuusisorminen käsi hiomista vailla?

Kielijelppi-sivuston määritelmistä voi päätellä, että niitä hyödyntämällä kavennetaan runouden esilläolo kovin kapea-alaiseksi. Samalla voitaneen päätellä, että Laihisella on hallussaan jokin asetettava ihanne, universali sapluuna “viimeistellylle” runokokoelmalle.

Tähän väliin on todettava lukijaa rauhoittaakseni, ja toisaalta omia motiivejani selventääkseni, etten kiinnitä asiaan huomiota sen vuoksi että olen itsekin ntamon kirjailija, vaan siksi että olen itse johdonmukaisesti pyrkinyt tähänastisessa tuotannossani keskittymään runouden piintyneisiin tapoihin, niitä hellävaroen rikkomaan ja saattelemaan uusia poeettisia vaihtoehtoja esittyville.

Eniten Laihisen viimeistelemättömyys-tokaisussa harmittaa se, että se alistaa runoilijan – tässä tapauksessa Forsblomin, joka on suomalaisen kirjallisuuden yksi “grand old man” (eikä edes vielä kovin iäkäs) ja varmasti asiansa osaava ammattilainen (ammattilaisuudella viittaan Laihisen supersapluunaan) - mielikuvaan hutiloivasta ja amatöörimäisestä puuhastelijasta sen sijaan, että se antaisi lukijalle viitteitä siitä että kokoelmalla on oma persoonansa ja että lukija voisi luottaa siihen, ettei runoilijalla ole ollut tarvetta asettaa teokselle minkäänlaisia ulkonäköpaineita koska näkyvyyttä runoudella ei ole; runoilija voi ottaa tietoisen riskin ja se riski on aina taiteellinen – saako se kannattajia puolelleen, kuinka lukija sen vastaanottaa jne, luoko se vanhaan taloon uusia huoneita vai sisustaako vanhoja tiloja uusin esinein. Varmaa tapaa tehdä runoutta ei enää ole, sapluunoita ei ole. Runoudella ei ole taloudellista riskiä, sen ei tarvitse miellyttää ostajaa. Se takaa vapauden ja varmuuden sille, että julkaistu runokokoelma on taatusti mietitty, se on takuulla hiottu. Raakile se ei ole, sillä runoudessa hutiloimisella ei mitään voita. Joki asettuu uomiinsa esim. varsinkin ntamon ollessa kyseessä: taloudellisia paineita ei ole (ei runo-, eikä proosateoksella, eikä millään teoksella – vain taiteellisilla arvoilla on merkitystä), ennakkomaksuja ei makseta, oletettava ostajakunta on lähtökohtaisesti jo niin pieni että myyntituloilla saa hyvällä tuurilla maksetuksi yhdet munkkikahvit Marian konditoriassa.

Uuden runouden ja uusien painomenetelmien vuoksi ntamokin on kärsinyt mainevajeesta; kaikki kustantamon tekemä kyseenalaistetaan automaattisesti kivijalkaa myöten, perinteitä ei vielä ole eivätkä ne näin ollen kanna, ei ole olemassa Laihisenkaan mainitsemia leimasimia, nimisivuilla ei ole leimoja salonkikelpoisuudesta.

Näyttää siltä, että “hyväksytyllä” runoudella ja kustantamolla on tiettyjä, vieläkin julkisanomattomia piirteitä. Salonkikelpoisuuden voinee saavuttaa sitten kun jokin yksittäinen tarpeeksi vahva hahmo sen myöntää, tai yleisen mielipiteen voimasuhde kääntyy salonkikelpoisuutta koettelevan suuntaan positiiviseksi. Siihen asti nähdään “raakileita”, “viimeistelemättömiä”, mitä ikinä.

Parempaan päin on kuitenkin koko ajan menty. Paradoksaalista silti on, että vaikka nykyrunous otetaan vastaan nyt entistä avoimimmin sylein, sen julkaisemiseen erikoistuneet kustantamot taistelevat edelleen vanhoja peikkoja vastaan.

Arpinen rakkauden lähettiläs

Juopponarkkarirunoilija

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Matti Mäkelän luotsaama artikkeli/kritiikki Martti Anhavan kirjoittamasta Arto Melleri -biografiasta Romua rakkauden valtatiellä. Opus on massiivinen, erittäin kiinnostava teos runoilijasta, jonka itse koen yhdeksi suurimmista suomalaisessa runoudessa. Mäkelä kirjoittaa Mellerin runoudesta näin: “Melleriltä tuli tavallaan julkaistuksi vain hänen rooliaan tukeva tuotanto. Se oli Schlaageriseppeleestä Arpiseen lemmen soturiin rappioromantiikan, sarjakuvasankareiden, kuoleman, rokin ja glamourin säihkyvää lyriikkaa. Se säilyi suurin piirtein samana, kuten eräs arvostelija sattuvasti sanoo. Sitä tuotantoa oli teatteriesitysten kanssa kuitenkin kolmisenkymmentä teosta.”

Pelkästään noinkin Mellerin tuotantoa voi lukea, mutta silloin ollaan mielestäni jumahdettu liiaksi runoilijan habitukseen ja imagoon, ollaan katseltu kuvia mutta ei luettu runoutta. Minun on kuitenkin korostettava läheistä suhdettani Mellerin runouteen; kenties itsekin luen hänen runouttaan liiaksi värittynein ja yksioikoisin lasein, vain runoudesta käsin. Mutta siltikin, eikö kuolemasta kirjoittaminen ole rakkaudesta kirjoittamista?

Mellerin runoudessa on sähäkkyyttä, rockia ja kuppiloiden virtsaista tuoksua. Mutta ennen muuta olen viehättynyt Mellerin runouden suorastaan järkyttävästä herkkyydestä. Ehkä juuri kontekstiaan vasten, olen aina ajatellut Mellerin olevan yksi suomalaisen runouden suurimmista ja selvimmistä rakkausrunoilijoista, alusta loppuun asti. Runo Jälkisammutustyöt on Mellerin kokoelmasta Arpinen lemmen soturi (2004):

“lemmen liekki / leimahtaa vain kerran – / vaan kauan, kauan / kestävät / jälkisammutustyöt“

Toisen esimerkkirunon, Lähdön, poimin Mäkelänkin mainitsemasta kokoelmasta Schlaageriseppele (1978):

“Lehvien varjot ikkunan takana. / Kuin puut kulkisivat unissaan / tietämättä / mille tuulelle havista. / On niin aikaista ettei / mitään sanota ääneen, / ripittäydytään vaiti / lahonneelle tunteelle, valojen mustuneelle pronssille. / Silti, Ulla, kun lähden pois / kaupunki sydämessäni / tuuman liikahtaa / kartalla sovitulta paikaltaan.“

Rappioromantiikkaa? Ehkä niinkin, joskus. Rappioromantiikkaa ja suurta inhimillisyyttä. Vaikka Melleri kirjoittikin usein rokkia ja räiskettä, oli mukana aina vilpitöntä herkkyyttä, sen osoitusta, ihmisen ilmentymää.

Matti Mäkelä kirjoittaa Hesarin kirjoituksessaan, että Mellerin renttuinen elämä oli lopulta esteenä proosalle: “Melleristä ei tullut lukuisista yrityksistään huolimatta pitkän proosan mestaria, koska hänestä tuli juoppo ja narkkari.” Tällaiseen käsitykseen ilmeisesti on päätynyt em. kirjan kirjoittanut Anhavakin.

Pitkän proosan mestaria tulee kovin harvasta raivoraittiistakaan. On runoutta kohtaan kovin vähättelevää ajatella, että sitä kirjoittaessa ei tarvitsisi osata hahmottaa suurempia ja laajempia kokonaisuuksia, että runokokoelma olisi vain kasa yksittäisiä ja irrallisia runoja, kokonaan vailla merkitysuhteita toisiinsa.

Ehkä Melleri vain paini muodon kanssa, ja runous oli niin syvällä hänessä.

Satoa

Melleriä (ja Melleristä) on julkaistu viime aikoina pulskasti. Runot ilmestyi 2005, Pääkallolipun alla joka kokosi Mellerin proosaa yksien kansien väliin ilmestyi heti kuluvan vuoden alussa, ja nyt putkahti esiin biografia Melleristä, hänen elämästään.

Samalla kun sitä haluaa kiittää Otavaa näistä opuksista ja tärkeän runoilijan esillä pitämisestä, minä juhlii.

“Merkkejä tosipelaajille”

Pelaaja-lehdessä Kari Salminen kirjoittaa osuvasti. Pelaaja-lehti on siis “Suomen suurin videopelilehti” (etukantensa mukaan). Lehdessä turkulainen toimittaja Kari Salminen kirjoittaa otsikon “Merkkejä tosipelaajille” alla (video-)pelikritiikistä. Kirjoitus on mielenkiintoinen, siitä on havaittavissa yhtäläisyyksiä pelikritiikin ja kirjallisuuskritiikin välillä, sekä erikoisesti asioita kiteyttäviä ajatuksia, jotka ovat ehkä kirjallisuuden parissa toimivilta karanneet kokonaan yläilmoihin.

Miten otetaan vastaan?

“Ei ole sellaista käsittelytapaa, jossa etsittäisiin ikuisia tai ainakin kestäviä arvoja pintakuvioiden takaa ja uutuudenviehätyksen tuolta puolen. Pelikritiikki on valtaosin tekninen tuoteseloste varustettuna ‘erilainen kuin’- ja ‘samanlainen kuin’ -vertailuilla ja päälle liimatulla subjektiivisella arviolätkällä.

Kuulostaako tutulta? Odotetaanko runoudelta liikaa, pitääkö nykyrunouden jatkuvasti yllättää, ja jos se yllättää onko subjektiivinen näkökulma ainut mahdollisuus sen käsittelemiseen? Onko lasten- ja nuortenkirjan oltava kasvatuksellinen, moralistinen, mitä sen pitää olla? Vai voiko se vain olla viihdyttävä, ilman sen kummempaa vakavuutta? Onko sillä lupa tulla hyväksytyksi ja olla “vain kirja” ilman, että se muodostuu uudeksi aikansa ilmiöksi?

“Yleisösegmenttiä se ei ota huomioon. Kaikki pelit rutistetaan samaan tuubiin ja niistä tehdään lähes tunnistamattomia otuksia.”

“Vain muutaman pelin vuodessa ostava pikkuherra Kasuaali ei ole kiinnostunut kaanonista, joka kertoo millainen on mutkikkaan, ylivertaisen haasteellisen ja teknisesti briljantin laatupelikulttuurin selkäranka. Hän on kiinnostunut pelaamaan tätä peliä tässä, koska hän tykkää transformerseista, Harry Potterista ja Pirates of the Caribbeanista. Hän haluaa uudistaa, vahvistaa ja jalostaa elämyksen, tuttuuden ja uutuuden vuorovaikutuksen. Peli on hänelle arvokas siksikin, ettei hänellä ole aikaa tai mahdollisuutta pelata niitä kaikkia ja kyllästyä parin minuutin startista. Sellainen on kriitikon etuoikeus.”

Useimmiten kirjallisuuskritiikki käsittelee kohteitaan pikadeitteinä; kriitikko on käyttänyt kirjaan aikaa kenties minimiajan, ensimmäiset minuutit ratkaisevat ihastuuko hän vai ei ja sen mukaan kirjaa käsittelee. Siitä teos saa lähtölaukauksen julkisuudessa. Jos kaikki puristetaan yhteen tuubiin, mikä takaa silloin edes sen, että kritikoitavat kirjat luetaan kunnolla? Jos ei vain hotsita?

Mistä johtuu se, että kirjallisuuskritiikissä yhä useammin on havaittavissa hutiloimisia, pikaisia johtopäätöksiä, kriitikon kyllästymisiä ilmaisesta kirjasta. Unohtuuko tällöin, mitä kirja edustaa sen ostaneelle: yleensä jonkinlaista europinoa, ostopäätöstä jota on harkittu enemmän tai vähemmän, missä suhteessa päätökseen on kenties kirjallisuuskritiikki, jonka hän on lukenut sanomalehdestä joka aamuisin kiikutetaan hänen postiluukustaan kalliisti maksettuna sisään? Riittääkö kriitikon itsevalvonta siihen, että kirja saa ansaitsemansa mahdollisuuden, että mahdollinen ostaja saa ansaitsemansa informaation? Minkälainen on kattava informaatio kirjasta kritiikissä, miten sen luonne on muuttunut viime aikoina, vai onko se muuttunut? Minne kritiikki on menossa, ja meneekö se lukijasta poispäin?

Mitä odotamme?

“Sen sijaan ajatus oheispelien epäoriginaalisuudesta on naurettava. Peli on aivan omanlaisensa kokonaisuus silloinkin, kun se seurailee elokuvan tarinaa. Varsinkin väite tuntuu oudolta siksi, että juuri mikään ei enää ole alkuperäistä, vaan taustalla on sarjoja, syklejä, edeltäviä kulttuurituotteita ja vahvoja genrekonventioita. Originaalisuuden aika on ohi.”

Entäpä erilaisuuden aika? Millaista on erilaisuus, ja miten se eroaa originaalisuudesta? Kuinka nuo kaksi käsitetään? Minkälaista runoutta pitäisi esikoiskirjailijan kirjoittaa, että se huomattaisiin esimerkiksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa omana itsenään sen sijaan, että siltä odotettaisiin uutta-mullistavaa-jotakin, joka kääntää koko runouden mahan ympäri? Tai millaista uuden proosan pitäisi olla, ettei se vaikuttaisi jo valmiiksi, ennen lukemista, ummehtuneelta? Mistä kilpaillaan, kun kilpaillaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnosta? “Paras suomenkielinen esikoisteos”? Jälleen puristamme tuubia.

Merkkejä tosipelaajille

“Lähinnä merkkipeleissä kuitenkin vaivaa se, että niistä puuttuu sellainen äärimmäisen laadun aura, joka syntyy, kun tuote suunnitellaan vakavasti harrastaen pelaavien hardcore-porukoiden iloksi. Uutuuden täytyy aina ylittää ja ohittaa edeltäjänsä, ‘tuoda genreensä jotain uutta’ (kuten klisee kuuluu), pudottaa leuat lattiaan hämmästyttävillä muotoilun uudistuksilla, ottaa kaikki mahdolliset namiskat ja niiden paineluyhdistelmät käyttöön, pitää sisällään tuhottomasti yksityiskohtia ja kestää mielellään 50 tuntia tai pitempään.”

Kuinka paljon nykyrunoudelta, nykykirjallisuudelta odotetuissa arvoissa on pelkkiä kliseitä? Etsimmekö edelleen kestävää, kaanoniin tunkeutuvaa järisyttävää teosta, jonka pitäisi kestää yli 50 tuntia? Meillä on edessämme kirjailija, joka yrittää tulla toimeen kirjoittamisellaan. Se onnistuu paremmin, kun hän julkaisee joka toinen vuosi tai vuosittain, viiden vuoden välien sijaan. Odotammeko automaationa jokaiselta teokselta genreä ja näin ollen kirjallisuutta eteenpäin vievää merkkiteosta? Minne ovat kadonneet kirjojen muut arvot? Entäpä sitten me, kirjailijat, uskallammeko me todella ilmoittaa tekevämme viihdettä vakavasti otettavan kirjallisuuden sijaan? Sulkevatko nuo kaksi automaattisesti toisensa pois? Tulee mieleen, kuinkahan moni runoteos on saanut osakseen huonon kritiikin vain siksi, että siltä on odotettu kuolemanvakavia asioita, ja kun ne eivät ole toteutuneet on se koettu epäonnistuneeksi teokseksi. Samalla tulee tietysti myös mieleen, kuinka paljon ihmisiä on kääntynyt kirjallisuuden, varsinkin nykyrunouden ääreltä pois, koska ovat kuvitelleet sen olevan vain ja ainoastaan jäykkää pönötystä kulturellien asioiden äärellä?

Väitän, että tänäkin päivänä julkaistaan kirjoja, paljonkin, jotka kestävät aikaa, ja kun niille annetaan mahdollisuus jäädä hyllyyn – niille annetaan samalla tulevaisuutta. Niistä ei ole verrokiksi entisaikain kaanonille. Niistä pitäisi muodostaa oman aikansa kaanon.

Kirjallisuutta ajatellen Salminen kiteyttää olennaisen auki jopa surullisen suoraan ja vaivaannuttavan helposti, lyhyesti: “Elämyksiä kaikki tarvitsevat, mutta ne eivät voi olla yleisiä ja yhtäläisiä.”

Hän kirjoittaa yhden ohjeen huoneentaulun kriitikoille, kaikille, omaksikuvaksi: “Mutta entä jos pitäisi miettiä, mitkä tekijät siinä ovat miellyttäviä juuri niille, joille se on tehty? Silloin voi joutua vaikka toteamaan, että kriteerit ja arvot eivät ole aina, kaikkialla ja kaikille samat.”

Ensimmäinen kritiikki

Jani Vanhala (ja Kiiltomato) ehti ensimmäisenä kritikoimaan Mustat lehdet (vaikka kirittäjiä ei kaiketi juuri ollutkaan).

Tästä sen voi lukea.

Olen usein kitissyt runokritiikeistä. Vaikka nyt kyseessä onkin kritiikki omasta teoksesta, josta hyvän maun vuoksi pitäisi jäävätä itsensä kokonaan, en malta olla sanomatta, että tällaisista kritiikeistä minä itse pidän, tällaisia haluaisin lukea muidenkin kirjoittamista teoksista.

On runoilijalle mairittelevaa, kun teosta on luettu ja sitä on ajateltu näin perin pohjin. Silloin lopputuloksellakaan ei ole runoilijalle merkitystä; positiivinen tai negatiivinen kritiikki, yhtä kaikki – kirjaan on paneuduttu ja sen kanssa on keskusteltu. Enempää ei voi vaatia.

Lukekaa ja nauttikaa hyvästä tekstistä.

Mäki & Mäki

Ensimmäinen Mäki

“Mäen teksteissä on paljon virkistävää sanailua, mutta lukija alkaa kuitenkin etsiä syytä, miksi nämä tekstit on niputettu sekalaiseksi koosteeksi. Mäen esikoisteos oli hallittu, temaattinen kokonaisuus, joka sai aikaan keskustelua. Näistä sirpaleista ei taida jutunjuurta löytyä.“

Toinen Mäki

“Kraatterin lapset muistuttaa vanhojen tavaroiden kauppaa, jossa on paljon erikoisia ja kauniita tavaroita. Yhteen sullottuina ne näyttävät kuitenkin romukasalta. Mäki kirjoittaa eteerisiä lauseita, jotka sieltä täältä luettuina kuulostavat kauniilta, mutta mieleen painuvaa kertomusta niistä ei saa kasaan.“

Kukkulalla …

seisoo kriitikko Helena Ruuska. Ei, tämän ei ole tarkoitus olla jälleen yksi kitinä lisää kipinäkasassa, vaan vain yksittäinen huomio kahtena peräkkäisenä päivänä Hesarissa ilmestyneistä kritiikeistä, joiden takana seisoo yksi ja sama kriitikko. Ensimmäinen esimerkki, kritiikkipalanen ja kirjoituksen lopetus, on Anna Maria Mäen teoksesta Virginian vaatteet (HS 28.6.2011). Toinen on kritiikin loppu Harri István Mäen teoksesta Kraatterin lapset (HS 27.6.2011).

Melko harvoin osuu eteen mahdollisuutta päästä vertaamaan saman kriitikon kirjoittamia tekstejä lähes rinnakkain; jos osuukin, ovat tekstit joko täysin erilaisista kirjoista, eripituisia kritiikkejä, erilaisissa lehdissä ilmestyneitä, eri persoonallisuuksia. Yleensä kriitikko jollakin tavoin häivyttää itsensä tekstien takaa, vaikka toisikin vahvasti julki oman mielipiteensä.

Mutta entäpä näissä Ruuskan kirjoittamissa, ja Hesarin painamissa, kritiikeissä? Onko niistä havaittavissa yksittäisen kriitikon maneereja?

On. Joku arvostaa kokonaisuuksia, lähtökohdista huolimatta. Entäpä sanomalehden lukija? Ruuska onnistuu mitä valloittavimmalla tavalla tavoittamaan epämääräisyyksien jonkinlaisen maksiimin, niin lyhyessä ajassa. Hän lopettaa Harri István Mäen teoksesta laaditun kritiikin vertauskuvalla, jonka ajatuksenjuoksua lyhykäisyydessäänkin on hankala seurata.

Hän toteaa, että Kraatterin lapset muistuttaa vanhojen tavaroiden kauppaa. Sehän lukeutuu, ainakin minun silmissäni, positiiviseksi asiaksi. Eihän vanha ole pahasta, varsinkin jos se on “erikoista” ja “kaunista”. Mutta “yhteen sullottuina ne näyttävät kuitenkin romukasalta”.?.

Onko vanhat kauniit esineet siis kasattu lattian keskelle, läjään? Vai ovatko ne edelleenkin omilla paikoillaan hyllyillä, pöydillä, pöytiä omilla jaloillaan? Onko tämä symboliikkaa, vai symboliikan symboliikkaa? On mainittava, etteivät antiikkiesineet yhteen sullottuina näytä romukasalta, vaan kauniista antiikkiesineistä muodostuvalta kasalta. Yhteen sullotut romut näyttävät romukasalta. Ruuska kuitenkin selventää lopuksi, etteivät hänen mielestään eteeriset lauseet muodosta miellyttävää kokonaisuutta.

Anna Maria Mäen teoksesta Ruuska löytää samanlaisia ongelmia: ehyttä kokonaisuutta ei löydy, vaan lopputulos on “sekalainen kooste” (joka on määritelmänä jälleen epätarkka: Ruuska mielestä Anna Maria Mäen lyhytproosateos on kooste, eli siis kasa lyhennelmiä, jo olemassa olevista novelleista. Tällaista käsitystä vasten lyhytproosa ja novellistiikka saavat toki omanlaisensa jännän käsityksen, varsinkin romaanitaiteeseen verrattuna: Ruuska tulee yhdellä lauseella hävittäneeksi koko novellistiikkataiteen ja lyhytproosan merkityksen; nehän ovat vain koosteita jo olemassa olevista pidemmistä teoksista.). Ruuskan vaade eheydestä on mielestäni hiukan erikoinen, ja silti tylsä, sillä kuten Ruuskakin kirjoituksensa aluksi toteaa, kyse on kuitenkin lyhytproosasta koostuvasta teoksesta. Miksi yleisesti esimerkiksi käytetään käsitettä “novellikokoelma”, jos novellien tulisi muodostaa järisyttävän ehyt kokonaisuus? Eikö kokoelman novellien tematiikka ole yhteneväistä, vai mikä saa Ruuskan ajattelemaan niin? Hän kirjoittaa, että “Anna Maria Mäen tekstit muistuttavatkin kirjoituskurssin nopeita harjoituksia, joissa etsitään tunnelmaa ja retostellaan lapsuusmuistoja”. Tuossahan voisi olla perää, kenties Mäki lähestyy lyhytproosaa eri kulmasta, eri estetiikasta? On harmillista, ettei Ruuska vie ajatustaan pidemmälle. Voisiko Anna Maria Mäen lyhytproosa muodostaa omanlaisen, erilaisen kokonaisuuden, peräti kokonaisuuksia?  Ruuska vetää hyvin kudotun maton jalkojensa alla jälleen erikoisella ja sumuisella vertauskuvalla, jossa “lukijan suussa Mäen sillisalaatti ei oikein maistu miltään”. Jälki- ja näsäviisaana, näin uusien perunoiden aikaan: sillissä on melko vahva ja tunnistettava maku.

Näistä kahdesta kritiikistä on havaittavissa samankaltaisuuksia ja kenties huomiot ovat halpahintaisia, helppoja, mutta lyhyissä teksteissä ne erottuvat entisestään, varsinkin näin lähekkäin julkaistuina. Saman kriitikon tekeminä, samankaltaisina, eri kirjoista muodostetuista mielipiteistä syntyy mielikuva jälleen kerran ammattilukijasta, joka ei maneereiltaan näe kuin haluamiaan kokonaisuuksia, osin ehkä vahingossa, pääosin vahingokseen. Tällaisesta, jämähtäneestä lukuasennosta nykyrunous on kärsinyt ehkä eniten.

Kun nimekemäärät kasvavat ja teosten väliset nyanssit pienenevät pienenemistään, täytyy lukuasentojenkin muuttua hienovaraisemmiksi, ja havaintojen tarkemmiksi.

Hei, me ollaan humoristeja!

Onhan se hyvä vitsi, läppä. On on, ihan mielettömän hauska ja hei vielä kun laittaa sen sinne kritiikkiosioon, niin sehän on jo mustaa huumoria!

Eikö runoilijalta löydy huumoria? Löytyy, löytyy. Huumorin ja hyvän maun välimaasto; ehkä rajaa niiden kahden välillä on hankala hahmottaa. Ei pitäisi olla.

Uusimmassa Parnassossa on paljon mielenkiintoista, laidasta laitaan. On komeita artikkeleita. Hyviä kritiikkejä. Huonoja kritiikkejä. Maaria Pääjärvi kirjoittaa Luutii-blogissa kiinnostavasti kriitikon motivaatiosta, nimenomaan sitä liki ainaista negatiivista ilmapiiriä vasten, missä kriitikko temmeltää. Mikä motivoi kriitikkoa kritikoimaan, kun aina vain sataa köntsää taivaalta?

Sitä voisi kysyä esimerkiksi Lasse Koskelalta, joka on kritikoinut uuteen Parnassoon Lambi-vessapapereissa olleita runoja. Ne ovat ilmeisesti p*******ä, mikä onkin kriitikolta hieno puujalkavitsimäinen lohkaisu. Uloste, voisi sanoa, jos jatkaisi Koskelan viitoittamalla ratkiriemukkaalla linjalla. Kyllä tässä lehden tilaajaa, lukijaa ja runoilijaa oikein hymyilyttää tuommoiset vekkulit, kekseliäät kirjoitukset. Ei ole Koskelan ammattiylpeys kokenut kovaa kolausta. Miksi kokisi, jos tuollaisesta maksetaan, eikö niin? Ja eipä tuommoinen kirjoitus lehteen päätyisi ilman päätoimittajan siunausta.

No, onhan tuo huvittavaa. Samalla tavalla huvittavaa kuin jos joku virkeä täti sossun luukulla kertoisi lapsiperheelle, ettei toimeentulotukea maksetakaan tänä kuukautena, mutta ilmoittaisikin heti perään, että vitsi vitsi, tottakai maksetaan. Hi hi hii. Kyllä olisi hauskaa. Sinällään on tietenkin hyvä, ettei kirjallisuuskritiikki ole Parnassolle mikään kuolemanvakava asia. Miksi olisikaan. Mutta samalla kun lukee em. Luutii-blogin entryn alle kommentoitua kriitikon kommenttia tulee ilmi, että jotkut ottavat oikeasti vakavasti asiansa, työ on heille “iso juttu”. Se, että jollekin kirjallinen työ on iso juttu, on minullekin iso juttu. Enkä nyt puhu runoista vessapaperissa, vaan yleisellä tasolla.

Ehkä Parnasson tempauksen tarkoitus oli olla irtiotto vanhasta, ja piristysruiske uudelle. Samassa lehdessä on Marianna Kurton (joka itsekin on runoilija) kritiikki V.S. Luoma-ahon toisesta kokoelmasta Remora. Kritiikki on mielestäni yhtälailla hanurista (“ hanurista” on tietenkin edelleenkin yksi askel Koskelan edellä astumaa huumoripolkua kallionjyrkänteelle) kuin Koskelan Lambi-kritiikki-irviö, mutta perinteisemmällä tavalla. Kritiikissä Kurtto kirjoittaa, että Luoma-ahon kokoelmaa “vaivaa yleisemminkin liiallinen älykkyyden todistelu, joka tappaa runouden sielun”.  Näin on päästy pisteeseen, jossa joku tunnistaa ja määrittelee runouden sielun, joita on ilmeisesti olemassa vain yksi. Tällaista käsitystä sielusta ja sielukkuudesta kun käyttäisi yleisemminkin ihmiseen, ja/tai taiteeseen, saataisiin puristetuksi ulos juuri sellainen perussuomalainen ihmis- ja taidekäsitys, joka ajattelee, että vain yhdenlainen ihminen ja taide on hyväksyttävää. Ja miksikö niin? Siksi, että kun ei itse kyetä löytämään, ei kukaan muukaan voi löytää.

” Tiivistettynä kritiikkini Remoraa kohtaan voisi olla kirjoituskursseilta tuttu fraasi kill your darlings: pois nokkeluudet ja lauseet, joita kirjoittaja epäilyttävän paljon rakastaa.” Näin Kurtto kirjoittaa.

Tuo sopisi myös lukutapoihin.

Mitä muistan jälkikäteen, sanotaan vaikkapa vuoden kuluttua, tästä Parnassosta? Muistan liikuttavan kirjoituksen juuri menehtyneestä Matti Pulkkisesta, ja erityisesti kaksi kritiikkiä, joista toisessa vaaditaan runoilijaa luopumaan liiallisesta älyllisestä todistelusta, kun taas toisessa on päästy älyllisyydestä irti ihan kokonaan.

Lapsukaiset nätisti nipussa

Muinoin esikoiskokoelmani oli osallisena niin sanotussa “nippukritiikissä”, joka oli otsikoitu setämäisesti Uuden runouden äänenmurros. Kyseinen “kritiikki” herätti laajahkoa keskustelua mm. siitä, kuinka epäkorrektia on kirjoittaa ja julkaista kritiikki, jos on jättänyt perehtymättä kritiikin kohteeseen, millainen asenne kriitikolla ja julkaisevalla lehdellä tulisi ainakin olla jne. Kyseiset kokoelmat olevinaan kilvoittelivat Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa paikoista kilpailun finaaliin, olivat mukana kastetilaisuudessa jossa mitataan kasteveden lämpötilan lisäksi se kasti johon tuore kirjoittaja lykätään. Osakseni oli jäädä sen onnekkaan rooliin, jonka nimi muistetaan. Harmittavasti kylläkin se muistetaan väärin. (Edelleenkin, tässä julkisuuden valokeilan polttavassa keskiössä minua tullaan kättelemään ja samalla pyydetään nimikirjoitusta. Kaavaan kuuluu myös ihmettely siitä, kuinka nimeni onkin Teemu eikä Timo.)

Viiden runoilijan rypäs on kuitenkin pientä verrattuna tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen kritiikkiin, jossa niputellaan nyt vuorostaan lastenkirjoja. Palstatilaa on mukavasti yhdelle kritiikille. Mutta kun kyseessä on yhdeksän (9) kirjaa “käsittelevä” kirjoitus, jää huomio muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta korkeintaan maininnan tasolle.

Miten tuollaiseen pitäisi reagoida? Pitäisikö lukijan olla tyytyväinen ja informoitu – hänelle on nyt tuotu julki, että sen ja sen niminen kirja on julkaistu? Entä tekijät; heidän teoksistaan on nyt ilmestynyt “kritiikki”, jonka ainut funktio lienee vain mainosarvon lisäys, nyt teos tulee noteeratuksi maan suurimmassa sanomalehdessä. Entäpä se oikea, ihan journalistinen motiivi? Onko sanomalehtijournalismi menossa suoremmin mainostamiseksi?

Onko syytä olla tyytyväinen vai saako olla hiukan pettynyt? Kuka nyt älähtäisi vai ollaanko vaan suut supussa ja hyräillen?

Ymmärtäähän sen; kirjallisuutta ilmestyy hurjaa vauhtia, eivätkä Helsingin Sanomien resurssit loputtomia ole. Kenties toimituksessa ajatellaan, ettei yksittäistä taiteenlajia ole korrektia suosia vaan jokaisesta kulttuurin kolosta on uutisoitava. Välillä väännetään tikustakin asiaa, kun ei muuten ole. Ja väliin on saatava koko sivun mittainen artikkeli Paul Austerista, jonka romaanit – myönnettäköön – ovat laadultaan “ihan okei” eli keskinkertaisia ja hiukan yhdentekeviä, kirjailija josta on kirjoitettu jo tarpeeksi jos ei peräti liikaa artikkeleita – ne eivät paljasta enää mitään uutta. Paul Auster silmäpusseineen kodissaan istumassa olohuoneen tuolilla keltaisen valon katveessa. Nämä kuvat on jo nähty. Toki luen artikkeleita kirjallisuudesta, liki kaikenlaisia. Laajoja henkilökuvamaisia kirjoituksia amerikkalaisista romaanikirjailijoista kotisohvillaan? Ilman muuta. Mielelläni.

Ehdotan, että jo persiilleen istahtaneen Kuukausiliitteen tilalle käynnistetään edelleen kaksitoista kertaa vuodessa ilmestyvä Kulttuuriliite. Tai kuudesti vuodessa painokoneista putkahtava Kirjallisuusliite.

Ällikkä

Suomalainen keskustelukulttuuri ja mielipidekulttuuri ovat niin vanhakantaisia ja yksiulotteisia, että suomalaiset mielummin hiljenevät kuin pahoittavat toistensa mieliä. Mikä on tietenkin typerää, sillä se raakalaismainen henkilökohtaisuuksiin yltyvä puskista huutelu, jota suomalaiset käyttävät asiallisen ja rauhallisen konfrontaation sijaan, on luonut tilanteet pelottaviksi tai ainakin sellaisiksi, että niitä vältellään viimeiseen asti. Psykohistoriafanaatikko vetäisi tähän nyt verrokkinsa Suomen sodista maassa vallitsevaan huonoon itsetuntoon (vahvuuteen sairastuneesta kansasta), mikä voisi olla jopa jollakin lailla kiinnostavaa jos se ei olisi niin kaukaa haettua, loppuun kulunutta (loppuunpalanutta) ja ikääntynyttä. Päinvastoin, suomalainen keskustelu- ja mielipidekulttuuri on liian nuorta ja lisäksi se keskittyy hyvin pienen piirin ympärille. Kritisoijat ja kritisoitavat, asiat tai niitä edustavat tahot ovat keskenään vähintäänkin Facebook-tuttuja. Suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että harvakseltaan penätään laadukasta kritiikkiä (huomioiden erityisesti kirjailijat  ja runoilijat itsensä, jotka tyytyvät vain siihen että kritiikki, jonka luen osaksi keskustelua ja keskustelun itsestäänselväksi osaksi kommunikaatiota). Sen sijaan ollaan vain tyytyväisiä siihen, jos kritiikki on ollut edes hitusen positiivinen (vaikka se edelleen olisikin surkeaa laadultaan) joka näin ollen saattaisi tuottaa kenties enemmän lukijoita, jopa enemmän myyntieuroja, huomiota. Kaikki tämä on inhimillistä, joskin se on tämän kirjoituksen aiheen kohdalla oireellista nimenomaan kirjallisuuden ja siitä käytävän keskustelun kannalta. Keskustelu ei koskaan pääse itse asiaan tai se jää pintapuoliseksi.

Edellä olevan kaltaisen, kulttuurinsisäisen hiukan absurdin asetelman uhan saattaisi synnyttää, jos kritisoisi esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanutta Alexandra Salmelan teosta 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Aion tehdä niin seuraavaksi. Ainakin haluan herättää kysymyksiä ääneen, niitä samoja kysymyksiä joita kenties useammallekin lukijalle on kummunnut teoksen ääreltä. Lähes jokainen teoksesta kirjoitettu kritiikki on huomioinut sen, ettei kirjailija ole lähtöisin Suomesta, ja että kirja täyttää suomeksi kirjoitetun kielellisesti laadukkaan teoksen kriteerit, mikä on tietysti absurdia ja täysin itsestäänselvää sillä romaani on kuitenkin läpikäynyt mainetta niittävän kustantamon huoltaman mankelin. HS:n Antti Majander kirjoittaa näin: “Väittävät suomen kieltä vaikeaksi, mutta Salmela käyttää sitä ällistyttävän vaivattomasti, väänteleepä vielä täsmälleen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi kuin paraskin uusien latujen aukoja“.

Kirjaa lukiessa en ole vielä törmännyt mihinkään vääntelyyn, saati uusiin auottuihin latuihin. Jollei sellaiseksi lueta tällaista pikkuista: “En osaa odottaa ensi lauantaihin ja seuraavaan ostosreissuun, jos unemme vaikka toteutuisi!“

Lause tuntuu omituiselta, se on erään luvun päätöslause. Maistelen sitä ja mietin millaista on, kun “ei osaa odottaa ensi lauantaihin”. Toinen erään luvun päättävä lause, ja itse asiassa samalla myös kokonaisuudessaan luvun päätöskappale: “Kapeilla kujilla sataa valkeaa lunta“. Millaista muunlaista lunta sataa? Tietenkin romanttinen runoilijansieluni voisi ryhtyä tunnelmoimaan siitä, kuinka kapeiden kujien väleissä neonvalot kukkisivat tai hämärän kajo ottaisi uudenlaisia värejä tiiviksi puristetun tilan keskellä. Konteksti tällaiseen lienee kuitenkin väärä.

Huomioni ovat yksittäisiä ja näin ollen pieniä, joskin ne erottuvat melko hyvin juuri Majanderinkin kehusanoja vasten, sekä sitä että kirjan on kuitenkin kustantanut kustantamo jossa tämänkin teoksen kimpussa on paininut sanatyöntekijöitä, jotka lukevat ja kirjaimellisesti käyttävät kieltä ammatikseen. Mutta huomioni ovat vain pieniä esimerkkejä.

J. Tuomas Harviainen lopettaa Turun Ylioppilaslehdessä julkaistun kritiikkinsä Salmelan romaanista näin: “Esikoisromaaniksi 27 on hämmästyttävän vahva, kiehtova ja eheä teos, jossa kirjailija leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla, mutta ottaa ne naurettavimmillaankin silti vakavasti“. What the fuck, kysyisi uusraakalaismainen suomalainen keskustelija. Suomalainen peruspositiivinen kirjallisuuskeskustelija taas hymyilisi vienosti kasvot yllätyksellisinä, kehuisi positiivista kritiikkiä ja onnittelisi samalla teoksen kirjoittanutta kirjailijaa: Hyvä, sinä! J. Tuomas Harviainen kirjoittaa kritiikkinsä viimeiseksi kappaleeksi pelkkiä ympäripyöreitä itsestäänselvyyksiä, mikä on typerää ja merkityksetöntä. Jollei hän sitten ole keskuudessamme harvemmin tavattu satiirin ystävä ja sen mestari.

Parnassoon Salmelan teoksen kritikoinut Ville Ropponen uskaltautuu, ja aivan oikein, pohtimaan jotain jota itsekin olen miettinyt osaltani. “Kielellisesti romaani on hämmästyttävä suoritus, vaikka kustannustoimittajan osuutta voi vain arvailla.” En ehkä ihan tuota ole pohdiskellut, vaan enemmänkin sen ympäriltä. Julkaistun runouden kohdalla kustannustoimittajan osuudesta on jonkin verran keskusteltu taannoin (varsinkin ntamon julkaisemista teoksista; kustannustoimittamisen ja suurten talojen rattaiden kyseenalaistaminen on sekin uutta, mikä jakaa edelleenkin varsin perinneriippuvaista yhteiskuntamme muurahaisia leireihin). Olen miettinyt (seuratakseni Ropposen ilmaan heittämää ilmapalloa) moraalia, kirjan ympärille syntynyttä kohinaa, siitä kirjoitettujen kehusanojen tarkoituksellisuutta (tai tyhjyyttä, in worst case scenario). Kuinka paljon kuluttajaa, jolle teosta ensin myydään suurin huutomerkein palkintoehdokkuuksilla ja lopulta yhden kilpailun voitolla, suomalaisen kirjallisuuden ylisanoilla ja (vakuuksilla) vakuutuksilla kirjan olevan tämän hetken kenties laadukkainta kirjallisuutta, oikeastaan johdetaankaan harhaan?

Arvaan, että kuulostanen näin pohtien naiivilta ja kateellisuuden vaivaamalta runoressukalta. Mutta ajattelen asiaa nimenomaan kirjallisuuden ja sitä lukevan ja ostavan yleisön kantilta. Ihmekös tuo, jos nykyrunous tuntuu avaruustieteeltä ja näyttäytyy järjestäytymättömältä kasalta kirjaimia ja sanoja, jos Salmelan teos on “kielellisesti hämmästyttävä suoritus”, tai jonka kirjoittanut “leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla” tai “aukoo uusia latuja”. Itse en näe noin, ollenkaan. Kielellisesti hämmästyttävä suoritus voisi olla vaikkapa Henriikka Tavin Sanakirja (itseasiassa: se voisi olla kaikki nuo kolme). Minua häiritsee se, ettei kritiikeissä käsitellä lainkaan kirjaa romaanina, vaikka kritiikit muuten täyttävätkin paikkansa jotenkin. Pikemminkin Salmelan ulkosuomalainen tausta on se, josta halutaan repiä irti mahdollisimman paljon, vaikka kirja ja sen sisältö olisi se tärkein fokuksen kohde. 27 on ihan hieno romaani ja sellaisena se myös tulisi esitellä. Ei joko niin, että se olisi jokin hämmästyttävä suoritus yhtään millään tavoin koska sitä se ei ole (paitsi silloin jos lähtökohdaksi lukemiselle todella asetetaan se, että kyseessä olisi jokin maahanmuuttanut harrastelijakirjoittaja, mikä olisi vielä pahempaa sekä kirjallisuuden (kulttuurina ja instituutiona), että kirjailijan aliarviointia) tai esitellä se jonkinlaisena uutisena sen kirjoittajasta. Hassusti kääntyvät ristiin lukemisen tiet: romaaneja lukiessa löydetään ne seikat, joita kaipaisin enemmän runoutta koskeviin kritiikkeihin, ja runokritiikeistä taasen kumpuaa proosan lakeja selailleiden lakeijojen mieltymykset.

27 eli kuolema tekee kirjailijan on hauska romaani, kiinnostavakin. Mutta kehusanoista ja kannuksista, joita sen ympärille on rakenneltu järjetön määrä sinänsä järjellisistä syistä, mainitsen kirjallisuutta lukeville lopultakin vain: kyseinen kirja on hyvä, mutta katselkaa myös ympärillenne, sillä sieltä löytyvät ne teokset joita teille ei vielä ole myymällä myyty.