Uusi apuraha – satasen merkkipaalu

Tämä on sadas merkintä tässä blogissa! Kippis ja kumarrus, karnevaalit pystyyn! Valitettavasti minulla on huonoja uutisia:

En aio lopettaa vielä tähänkään merkkipaaluun.

Sen sijaan olen aikeissa perustaa kirjailijoille myönnettävän apurahan. Tällainen idea putkahti mieleen, kovin pitkälle en ole asiaa suunnitellut. En ole myöskään päättänyt, minkä suuruista apurahaa ryhtyisin puolivuosittain tai vuosittain jakamaan, jos ryhtyisin. Olisiko se kymmenen euroa, sata euroa vai peräti tuhat euroa? Kymppitonniin ei eväät sentään riitä, vaikka pankkitililläni onkin satumaisen paljon fyrkkaa (ehkä neljä euroa?).

Periaatteena kuitenkin olisi, että apurahan myöntöperusteet voisivat olla erilaisia kuin millaisia ne yleensä ovat. Hiukan läpinäkyvämpiä ainakin. Esimerkiksi tällainen: apuraha myönnetään hänelle, joka nuoleskelee ansiokkaimmin minun lahjakkuuttani runoudessa. Nuoleskelun lopputulos voisi jäädä joko salaiseksi tai sitten sen voisi tuoda julkiseksi. Ja niin edelleen … Näin muuten unta viime yönä: saunoimme näyttelijä Antti Reinin kanssa. Saunan lauteilla keskustelimme siitä kuinka hyvin olimme suoriutuneet elokuvan kuvauksissa (elokuvan nimeä ei harmittavasti mainittu). Tarkennettakoon, että kyse oli toimintaelokuvasta.

Olen siis joka tapauksessa päässyt piireihin, ainakin unissani.

Hetkinen, suunnittelemani apuraha kannattaisi sittenkin suunnata kriitikoille.

22.9.2012

Parhaillaan on kesken Philippe Djialin Valaistunut hekuma (Sammakko 2002). Kustantajan mukaan käännös on loppuunmyyty. Ostin sen makoilemasta Pasilan kirjaston poistopöydältä viidelläkymmenellä sentillä. Vaikka poistopöytä on surullinen ilmestys on se parempi kuin tieto siitä, että kirja joutuu silppuriin. Varsinkin tällainen, ennalta-arvaamaton ja vailla ennakko-odotuksia käsiin eksynyt teos: erikoinen romaani, mutta jotenkin sieluton. Jospa se sellaisen vielä löytää ennen loppua.

Seuraava merkintä tässä blogissa on järjestyksessään sadas (100.). Se tarkoittaa sitä, että tämä entry on Wayne Gretzky, number 99. Mietin, pitäisikö sadannen jälkeen tulla yhdeksäskymmenesyhdeksäs, sen jälkeen yhdeksäskymmeneskahdeksas jne… Jos tietäisi, että aikaa on tasan sadan merkinnän verran.

Jos ei tietäisi, että aikaa on sadan merkinnän verran.

8.9.2012

Kohta on keskiyö, ja joku pesee pyykkiä. Epäilen, että kyseisen rakkaan naapurini pesukone on valurautaa, sillä kun se linkoaa koko talo heiluu. Olkaa hiljaa, täällä harrastetaan kirjallisuutta! tekisi mieli huutaa, mutta en viitsi tehdä sitä sillä nauraisivat vain ja korkkaisivat uuden oluen. Pian alkavat mankeloimaan, kostoksi, jos alan pullistella. Olen siis hiljaa. Tämä on sitä naapureiden välistä – yhdensuuntaista – diplomatiaa.

Kuten jo aiemmin todettua, lueskelen Amisin Keltaista koiraa (Otava 2007). Ei mikään jättiläinen romaaniksi, ei kooltaan eikä vaikutukseltaan, mutta piristävä ja amismaiseen tapaan provosoiva, joten hereillä pysymiseen ei tarvitse suorittaa mitään poppakonsteja. Ehkä suurin ansio tässä (käännös-)romaanissa on suomennos. Seppo Loponen on tehnyt vaikuttavaa työtä (jälleen). Hän on muuten kääntänyt valtaisan määrän teoksia. Wikipedia ei tunne häntä (sen kyllä pitäisi!), mutta ulkomuistista muistelen, että esimerkiksi likimain jokainen André Brinkin suomennettu romaani on nimenomaan hänen kääntämänsä. Sitten on nämä martinamisit, naipaulit, tonimorrisonit. Nuo nyt alkuun. Huikea määrä! Ajatellaanpa pelkästään Brinkiä, joka on kirjoittanut noin miljoona romaania, ja niistä lähes jokainen on suomennettu.

No, oikeasti Brinkin romaaneja on ilmestynyt suomeksi pitkälle toistakymmentä, ja niin kivuliaalta kuin se tuntuukin, on pakko myöntää, että minulla on ne kaikki.

Ei se oikeastaan tuntunut yhtään kivuliaalta.

Jotenkin vain André Brinkin teokset kiehtovat. Tietysti: lähes jokaisessa romaanissaan hän ainakin sivuaa apartheidia, mikä on itselleni – edelleenkin, niin monen luetun sivun ja nähdyn kuvan jälkeen – kummallinen ja käsittämätön asia; en ehkä ole vielä saanut kauhistella sitä tarpeeksi pystyäkseni käsittämään, että sellaista on oikeasti ollut. Sitä paitsi: Brink kirjoittaa hyvin, joskin välillä pitkäveteisesti. Mutta minä pidän pitkäveteisistä romaaneista. Ja palanpainikkeeksi vielä aina yhtä hyvä Seppo Loponen, niin jälkiruoalta maistuu!

Takaisin Martin Amisin Keltaiseen koiraan. Se on paikoitellen melkein runoutta. Katsokaas:

“=gelma = se, &en ole koskaan / pystynyt ‘kippaamaan’ miestä. / suututtamaan miestä. en uskaltaisi. / loukatako MIESTÄ? joudun / siis olemaan hänelle lievästi / epämiellyttävä ( & se riittääkin), / kunnes hän pakkaa kamppeensa / & muuttaa pois. kuinkako? no siis, / sellaisia – pikkujuttu&. unohdan / kehua häntä yhtä taajaan kuin / ennen. en suostu pyyhkimään / hänen kusiaan vessanistuimelta. / pidän puoleni. tosiasiassa tarkoitan: / takaovelle j=o= siitä! clint, olen / saanut hänestä tarpeexeni. sanottako= / suoraan: minä inhoan tätä ‘uuttakin / miestä’, joka = niin ‘huolehtivainen’ / maqhu=eessa. ‘menikö sinullakin / hyvin?’ ‘pääsitkö loppuun asti?’ / pääsin! 7. taivaaseen! 9. sfääriin! / miksi ihmis& eivät ole vain oma / izensä, clint? liikaa laumavaistoa, / liikaa vilpillisyyttä, liikaa teeskentelyä.”

Loponen on saanut englanninkielen laulamaan suomenkielellä. Huonomminkin voisi olla!

Palaan takaisin Keltaiseen koiraan. Mutta ennen sitä, tulen miettineeksi, onko Martin Amis syypää siihen, että ammattikoulupojilla on amisviikset …?

Uusi teema

Olen helposti vietävissä.

Kun näin tämän uuden teeman WordPressin etusivulla, en voinut vastustella; puhtaaseen lumihankeen on aina suuri kiusaus kirjoitella. Vaikka sitten virtsaten.

Heitettäköön vanha teema hajonneen työkoneen myötä romukoppaan ja otettakoon tämä uusi mielenkiinnolla vastaan. Mutta kertokaa ihmeessä, mitä pidätte tästä?

Katkennut arki

Arki on katki. Jo aikoja sitten olohuoneeseen siirtyneen työpöydän lisäksi nyt myös makuuhuone ja keittiö ovat siirtyneet sinne. Jotakin tällaista kenties on, kun asuu putkiremontin keskellä, mutta nyt meneillään on vain ulkoseinän remontointi. Kahtena keväänä on sulamisvesi valunut seinän väärälle puolelle ja nyt märkä seinä kuivatetaan ja sen sisäpinnat laitetaan uusiksi. Tämä on hyvä; lopulta työpöytäkin voi siirtyä takaisin omalle paikalleen makuuhuoneen kulmaan, kun sen äärellä tarkenee talvisinkin istua.

Desibelilukemia en tiedä, mutta keittiössä jatkuvasti hurisevat tuuletin ja kuivuri pitävät sellaista mekkalaa, että välillä on vaikea kuulla omia ajatuksiaankaan. Kliseemäinen ilmaus, jonka ymmärrän nyt täydellisesti. Aina iltaisin rakennamme vaimoni kanssa keittiön oven eteen äänibarrikadin joka koostuu patjasta, keittiökaapiston pois revitystä leveästä päätyosasta, muhkeista sohvatyynyistä sekä takkeja täynnä olevasta naulakosta. Rasittavaa, mutta jotenkin alkukantaista, kun rakennamme hiljaisuutta kaupungissa, jonka hiljaisuuden kesäaamuisin rikkoo pusikosta heräilevä fasaani.

Jurrit voitti hurrit

Eilen jääkiekkoihmiset kokivat suuria tunteita, kun Leijonat pieksivät Tre Kronorin MM-finaalissa. Alku oli hankala, mutta “lopussa kiitos seisoi”. Kuudentoista vuoden tauon jälkeen tavataan taas torilla.

Ja kuinka tavataankaan; siitä esimerkin antanee Suomen voittoisasta joukkueesta jokunen jäsen vielä tänään, jokunen antoi jo. Jäyhät metsien miehet kuoriutuvat Finnairin koneesta blues brothers -kavereina mustissa silmälaseissaan. Apuvalmentaja Nurminen talutetaan jyrkät rappuset alas lentokoneesta maankamaralle, ja hyvä että talutetaan sillä kun ote irtoaa, irtoaa myös Nurminen aistimaan punaista mattoa koko ruhollaan. Hän mätkähtää mahalleen maahan kuin lentopalloilija. Kovasti on juhlittu, ennen kaikkea kosteasti.

Tämä ei ole uutta Suomessa. Kirjoitukseni moralistinen sävy huvittaa itseänikin, mutta hupia on enää vaikea repiä, kun katsoo kuinka kymmenettuhannet jääkiekon ystävät kokoontuvat Helsingin Kauppatorille juhlimaan kiekkoleijonia, ja mikä kohtaaminen: älytön ihmisjoukko kiljuu riemusta kun Leijonat saapuvat notkein polvin hiukan liian pienikokoiselle lavalle. Vanhempien huomassa pienet skidit ovat pukeneet päällensä ylisuuret maajoukkueen pelipaidat ja katsovat kiiluvin silmin, kuinka jurrinen idolijoukko juhlistaa maailmanmestaruutta suuren yleisön edessä. Kuin sinetiksi kansanjuhlalle, paikalle saapunut presidentti Halonen ojentaa jonkun päiväkotiryhmän tekemän onnittelukortin.

Kukkea omahyväisyys

Mainosvalot vilkkuu ja vihreä jalankulkija kehottaa ottamaan askeleen Särön blogiin, jossa allekirjoittanut pohtii musiikin voimasta.

Vaalitukosuloste

No niin, vaalit ovat ohi ja tulos on selvillä. Kohta tulosta päästään maistelemaan, ei sitä kuitenkaan purematta niellä.

Tämä on hyvä, sillä itseäni vaaleja edeltävä uutisointi lähinnä kyllästytti, gallupia gallupin perään, käppyrää ja käyrää. Lopultakin; eikö vaalien lopputulos ole täysin looginen, ottaen huomioon edellisen vaalikauden tapahtumat? Ehkä perussuomalaisten saavuttama edustajapaikkalukumäärä yllätti allekirjoittaneenkin. Mutta keskustan romahdus? Sen verran minäkin arvostan ihmisten maalaisjärkeä, ettei Vanhasen ja kumppaneiden monivuotinen hölmöily kuittaudu poliittisella lyhytmuistisuudella. No, se vaaleista. Nythän vasta otsikoiden ajat koittavat.

Laajan ja monipolvisen vaalianalyysin sijaan ajattelin kirjoittaa lyhyesti Paskasta, jonka löysin tänään. Se on pinta-alaltaan yli kuusi neliökilometriä ja sijaitsee lähteeni (Wikipedia) mukaan Saksassa, Thüringenin osavaltiossa. Wikipedian mukaan Paskassa asuu 124 ihmistä ja varmuudella ainakin joku kunnan asukkaista on onnellinen.

Vimma

Miten aika voisikaan riittää, kun on näin paljon mielenkiintoisia romaaneja, runokokoelmia, tietokirjoja, pamfletteja, musiikkialbumeja, sarjakuva-albumeja? Paikkoja, joissa käydä; näyttelyt, sivustot, kaupungit, puistot ja metsät ja rannat, koti, sielu ja syvyys, mieli ja ajatuksen pyhyys.

Vimmainen sielu haluaa olla keskeneräisen äärellä jatkuvasti. Kiivaasti se etsii uusia asentoja olla, asettautua, nähdä ja tuntea, tapauksessani maistella ja maalata seinää, jonka koko pinta-alan kädellä sivelee läpi kun on hionut.

Ihailen heitä, jotka kirjoittavat tietyn osan vuodesta, välillä ovat lomalla. Mutta onko heitä?

Kirjoitan aina ja kaikkialla. Marketin jonossa hypistelen kenties lausetta, joka keskeytyy kun myyjä ilmoittaa ystävällisellä äänellä hinnan. Suihkussa olen pessyt runoja, novelleja itsestäni – kerännyt lattialta ja nostanut pyykkinarulle, tarkastellut eri valoissa, haistanut miltä runo pimeässä tuoksuu. Vuokraelokuvassa roolihahmo sanoo jotakin ja mietin, että tunnelma on hyödyllinen – kirjaan mieleen ylös värit ja ympäristön.

Olenko altistunut pakolleni? Ajanut itseni luovaan vankilaan, josta ei haluakaan pois? Sanojen edessä on intonaatio ja merkitys, musiikki, ja niiden takana kokonaisuus, yksilö.

Kaltereiden takana.

Listaa

Juha Siro listaa omalla tavallaan kirjoja, ja hänen esimerkkinsä innoittamana pinoan tähän omanlaiseni.

Se, että vuosien varrella olen lainaamisen sijasta ostanut jokusen kirjan pieneen vaatimattomaan kirjastooni, ei ole mikään salaisuus. Pidän kirjakaupoissa kiertelystä, antikvariaatit ovat loistopaikkoja löytöjen tekemiseen (josta esimakua mm. täällä ). Satunnaiset tilanteet ovat verrattavissa jonkinlaiseen omituiseen hullaantumiseen, ja aina välillä todelliseksi salaisuudeksi jääkin –  kun kirjaa myöhemmin pitelee käsissään – kuinka on tullutkaan ostaneeksi sen.

Tässä siis viisi erikoisempaa valintaa muuten tylsähköstä kirjahyllyni valikoimasta. Huomautan, että se “omituisuus” jonka tässä liitän ko. teoksiin, juontuu vain omasta tietämättömyydestäni. Jotkut näistä olen lukenut, suurimpaa osaa en, vaikka usein koenkin vetovoimaa juuri omituiselta tuntuviin romaaneihin, runokokoelmiin et cetera.

1. Hilda Huntuvuori: Lallin pojat (WSOY 1926). Romaanin etusivulla sanotaan, että kyseessä on “historiallinen romaani 1100-luvun loppupuoliskolta”. Ei harmainta aavistustakaan, miksi olen tämän hankkinut. Ehkä lukeminen raottaisi asiaan ovea. Tai sitten ei.

2. Pekka Ervast: Nostradamus ja Cagliostro – Ranskalaista okkultismia (Ruusu-Risti 1961). Tämän kirjan ensimmäinen sivu kertoo teoksen sisältävän “kaksi Pekka Ervastin pikakirjoitettua esitelmäsarjaa”. Wikipedia kertoo, että Ervast on ollut jonkinmoinen teosofian uranuurtaja maassamme.

3. Chaim Potok: Davitan harppu (Weilin+Göös 1986). Kyseessä on mitä ilmeisimmin romaani. Käännös on ilmestynyt Weilin+Göösin “kirjastossa”, jossa “julkaistaan korkeatasoista käännöskirjallisuutta”. Tätä en voi kieltää enkä puoltaa, sillä kyseinen kirjasto on jäänyt luvattoman vähälle huomiolle osaltani. “Lämmin, avarakatseinen teos erilaisista maailmankatsomuksista. Kuvaus varhaiskypsän tytön varttumisesta yhteiskunnan epäkohdat voimakkaasti kokevaksi nuoreksi naiseksi ankaralla kolmikymmenluvulla.” Tälle teokselle ei vielä ole löytynyt aikaa. Voi olla, ettei hetkeen löydykään, vaikka eihän sitä koskaan tiedä.

4. Olivier Razac: Piikkilangan poliittinen historia (Vastapaino 2003). Nimi harhauttaa enemmän kuin ehkä olisi syytä. Se ei nimittäin ole kovin hyvä. Kyse on enemmänkin luokittelusta, ihmiserottelusta, symboliikasta. “Kuinka karjan aitaamiseen tarkoitetusta viattomasta ja arkipäiväisestä keksinnöstä tuli keino ihmisten aitaamiseen ja piikkilangasta vankeuden, sorron ja keskitysleirien symboli?” Tämän olen lukenut, ja tästä kirjoittanen vielä lisää, kun aika on otollinen ja (kunhan) saan aikaiseksi.

5. Robert Service: Lenin. Biografia siis, arvaatteko kenestä? Varsin laaja sellainen, mammutilla on mittaa reilut kuusi sataa sivua. Muistan täsmälleen mistä olen ostanut tämän: Helsinki-Vantaan lentoaseman kansainväliseltä puolelta lehtikojusta. Olin aloittamassa lomamatkaa Portugaliin. Sen sijaan en kykene muistamaan, miksi halusin lomalukemiseksi juuri Leninin elämäkerran. Lukematta jäi.