Muuallakin asia on toki huomattu; Luutii-blogissa Aleksis Salusjärvi kiittelee Carlsonin valintaa kyseiseen tehtävään – näkee sen jopa jonkinlaisena pelastajana WSOY:n viimeaikaiselle tuulella käymiselle. Tämä voi pitää paikkansa.

Carlsonin osoitteenmuutos ei ole pelkästään positiivinen asia: konkreettisesti se tarkoittaa samalla sitä, että Avaimen yleisen kirjallisuuden kustannusohjelma lopetetaan. Tätä en keksi omasta päästäni eikä se ole arvuuttelua millään tavoin, vaan siteeraus kustantamon itsensä antamasta viestistä, jonka sain vastaukseksi tarjoamalleni käsikirjoitusehdokkaalle. Se kuuluu lyhykäisyydessään näin:

“Avaimessa tehtyjen muutosten ja yleisen kirjallisuuden kustannusohjelman lopettamisen vuoksi Avaimella ei valitettavasi ole enää mahdollisuutta lukea ja kommentoida uusia kaunokirjallisuuteen kuuluvia käsikirjoituksia.”

Allekirjoittajana on Anna-Riikka Carlson.

Kaikella on aina aikansa, mutta olisin toki toivonut, ihan yleisesti kirjallisuuden vuoksi, että Avain olisi edelleen jatkanut hyvää työtä jota se tähänkin asti on tehnyt. Suomalainen kirjallisuus tarvitsee erilaisia toimijoita, kustannuskenttä tarvitsee diversiteettiä entisestään. Nyt yksi pieni, mutta sympaattinen on putoamassa pois. Ja kaiken hurman keskellä se näkyy ennen muuta menetyksenä.

Hajuohjeissa nimittäin sanotaan näin: “Jos uusin julkaisu on omakustanne tai tarvepainatteena julkaistu teos, se tulee liittää hakemukseen.”

Jäin miettimään tuota. Apuraha on Taiteen keskustoimikunnan mukaan tarkoitettu “kirjailijoille kaunokirjalliseen luovaan työhön tai tietokirjailijoille tai kääntäjille luovaan kirjalliseen työskentelyyn”. Tämän ymmärrän niin, että tuo “kaunokirjallinen työ” on liitoksissa ennemminkin tulevaisuuteen kuin johonkin jo julkaistuun, menneeseen.

Suomen Kirjailijaliitto on punninnut teoksiani – jotka kaikki on julkaistu tarvepainatteena – valintakriteereillään; tulin hyväksytyksi ko. ammattiliittoon, jonka otin osoituksena siitä että kirjoittamiseeni ja kirjoittamaani suhtaudutaan yhtä vakavasti kuin itsekin niihin suhtaudun. Otin jäsenyyden kunniana ja kunnioituksena minua kohtaan, ilolla siis. Jokainen Suomen Kirjailijaliittoon hakeva hakee edellisillä teoksillaan; tässä Kirjailijaliitto ei tee eroa kirjailijoiden välille. Oletpa sitten WSOY:n tai ntamon kirjailija – vain tekstit ja teokset ratkaisevat.

Jos (minun tapauksessani) tarvepainateheebon täytyy liittää kirjastoapurahahakemukseen viimeisin teos, voisi olettaa, että jo julkaistuilla teoksilla on suuri painoarvo siihen, mikä kirjastoapurahalautakunnan päätös hakemuksen suhteen tulee olemaan. Toisaalta, Mervi Kantokorpi – joka on ko. lautakunnan puheenjohtaja – kommentissaan em. aiempaan kirjoitukseeni alleviivaamalla alleviivasi (se sama kommentti, jossa hän kehoitti minua lukemaan huolella hakuohjeet ja -ehdot), että kirjastoapuraha on tarkoitettu Luovaan Kaunokirjalliseen Työhön.

Ehkä niiden kirjailijoiden, jotka ovat julkaisseet “perinteisen” kustantamon kautta, teokset tunnetaan tarkemmin (niin absurdilta kuin se kuulostaakin). En silti ymmärrä, miksi minun kohdallani jo julkaistuilla teoksilla on niin kovin suuri merkitys kun Hesarin artikkelin mukaan on myös sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole useaan vuoteen julkaisseet mitään mutta apurahat ovat siltikin juosseet.

Kunpa säännöt olisivat kaikille samat, ja kaikkiin hakijoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla. Nyt säännöt eivät ole kaikille samat, ja ennakkoluulot kirjallisuusinstituutioissa ovat edelleenkin valloillaan. Ja tällä erää, tässä kohtaa, edellä mainitut käsittämättömät ristiriidat estävät minua hakemasta kirjastoapurahaa.

Olen avoimesti kertonut, että äänestin ensimmäisellä kierroksella Pekka Haavistoa. Aion äänestää häntä toisellakin kierroksella. Jokainen vaalitentti, ylipäätään tilaisuus jossa ehdokkaat ovat olleet – joko yhdessä tai erikseen, selventää kantaani siitä, ketä haluan äänestää. Koska presidentin pallilta ei enää sanella oikeastaan minkäänlaisia päätöksiä, on hänen yhteiskunnallinen ja globaali merkitys lähinnä sanansaattajan ja sananantajan rooli; presidentti on nykyisin mielipidevaikuttaja, arvojen kantaja. Siksi Haavisto on minusta paras ehdokas presidentiksi; hän puhuu huomattavasti vähemmän politiikkaa, sen sijaan Sauli Niinistö ei muuta osaakaan puhua. Katsokaapa esimerkiksi vaalitenttejä: Haavisto vastaa aina kysymykseen joka on esitetty, Niinistö vastaa kysymykseen joka on hänen itsensä esittämä – se on muuntautunut täysin eri muotoon siitä, minkälaisena se lähti toimittajan suusta. Lisäksi Haavisto vastaa lyhyesti ja tiiviisti, Niinistö kiertelee ja kaartelee eikä päädy lopulta yhtään mihinkään. Niinistön käyttämä retoriikka on täysin politiikan täyttämää ja hiomaa. Kun presidentti ennen muuta on mielipidevaikuttaja, tässä esittäytyy heidän suurin eronsa: Haavisto on mielipidevaikuttaja, Niinistö on poliitikko.

Mikäli niin käy, ettei äänestämäni presidenttiehdokas tule valituksi seuraavaksi presidentiksi, voin silti olla tyytyväisin mielin: niin älykkäälle ja fiksulle vaikuttajalle kuin Haavisto löytyy varmasti tärkeitä tehtäviä sekä kotimaan politiikassa, että kansainvälisissä tehtävissä. Eikä Niinistökään huonoin vaihtoehto ensimmäisellä kierroksella olleista ehdokkaista ole; hän sopii hyvin hiukan nukuksissa olleiden edellisten presidenttien jatkeeksi, siinä mielessä hän jatkaisi ikään kuin vanhan toistoa. Mutta jos halutaan, jo ennestään muuttuneen presidentin rooliin, muutos positiivisempaan ja aktiivisempaan suuntaan, silloin kannattaa äänestää Pekka Haavistoa: hän on vihreä, tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia eteenpäin vievä diplomaatti. Monipuolinen neuvottelija ja moniosaaja. Hän edustaa tulevaisuutta, niitä arvoja jotka itsekin koen tärkeiksi niin tässä hetkessä kuin tulevaisuudessakin.

Kirjastoapurahat ovat taas haussa. Taiteen keskustoimikunnan sivuilta lisää infoa. Sivutoimisena kirjailijana (joka siis tarkoittaa sitä, että saan palkkatuloni muualta) minua kiinnostaa erityisesti Erityisehdot-kohta:

“Apurahan saajan on luovuttava päätoimisesta työstään vähintään neljän kuukauden pituisen apurahakauden ajaksi.”

Tuo tarkoittaa nyt siis kaiketi sitä, että mikäli hakee ja hakijalle myönnetään 7000€ kirjastoapuraha, joka on tarkoitettu neljän kuukauden työskentelyyn, on hänen oltava pois päätoimisesta työstään neljä kuukautta. Kapulakieli on ihanaa, ja niiden luojille voisi antaa apurahoitusta oikein olan takaa; tuon voisi kirjoittaa selkeämminkin.

Kysynkin teiltä, varsinkin päätoimisilta kirjailijoilta, kuinka aiotte olla poissa päätoimisesta työstänne koko apurahakauden ajan?

On erikoista, että valtionalainen instanssi kehottaa suoranaiseen työttömyyteen; ehkä tämä on sitä uutta kulttuuripolitiikkaa, jonka tarkoituksena on päälle päin näkyä käden ojennuksena kirjailijoille ja lukevalle yleisölle, mutta joka silti vain pyllistyy kasvojen eteen melko leveänä ilveilynä. Siinähän kirjoitatte, kirjailijat!

Haenko apurahaa? En tiedä vieläkään. Alkuvuoden olen asiaa pohtinut, mutta mihinkään päätökseen en ole tullut; minun ei ole mahdollista olla pois palkkatyöstäni esimerkiksi neljää kuukautta – kovin harvassa työpaikassa on näinä aikoina niin paljon ylimääräistä työvoimaa, että pakasta voidaan vetää aina uusi kortti tarpeen mukaan. Ehkä valtion tai kuntien työpaikoissa sellainen on mahdollista, mutta käsitykseni mukaan minun työnantajani on palkannut minut tekemään töitä, ei hillumaan. Sellainen ei ole osaltani mahdollista, vaikka valtio kenties jotakin sen suuntaista edellyttääkin niiltä sivutoimisilta kirjailijoilta, jotka palkkansa lisäksi maksavat kaikista tuista myös veroa. Mietin, onko järkeä hakea esimerkiksi 1000 euron apurahaa siihen, että maksan ensin lähes puolet valtiolle takaisin ja rippeillä ostaisin työtuolin jakkaran sijaan? Pirun kallis työtuoli sellainen, josta pitää hintaan nähden maksaa kaksinkertainen summa rahaa.

Kulttuuriministeri Arhinmäki on omien sanojensa mukaan valmis siihen, ettei ns. hyvätuloisilla kirjailijoilla olisi oikeutta kirjastoapurahaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kirjastoapurahan piiristä jäävät pois kirjoillaan hyvin tienaavat kirjailijat ja kaltaiseni sivutoimiset kirjailijat. Se toimii myös erittäin hyvänä kannustimena sille, että sivutoiminen kirjailija ajautuu pohtimaan, kannattaako tässä töitä tehdäkään. Jos tyytyisikin vähempään ja jättäytyisi pois työelämästä, ryhtyisi päätoimiseksi kirjailijaksi ja eläisi sen verran apurahoilla kuin mitä onnistuisi niitä saamaan, ja loput hakisi sossun luukulta. Lopettaisi verorahojen maksamisen ja ottaisi niitä vaihteeksi takaisinpäin. Sitäkö ministeri ja presidenttiehdokas Arhimäki tahtoo?

Jos kerran kirjailijan työ koetaan niin kovin aineettomaksi ja abstraktiksi, että sellaista työtä tekevien on tultava toimeen tukimäärillä joilla on täysin absurdia tulla toimeen ja elää edes jotenkin ihmisarvoista elämää, miksi sitä kuitenkin verotetaan rankimman mukaan? Ihan oikeasti, haluaisin nähdä kuinka esimerkiksi perhe Arhinmäki eläisi neljä kuukautta seitsemällä tonnilla. Siitä vielä verot pois.

Edit. n. klo 21.10.
Suomen Kulttuurirahaston sivuilta löysin minua, ilmeisen tietämätöntä, ohjeellistavan tekstin:
“Valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön taikka Pohjoismaiden neuvoston antamat stipendit, opintorahat ja muut apurahat sekä palkinnot ovat verovapaita”.

Mikäli hakisin jakkararahaa ja minulle sitä myönnettäisiin, voisin hakea sitä tarvitsemani summan verran; ei tarvitsisi varautua verotuksellisiin seikkoihin ja näin ollen lisäeuroihin. Sen sijaan sivutoimisen kirjailijan ei missään tapauksessa kannata hakea tuollaista neljän kuukauden (tai yli) apurahaa, sillä se tarkoittaisi eittämättä myös jonkin toisen apurahan hakemista ja koko mahdollinen neljän kuukauden kirjoitusvapaa olisi uhattuna.

Nyt kirjoitan. Tänään media kantoi surullisia uutisia kirjallisuuden ystäville: kirjailija Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. Joensuu liittyi suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin Harjunpää-romaaneillaan. Sen lisäksi, että hän loi loistavaa luettavaa runsaslukuiselle yleisölleen, hän toi uusia tuulia suomalaiseen rikosromaanigenreen ja kirjallisuuteen. Kenties hänen oma poliisiuransa antoi potkua sille inhimillisyydelle, joka kulkee hänen teostensa tietynlaisena poltinmerkkinä. Hänen luomansa sankari ei ole pyssyrehvastelija ja yli-ihminen, eivätkä rikolliset ole paholaisen kätyreitä. Hänen teoksissaan ihmiset ovat ihmisiä. Ihmisten tekemät rikokset ovat tarpeeksi järkyttäviä – niitä ei tarvitse maustaa yliampuvalla lahtaamisella ja yksityiskohtaisella mässäilyllä. Realismi riittää.

Minulle Matti Yrjänä Joensuun teokset olivat yksi syy siihen, miksi alunperin kiinnostuin lukemaan enemmänkin ja miksi ryhdyin itsekin sittemmin kirjoittamaan. Hänen kirjansa ovat myös syypäitä ronkeliin dekkarimakuuni; hän asetti riman korkealle, tavoiteltavaksi mutta pirun korkealle. On harmillista sisäistää, ettei uusia Harjunpää-kirjoja enää tule. Toisaalta, jo ilmestyneistä teoksista riittää vähintään yhdeksi ihmisiäksi vallan mainiosti. Siitä hyvästä minä kiitän ja kumarran Joensuuta. Enempää ei yksittäinen ihminen voi kirjailijalta vaatia, eikä saada.

Muun muassa näin kirjoittaa kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen tämän päivän Helsingin Sanomissa. Reaktioni Mäkisen kirjoitukseen voi nähdä jonkinlaisena “se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” -jatkumona, mikä voi pitää paikkansa jos olenkin “vain” kalikka “Leevi Lehdon käsitetaiteellisessa performanssissa”, kuten Mäkinen uumoilee.

Esa Mäkinen on sellainen journalisti, joka on aina oikeassa. Hänen itseluottamuksensa on vertaansa vailla, ja lisäksi hän omaa supervoimia, joista ns. “tavalliset pulliaiset” voivat vain haaveilla. Omien sanojensa mukaan (kirjaimellisesti) hän lukee keskimäärin yhden esikoisteoksen viikossa, ja noin sadan teoksen jälkeen hän on oppinut jotakin: “tällaista on suomalainen kirjallisuus lähitulevaisuudessa”.

Oraakkeli-Mäkinen siis muodostaa omasta mielestään melko rehellisen mielikuvan lähitulevaisuuden suomalaisesta kirjallisuudesta pelkästään esikoisteosten pohjalta. Hän ei kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan käsityksiään esiin, vaan tyytyy pyörimään samoissa poteroissa maallisten aikalaistensa kanssa. Kenties hän yksinäisyyttään on laskeutunut nyt alas kuolevaisten joukkoon.

HÄN tulee välillä miettineeksi, josko ntamo olisikin vain Lehdon performanssi. Se on tietysti osoitus niin allekirjoittanutta kuin muitakin ntamon kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan melko väheksyvästä asenteesta, joskin linjassa Mäkisen yleisiin olettamuksiin, joita olemme lehdistä saaneet lukea ja radiosta kuunnella. Se on myös osoitus Mäkisen melko yksioikoisesta ja konservatiivisesta ajattelutavasta ja -kyvystä, sillä vaikka ntamo olisikin Lehdon luoma performanssi, voisi se samanaikaisesti olla paljon muutakin.

On tietysti sydäntä lämmittävää huomata, kuinka Mäkinen sympatiseeraa ntamon nuorien runoilijoiden kohtaloa joutua osaksi Lehdon taideteosta. Olen myös iloinen, että oraakkeli-Mäkinen mieltää mm. Kari Aronpuron ja Jyrki Pellisen, Harry Forsblomin ja Karri Kokon, Kaarina Valoaallon ja Sinikka Tirkkosen “nuoriksi runoilijoiksi”. Se tarkoittanee silloin sitä, että saamme heiltä luettavaksemme vielä monta uutta, hienoa ja tärkeää teosta!

Mietiskelin pitkään, lähdenkö seuraamaan seminaaria paikan päälle vai en. En lähtenyt, koska totesin että n. puolivuorokautinen reissu on liiaksi riskaabelia ajankäytölle ja ajan vähyydelle. Sitä paitsi tuo kaksitoistatuntia ei vielä sisällä niitä iloluontoisia after-ski -tapahtumia, joita tuollaiset happeningit yleensä houkuttelevat. Olen siis täysin raporttien ja uutisten varassa. Toivon, että joku saa minut harmistuneeksi siitä, ettei tullut lähdetyksi: raportteja, kiitos. Harmistuttakaa minua. Kääntäkää nyt mieleni ajattelemasta tuota paljon kohkattua seminaaria – että sieltä olisi jäänyt käteen muutakin kuin näköhavainto maistissa olevasta alustaja-Liuhdosta. Turun Sanomat ei paljon muusta viitsinyt kertoa.

Vielä toisaalle. Nyt pitäisi kohkata siitä, että kuusi naista on Finlandia-palkintoehdokkaina. Mitäpä niistä kirjoista, eiks ni?

Äskettäin Helsingin Sanomien kuukausiliite “uutisoi” kirjastoapurahoista. Apurahoihin, ennen muuta kirjastoapurahoihin on aina liittynyt jonkinlaista epäselvyyttä, mm. niiden jakoperusteista, jakajista ja saajista, ja saamisperusteista. Ympäripyöreää ilmastoa kuvaa leikillisen hyvin Hesarin jutun ingressi: “Suomessa kirjailija saa muhkeimmat kirjastoapurahat, jos hän on syntynyt ennen sotia ja kirjoittaa kirjoja, joita kirjastoista ei lainata.“

Artikkelissa vertautetaan saatuja apurahoja julkaistujen teosten määrään. Se on Helsingin Sanomien kannalta validi tapa, joskin se aliarvioi samanaikaisesti taidetta ja sen merkittävyyttä. Näin ollen mitä useampi julkaistu teos, sitä oikeutetumpi oli Hesarin mielestä apurahaan, suhteessa euromääriin.

Artikkeli tuo hyvin julki sen, että kenties apuraha-asiat kaipaavat läpinäkyvyyttä, varsinkin kirjastoapurahan kohdalla. Sen sijaan moraalisen portinvartijan roolissa lehden ei voida sanoa onnistuvan, sillä vaikka en tiedä minkälaisia sopimuksia vaikkapa HS:n kuukausipalkkatoimittajilla on, epäilenpä ettei heilläkään sopimuksissa ole mainittu erikseen juttumääriä, joiden perusteella kuukausipalkan suuruus määräytyy.

Näin ajateltuna vain siis silloin, jos ja kun Hesarikin on mieltänyt kirjastoapurahat kirjailijan palkaksi. Mitä se ei ole, vaan se on apurahaa luovaan kirjalliseen työhön.

Hesari onnistuu välillisesti kysymään hyvin tärkeän kysymyksen: mitä itseasiassa on apuraha? Mitä tarkoitusta varten sitä jaetaan?

“Kiinnostavaa tekstin viimeistelemättömyydestä tekee sen edellyttämä asennonmuutos runon vastaanotossa. Tiuhalla kammalla toteutettu lähiluenta johtanee Forsblomin kaltaisten lyyristen roiskijoiden kohdalla vain analyyttiseen umpikujaan. Kapeakärkisten pinsettien sijaan kannattaakin kokeilla rohkeasti tulkinnallisen viikatteen heiluttelua. Säesilpun ja hälinän keskeltä punaisen langan päätä etsivä saattaa toki tehtävässään turhautua. Samalla teos sysii kuitenkin pohtimaan, pitääkö runoa sitten aina lähestyä niin orjallisen säännönmukaisesti, muodon ja sisällön iänikuisiin kaavoihin kangistuen.”

Laihinen muistuttaa asiasta, jonka pitäisi olla nähdäkseni itsestäänselvää: samassa asennossa paikat puutuvat ennen pitkää. Heitä ennakkoasenteet nurkkaan! Jos et heitä, harkitse edes sitä. Älä kangistu kaavoihin, vaihda orjallisuus vapauteen. Runoa voi lukea “väärin” vain aliarvioimalla se, olemalla ylimielinen sitä kohtaan.

On hienoa että Laihinen kirjoittaa sen esiin, vieläpä Turun Sanomiin, jolle on muuten pakko nostaa hattua siitä, kuinka laajalti se kritikoi nykyrunoa. Se on hienoa se, ja valitettavan harvinaista.

Laihinen kirjoittaa myös: “Ntamo-kustantamon teoksille tyypillisesti myös Forsblomin kokoelma on viimeistelty varsin kevyellä kädellä. Lopputuloksessa korostuukin vakaiden, kumileimasimen varmuudella toimivien säenippujen sijaan kokonaisuuden luonnosmainen keskeneräisyys, prosessuaalinen ja muuntuva ”kirjoitus”.

Harmittaa, että toisaalla tekstissä Laihinen kirjoittaa viisaasti auki ennakkoasenteita ja kyselee raikkaan ilman perään, ja toisaalla taas sen enempää ajattelematta maalaa ääriviivat jo ennen kuin päättänyt, mitä aikoo maalata. Miten viimeistellään “kevyellä kädellä”?

En tiedä onko kyse ennakkoasenteesta, lapsuksesta, vai vain piintyneestä tavasta ajatella nykyrunouden olevan tietynlaista. Ovatko ntamon teokset viimeistelemättömiä? Mitä te olette mieltä? Kysyn, millainen on viimeistelty teos, ja mitä sen eteen on tehty ja kuinka se näkyy ulospäin? Kielijelppi-sivusto määrittelee viimeistelyn näin: “Tekstin viimeistely tarkoittaa sen hiomista luovutuskuntoon — luettavaksi, arvioitavaksi tai julkaistavaksi. Viimeistely koskee siten niin tekstin kieliasua, rakennetta, sisältöä kuin ulkoasuakin.”

Tuon Kielijelppi- sivustolta lainatun ohjeen mukaan on helppo toimia, kun kirjoitamme asiatekstiä. On olemassa kielioppi, on olemassa “hyvää kieltä”. On olemassa sovittuja sääntöjä – on asettaa juuri kirjoitetun viereen nivaska johon vertaamalla voimme todeta teimmekö virheitä. Kokonaisuutena onnistumista emme vielä silloin mittaa, varmistamme vain ensin tiettyjen lainalaisuuksien toteutumisen, jonka jälkeen voimme syventyä itse sisältöön. Mutta entä runo, kun sen yksi tehtävä voi olla vakiintuneiden tapojen kyseenalaistaminen ja uusien tarjoaminen tilalle? Laihisen huomiosta jää kaipaamaan vastausta sille, mikä on viimeistellyn runon vakiintunut muoto? Mihin on verrattu, kun jokin on sen jälkeen todettu viimeistelemättömäksi? Onko esimerkiksi Harry Forsblomin teoksessa lukuisa määrä kirjoitusvirheitä, onko kielioppi huonoa, onko poetiikassa jotakin kummallista; onko muodossa jotakin epäsovinnaista, rönsyileekö se? Jos on, minkälainen funktio niillä on? Eroaako teos siitä äärimmilleen hiotusta runoteoksesta, johon olemme aikojen saatossa tottuneet? Onko modernistin kuusisorminen käsi hiomista vailla?

Kielijelppi-sivuston määritelmistä voi päätellä, että niitä hyödyntämällä kavennetaan runouden esilläolo kovin kapea-alaiseksi. Samalla voitaneen päätellä, että Laihisella on hallussaan jokin asetettava ihanne, universali sapluuna “viimeistellylle” runokokoelmalle.

Tähän väliin on todettava lukijaa rauhoittaakseni, ja toisaalta omia motiivejani selventääkseni, etten kiinnitä asiaan huomiota sen vuoksi että olen itsekin ntamon kirjailija, vaan siksi että olen itse johdonmukaisesti pyrkinyt tähänastisessa tuotannossani keskittymään runouden piintyneisiin tapoihin, niitä hellävaroen rikkomaan ja saattelemaan uusia poeettisia vaihtoehtoja esittyville.

Eniten Laihisen viimeistelemättömyys-tokaisussa harmittaa se, että se alistaa runoilijan – tässä tapauksessa Forsblomin, joka on suomalaisen kirjallisuuden yksi “grand old man” (eikä edes vielä kovin iäkäs) ja varmasti asiansa osaava ammattilainen (ammattilaisuudella viittaan Laihisen supersapluunaan) - mielikuvaan hutiloivasta ja amatöörimäisestä puuhastelijasta sen sijaan, että se antaisi lukijalle viitteitä siitä että kokoelmalla on oma persoonansa ja että lukija voisi luottaa siihen, ettei runoilijalla ole ollut tarvetta asettaa teokselle minkäänlaisia ulkonäköpaineita koska näkyvyyttä runoudella ei ole; runoilija voi ottaa tietoisen riskin ja se riski on aina taiteellinen – saako se kannattajia puolelleen, kuinka lukija sen vastaanottaa jne, luoko se vanhaan taloon uusia huoneita vai sisustaako vanhoja tiloja uusin esinein. Varmaa tapaa tehdä runoutta ei enää ole, sapluunoita ei ole. Runoudella ei ole taloudellista riskiä, sen ei tarvitse miellyttää ostajaa. Se takaa vapauden ja varmuuden sille, että julkaistu runokokoelma on taatusti mietitty, se on takuulla hiottu. Raakile se ei ole, sillä runoudessa hutiloimisella ei mitään voita. Joki asettuu uomiinsa esim. varsinkin ntamon ollessa kyseessä: taloudellisia paineita ei ole (ei runo-, eikä proosateoksella, eikä millään teoksella – vain taiteellisilla arvoilla on merkitystä), ennakkomaksuja ei makseta, oletettava ostajakunta on lähtökohtaisesti jo niin pieni että myyntituloilla saa hyvällä tuurilla maksetuksi yhdet munkkikahvit Marian konditoriassa.

Uuden runouden ja uusien painomenetelmien vuoksi ntamokin on kärsinyt mainevajeesta; kaikki kustantamon tekemä kyseenalaistetaan automaattisesti kivijalkaa myöten, perinteitä ei vielä ole eivätkä ne näin ollen kanna, ei ole olemassa Laihisenkaan mainitsemia leimasimia, nimisivuilla ei ole leimoja salonkikelpoisuudesta.

Näyttää siltä, että “hyväksytyllä” runoudella ja kustantamolla on tiettyjä, vieläkin julkisanomattomia piirteitä. Salonkikelpoisuuden voinee saavuttaa sitten kun jokin yksittäinen tarpeeksi vahva hahmo sen myöntää, tai yleisen mielipiteen voimasuhde kääntyy salonkikelpoisuutta koettelevan suuntaan positiiviseksi. Siihen asti nähdään “raakileita”, “viimeistelemättömiä”, mitä ikinä.

Parempaan päin on kuitenkin koko ajan menty. Paradoksaalista silti on, että vaikka nykyrunous otetaan vastaan nyt entistä avoimimmin sylein, sen julkaisemiseen erikoistuneet kustantamot taistelevat edelleen vanhoja peikkoja vastaan.